anja-reginan aitta

JOS MINÄ SAISIN VALITA

2012-01-27T21:16:00.002+02:00

Sain tämän haasteen Aili-mummolta. Siis jos minä saisin valita. Osaisinkohan valmiissa maailmassa tehdä parempia valintoja?

Vaan jos minä saisin valita, poistaisin ihmiseltä vallan yli toisen ihmisen. Olen nähnyt, miten valtansa sokaisema käyttää sitä kanssaihmisensä alistamiseen ja kurjistamiseen. Ja ainoastaan sen vuoksi, että tuntee kaikkivoipaisuutta. Lakia ja yhteisiä pelisääntöjä toki on noudatettava, mutta mahtailu ja orjuuttaminen eivät siihen kuulu.

Vaan jos minä saisin valita lopettaisin sodat kaikkialta. Mutta sehän onnistuu vasta, jos himo vallankäytöstä yli kanssaihmisen saadaan loppumaan. Eli siis palataan edelliseen kohtaan.

Vaan jos minä saisin valita, ikäihmisten arvostus olisi kurssissaan. Kunnioituksenhan itsekukin omalla käyttäytymisellään hankkii, jos hankkii. Mutta vanhuksia on pidettävä arvossa eikä heittopusseina.

Vaan jos minä saisin valita, olisi vain onnellisia perheitä, joissa lapset olisivat toivottuja ja rakastettuja. Liian monelta lapselta puuttuu rakastavan sylin turvallisuus.

Vaan jos minä saisin valita löytyisi jokaiselle nuorelle koulunsa päättävälle työpaikka ja mahdollisuus oikeaan elämään. Soskunluukulle sopeutuminen ei kanna aikuisuuteen.

Vaan jos minä saisin valita, olisi enemmän aurinkoisia päiviä. Tasapuolisuuden vuoksi tarvitaan myös sadepäiviä ja myrskyäkin, mutta aurinkoinen sää saa helpommin hymyilemään. Hymyilevä ihminen on onnellinen ihminen.

(Jos Simo saisi valita, hän tuskin haluaisi enää lisää lunta...)

Taidanpa päättää tämän valitsemisen. Valinnanvaikeudesta. Vai pessimismistä! Kun ei mikään kuitenkaan minun tahdostani ja voimallani muutu enempää kuin omalta osaltani. Mutta onhan sekin jotakin. Pienistä puroista kasvaa iso virta.

Taispa olla melkoisen jyrkkäsanaisia valintani. Mut vissiin näitä ihan oikeasti valitsisin. Hm. Liian monta mutta sanaa...

TUMMIA RAITOJA VAALEISSA

2012-01-24T09:57:00.001+02:00

Vaalipäivän jälkitunnelmissa. Kansa on puhunut, ugh! Pulinat pois.
Mutta silti. Nythän vasta tajutaan, että parin viikon sessio vielä edessä ennen kuin tiedetään, kuka onkaan maan isä. Ja maan äiti.

Tässä tilanteessa, missä keskustan kenttä on pettynyt, demareiden väki sekaisin kuin Sikkilän ämmän villat, perussuomalaiset pitävät kiinni mieluummin puheenjohtajastaan kuin haluavat hänet pressaksi, vasemmistoliiton nuorukainen on kasvamassa, ruotsalaisten edustava Eva tuplasi kyllä rkp:n edellisiä kannatuslukuja ja askeleen edellä ollut jäikin askeleen taakse. Siis mitäpä pitäisi ajatella jatkosta. Minä en ainakaan vielä tiedä, hämilläni vaan olen.

Jompikumpi valitaan, sehän on selvä. Ehdokkaiden puolesta ja vastaan argumentoidaan ja kilpajuoksu on alkanut. Mietteliääksi sai minut tämän aamun pitkän linjan kolumnisti. Mietin, miten tärkeää Suomelle on päästä esim. YK:n turvaneuvoston jäseneksi. Ulkoministeriössä kerrotaan hälytyskellojen soivan. Venäjä, Kiina ja arabimaat eivät tule hyväksymään Haaviston Suomea. Niissä maissa homous on lailla kielletty. Pekan vierailut - miten tärkeiksi ne sitten koettaisiinkaan - ei onnistu liki kahdeksaankymmeneen maahan. Syynä puoliso. Että silleen. Näin kirjoittaa aamun lehti.

Vaikka minulle on ihan sen ja sama itsekunkin parisuhteet, jäin kyllä vakavasti miettimään. Presidenttihän on ulkopolitiikan johtaja. Enkä ihan vakavalla naamalla voisi katsoa itsenäisyyspäiväjuhlan Tonava kaunoisen tanssinavausaskeleita miesparilta. Näihinkö tämä kaatuu minun osaltani? Vaikka mielestäni olen suvaitsevaa sorttia.

Monet ovat sanoneet jättävänsä toisen kierroksen äänestyksen väliin. Sitä jo itsekin harkitsin vakavasti. Mutta sittenkin. Se olisi tapojeni vastaista. Kertahan se on ensimmäinenkin, sanotaan.

Kieltämättä Saulin puoliso on nuori ja herttainen. Vaikka ei puolisoa presidentiksi valita niin maan äidiksi kuitenkin. Eli mikä nyt vaaássa kenelläkin painaa. Jos tunteet jättää huomioimatta ja pelaa järkisyillä, vaihtoehdot on vähissä. Tai sitten ei. Olo on kuin variksella tervatulla katolla; kun nokka nousee, niin pyrstö tarttuu. Ja kun pyrstö nousee, tarttuu nokka. Siis hämilläni edelleen.

Minkä ihminen rakastumiselleen mahtaa. Sympaattinen ja supliikkimies, mummojen idoli on kova luu toisella kierroksella. Uskon kuitenkin, äänestinpä tai en, että söpöstä Jennistä tulee Linnan rouva. Ja ehkä niin on sittenkin paras.

Karu ja koruton postaus ei kuvia kaipaa. Katsotaan, sanoi lääkäri. Ja torventekijä totesi, että perästä kuuluu.
Mukavaa tiistaita!

BIG, BIG DREAMS

2012-01-23T10:47:00.002+02:00

Tylsä Mörökölli haastoi:

Jos minulla olisi kaikki maailman rahat, mitä viisi tärkeintä kohdetta ilman materiaalisyyllisyyttä hankkisin! Haaste edelleen viidelle.

Siis JOS. Niin

1. Itsekkäästi tekisin maailmanympärimatkan miettimättä. Ihan ehdottomasti kävisin myös Uudessa Seelannissa. Koska käärinliinat ovat taskuttomat, kokemukset on ainoat mitkä saa - jos nekään - mukaansa tuontaivaisiin.

2. Lapsilleni ja lastenlapsilleni turvaisin huolettoman tulevaisuuden, mikäli sen rahalla sitten voikaan turvata...

3. Ajatellen "mun kotiani kallista" palkkaisin viikkosiivoojan loppuajakseni.

4. Muita pytinkejä en rakennuttaisi, ainoastaan mökin pihalle mietiskelytornin tai vaihtoehtoisesti rantamäntyyn ison kottaraispöntön, jossa voisi ottaa päivänokoset ja kuunnella laineiden liplatusta.

5. Kaikenmaailman rahoista joutaisi suurin osa hyväntekeväisyyteen siten, että ottaisin tusinoittain kummilapsia köyhistä maista ja takaisin heille rahoillani paremmat koulutus- ja elämisenmahdollisuudet.

Ja loppujen lopuksi. Hyvä on haaveilla ja unelmoida. Totuus on kuitenkin paljas, eli ei elämässä onnea saa rahalla ostetuksi. Paras on suutarin pysyä lestissään. Vaan kovasti houkuttaisi matka maailman ympäri!

Jaanpa tämän haasteen edelleen Minttulille, Unelmalle, Nenuselle, Kartanonrouvalle, Maikulle ja Rosinalle. Rahaa jaossa unelmoitavaksi!

Tämä on mun säästöpossuni johon todellisuudessa tiputan kaikki alle euron kolikot!

Tervetullut lukijakseni Maahettaret!

UUSIA KUJEITA, EI KUN KUTILEITA

2012-01-20T22:58:00.000+02:00

Aikamoisen tavanomaisia arkipäiviä monenmonta peräperää. Ainoana viihdykkeenä kerä merkillistä lankaa (Tallinnasta) ja monta kerää tavanomaista seiskaveikkaa. Vaikka päätin jo kutomiset lopettaa tältä istumalta, sain kipinän kaulakäärmeen kutomisesta kun löytyi omanväristä lankaa.

Mutta ei sittenkään ole minun kaulani tälläistä "leitä" varten.

Lanka oli suhteellisen edullista, alle viiden euron vyyhti, josta syntyi 11 silmukalla reilusti yli metrin tätä kiemuraa. Jotkut ovat kutoneet 6:lla ja 8:lla silmukalla hieman ohuempaa luiruketta ja saaneet sitä valmiiksi tietysti vielä pitemmältä.
No, jos ei nuoriso tätä huoli, taidan käyttää sitä paketinnaruna! Tällaisen mummelin rinnuksille ei parane näitä hyrsylöitä asetella.

Ja sitten kipinästä kirjanmerkki ja kirjanmerkistä meteli jne. Aloin taas syynätä lankalaatikkoa ja kerin kaikki jämälangat väreittäin. Niistäpä sitten lapasia ja lapasia. Ja tänään taas aloitin yhdet sukat. Että saan kerät pois nurkista pyörimästä.

Ja yhdet parit lähti jo maailmalle lämmikkeiksi. Mielikuvitus pääsi karkuun ja lapasista tuli just sen näköisiä...

Ja mitäs muuta sanoi puotipoika. Urheiltu on. Jepjep. Kävin uimahallissa vetäsemässä kilometrin. Aika tylsää on 25 metrin rataa sahata eestaas ja välillä vääntää kiekkoa matkan mittaamiseksi. Mutta olin kuitenkin lopulta tyytyväinen ja höyrysaunan jälkeen ostin jo kymmenen kerran kortin uimahalliin. Hyvä minä.

Ilta- ja joskus aamupalaksikin olen yrittänyt lukea Hirvisaaren Katariinaa. Mutta ei oikein kulje. Mietin, eikö kiinnosta vai mikä tökkii. Tipitarkasti kerrottua, välillä sanonnoissa helmiäkin. Mutta jaarittelua enimmäkseen. Siis pitkäveteistä. En ole varma, jaksako kahlata kirjaa loppuaameneen. Siitäkin huolimatta, että olen Laila Hietamiehen, nyk. Hirvisaaren kaikki kirjat kerännyt hyllyyni ja lukenut ne jokaikisen. Mutta tämä ei nyt toimi. Harmi. No ei syytä huoleen, yöpöydällä odottaa Syvä kuin meri (vai mikä se nyt olikaan) kantensa avaamista. Jos nyt jotenkin kutomiselta ehdin, hih. Aika yksniitinen olen, myönnettäköön.

Lunta on tullut kiitettävästi. Lisää ei nyt ihan tällä kertaa tarvittaisi, sitä on jo yli puolisäären. Luonto on todella puhtaan valkoinen, metsän polut peittyneet ja pikku koiruli kahlaa ja hyppelee tappijaloillaan vatsa lumenpintaa viistäen. Liikenteelle lumisade on ollut hankalaa, aurausauto ajaa meidän ohi vasta myöhään iltapäivällä. Selvääkin selvempää on, että päätiet pitää olla auki ensin.

Simon kanssa käytiin tänään taas lääkärissä ja jatketaan kortisonikuuria, että saataisiin toinenkin polvi paranemaan lopullisesti. Samalla vaihdettiin raksut uusiin samoinkuin hammasraksutkit. Entisissä - vaikkakin eläinlääkärin suosittelemia - oli maissia! Katsotaan nyt, mitä vaikuttavat. Eläinlääkärin mielestä koira voi saada ns. varastopunkin mistä tahansa kuivasta ruoka-aineesta. Ja jos se on sitä, millä sen voi häätää.

Vanha blogipohjani alkoi herjata ja kukkaset kulkea tekstin mukana. Nyt löytyi niin imelät kehykset meikämuorin blogiin, että ei tekstiin tarvitse siirappia lisätä. No en jaksanut etsiä kauempaa joten saavat nyt toistaiseksi ilahduttaa silmää.
Huomenna on lapsenlapsen (yli 180 cm) 16-v. synttärit. Ja sunnuntaina istutaan vaalipaikalla. Siinähän se viikonloppu kivasti meneekin. Totta puhuen minulle on ihan se ja sama kenestä tulee uusi Linnan isäntä. Emäntää sinne ei näköjään tällä kertaa saada. Hyvässä lykyssä siellä voi olla mies ja parhaassa tapauksessa kaksi. Että sellainen vaali tällä kertaa. Heissulivei!

PÄHKLIPUREJAT

2012-01-15T00:13:00.000+02:00

Tää päätti antaa tyttökaverilleen syntymäpäivälahjaksi balettielämyksen. Mentiin katsomaan Pähkinänsärkijää Estonia-oopperaan Tallinnaan. Lippujen tilaaminen oli superhelppoa ja onnistui yli odotusten.

Torstaina aamuruskon aikaan noustiin vankkuriin ja sitten laivaan. Perillä meille jäi hyvästi aikaa asettua asumaan ja kierrellä Virukeskuksessakin ennen baletin alkamista.

Estoniateatteri on iso ja sokkeloinen talo. Äkkiä siellä oppi suunnistamaan tarvittaviin paikkoihin, naistenhuoneeseen, teatterisaliin ja lämpiöön.
Vaikka oli torstai-ilta, sali oli tupaten täynnä katsojia. Mukana muutama suomalainenkin meidän lisäksemme.

Harmi, ettemme ottaneet kameraa mukaan balettiin, joten kuvat on esitekirjasesta.

Pähkinänsärkijähän on joulutarina, jossa nuori tyttö saa joululahjaksi pähkinänsärkijän, ukkelin hahmon, jossa pähkinä laitetaan hahmon suuhun ja takana olevasta vivusta painetaan hampaat kiinni ja näin pähkinästä saadaan kuoret irrotettua. Jouluaattoillan myöhäisinä hetkinä kaikki lasten saamat joululahjat heräsivät tytön unissa elämään ja uniin tuli myös hiiret, sillä tytön villi veli oli paketoinut sisarelleen "lahjaksi" kuolleen rotan. Tytön unissa tanssivat myös lumikuningatar ja prinssi sekä kesäiset kukkaset.

Tsaikowskin musiikki on mukaansa tempaavaa ja minulle jäi mieleen Kukkaisvalssia tanssivat kevyen keltaiset kukkaistytöt sekä yksi puna-asuinen kukkanen poikaystävineen. Silmiähivelevän kauniita ja keveitä, vau.
Minä näin tämän baletin ensimmäistä kertaa ja nautin todella täysin siemauksin. Ja Estonian sali sinisine sävyineen on myös upea ja tilava.
Kovasti säväytti meikäläistä myös baletin upeat lavasteet, luminen metsämaisema erityisesti tanssivine lumihiutaleineenkin.

Sää torstai-iltana oli loskainen ja märkä, eipä se meitä mummeleita haitannut. Ratikalla ajeltiin lopuksi majapaikkaan ja unten maille näkemään ihania unia baletin jälkeen.

Perjantain ohjelmassa oli ainoastaan kierros Rocka al Maren ostoskeskuksessa. Eipä meillä juuri mitään ostamista mielessä ollut, kunhan hypisteltiin kaikkea kaunista. Sellainen tavarataivas ostoskeskus on, että sinne kannattaa Prisman ilmaisella bussilla ajaa edestakaisin vaikkapa vaan kahville ja jäätelölle. Tai painattamaan omalla tekstillä vaikka t-paita. Mietin, miltä tuntuisi kulkea rinnuksissa

"mis sul viga on?" Hih.

Ennen laivalle palaamista piipahdettiin syömässä Vapinossa Hobujaamilla salaattiannokset ja mascarbonejuusto-mansikka-jälkkärit. Kyllä maistuikin hyvälle, sillä aamun muna-pekonista oli jo kalorit kulutettu.
Herkullinen salaatti, tosin ennen kuvaamista olin jo napsinut ison osan siitä ja ahne kun olen, en muistanut kuvata jälkkäriä vaan herkuttelin sen...

Vapinosta suunnistimme suoraan Rimiin lähelle D-terminaalia ja pähkinä- ja hunajaostosten jälkeen kohti A-terminaalia.

Sataman sulassa vedessä uiskenteli hytiseviä lintuja, joita nuoret pojat syöttivät. Yksi joutsenista oli vielä harmaassa höyhenpuvussa.

Kova säpinä syntyi aina ruokamurusten heittämisen jälkeen.

Me tuulen ja räntäsateen tuivertaessa puskimme läpi jäisten katujen A-satamaan ja kotimatkalle.

Matkamme oli oikein onnistunut. Mitään kommelluksia ei kohdallemme osunut ja tulipa tykytettyä yhdet lapaset ja ystäväni tykytti yhdet sukat valmiiksi. Jopa niin innokkaina neuloimme, että laivassa eräs matkustaja kysyi, onko meillä menossa jokin kilpailu!?! Saattaahan se näyttää hassulta, että mummelit kaivaa kutileet ajankulukseen. Nyt suunnittelemaan uutta balettielämystä keväämmälle. Tai konserttia vaihtoehtoisesti. Matka virkisti ja taittoi talven selkää. Suosittelen.

Tervetuloa uudet lukijani! Jotain häikkää mulla tässä blogipohjassa on, kirjaimet pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ihan itsekseen ja kukkapohja katoaa välillä kuin talven alle. Yritän korjailla kunhan ymmärrän mikä tätä vaivaa. Sorry.

KOIRAMAINEN JUTTU

2012-01-10T21:13:00.000+02:00

Jotenkin oli niin lutunen aamu. Pieni musta nenänpää - siis kuononpää - näkyi prinssipuolison peiton alta. Minä oitis nappaamaan kameraa, mutta ehti jo tulla täkin alta enemmänkin näkyviin.

Ei paljon kamerasta häiriintynyt, siirtyi vaan vähän vilakampaan olotilaan.

Aikani kameran kanssa hosuttuani päätti vieruskaverikin jo orientoitua alkavaan päivään. Ainakin raotteli jo silmiään!

Mutta mikäs aamulla auttaa, ylös on noustava. Koirulinkin.

Ulos kylmään maailmaan! Siellä jo pappa pukee itseään postilaatikolle lähteäkseen. On jouduttava kiireesti mukaan. Tai kyllä se minua odottaa...

Ja sitten normaalit aamurituaalit. Ensin on saatava mammakin ylös sängystä ja saateltava se vessaan. Sitten pikaisesti raput alas ovelle, missä pappa odottaa. Postireissun jälkeen voi sitten tarkistaa, onko kupissa raksut odottamassa vai vieläkö mennään lammikolle ensin ja sitten vasta aamupalan vuoro!

Aika mukavat olot pikkukoirana! Sivelyjä ja sipatuksia ja raksuja ja halauksia. Mitä vielä pikkukoiruli voisikaan kaivata. No tietysti reippaat ulkoilulenkit motarin taakse kalliopoluille. Elämä on kivaa!

VOI VENÄJÄN PYSSYT JA PUUKUULAT, SANON MÄ

2012-01-09T14:33:00.003+02:00

Kyll mä niin kauhiast hämmästyin kun lehden luin. Miten jotkut julkkikset saavat helpostikin muotonsa muuttumaan ja silti säilyttävät freesiyden ja kasvojen kiinteyden eikä allit roiku, vaikka painoa on pudonnut jo kolmekymmentä kiloa!

Tää tatuoitsija, jolla vaaleat hiukset irokeesina ja t-paidassa lyhyet hihat jatkettuna pitsi- ym. tatuoinnein ihan ranteisiin saakka, ylpeänä julisti paitsi uutta tosirakkauttaan (vihille, vie!) myös terveitä elämäntapojaan. Niinpä.
Kun tässä itse pyrkii hivuttamaan hiljakseen painoaan alas ja vyötäröä näkyviin on pelkona, ettei vanhalla enää nahka jousta vaan jää vyyhdelle kuin koiralla - mikä senytse, no vihikoira - jolla pari-kolme numeroa liian iso nahka. Siksi hyvät neuvot ovat aina tarpeen. Tai kalliit?

Vaan tästäkö kaikki onkin kiinni: W Slipowitsi on keksinyt käyttää kroppansa voitelemiseen kookosöljyä. Silmäpussit hän hoitelee näkyvistä peräpukamavoiteella ja kasvojen kiinteys ja kuulto syntyy spermalla. Ihan oikeesti! Näin hän itse kertoo.

Hetken asiaa fundeerattuani tulin siihen lopputulemaan, että vaikka läskit vajuisivatkin ja nahkani roikkuisi, tyytyisin ilolla kohtalooni. Vetelisin Niveaa naamaani ja näyttäisin sitten vaikka vihikoiralta. Mutkun tatskatäti on vihille menossa, ei voine näyttää vihikoiralta vihillä! Hih.

No, naistenlehti kertoo sitten joskus tarinan onnellisesta ja hehkeästä morsiosta ja me puolestamme ihastelemme. Eikä sitä ihastelua vähennä morsion tiedossamme olevat naamavoiteet. Kunhan eivät läjäpäin naamalla sentään.
Kokeilkoon ken uskoo - ja kehtaa. Minä jätän väliin. Mieluummin uskon saunaan, viinaan ja tervaan. Mutta ilman höyheniä sentään. Vai oisko sittenkin vesi vanhin voitehista?!?

PÄIVÄT IHAN SEKAISIN

2012-01-08T15:08:00.002+02:00

Puhdasta, valkoista lunta! Pakkasta liki 15 astetta. Ihana talvipäivä, aurinko pilkistelee ja valaisee pihan lumisia puita.

Ihana sunnuntaipäivän rauhallisuus. Vaikka ei se ihan aamusta sitä ollut!

Heräsin aamulla katsomaan kelloa. Kahdeksan yli kahdeksan! Ryntäsin avaamaan telkkarin. Perjantaina eli loppiaisiltana oli jäänyt lemppariohjelman jakso näkemättä ja uusinta maanantaina heti kahdeksalta aamulla. Jep jep. Ostoskanavaa näytti. Vitsit rouvaseni, nythän ei ole maanantai vaan vasta sunnuntai.

Kupillinen kahvia pahimpaan paniikkiin ja heti olo rauhoittui. Siis onneksi on sunnuntai! Vasta sunnuntai. Hih.

Tämä kunnon motillinen kahvia saa kenen tahansa hermot lepotilaan. Tämän ihanan ja ison kupin sain kerran ystävältäni Unelmalta ja se on joka-aamuinen iloni. Sen kun täyttää höyryävällä kahvilla niin eipä tartte santsikuppia hakea!

Koko joulun jälkeisen ajan on minulla ajanlasku pielessä ja viikonpäivät hukassa. Ennen oli ns. "lentopäiväkirja" täynnä merkintöjä jokaiselle päivälle. Työelämästä irtautuessani päätin heittää almanakat elämästäni ja tätä tämä nyt on. Hammaslääkärit, jotkut tapaamiset ja reissutkin on prinssipuoliso merkinnyt omaan kalenteriinsa ja muistuttaa minua aina h-hetkellä. Hih. Hulda Huoleton on allakaton akka. Vaan mikäs kiire eläköityneellä!

Aamukahvin jälkeen hiivin makuuhuoneeseen ja nousin vaaálle. Aleneva suunta. Jippii. Se niistä suklaista sitten.
Mielessä soi Martan ja Tyynen Jenkkakahavat, tosin siinä vasta maanantaina aloitetaan tosi toimet.

Pakkasta ulkona on sen verran, että Simolle piti pukea takki päälle ulkolenkkiä varten. Silti pieniä tassuja alkoi jo palella. Pitäskö hankkia huopatöppöset tassukoihin, hih. Mutta sisällä on lämmintä ja päivystää voi piha-aluetta tukevasti sohvan selustalta.

Näinhän tämä maanantaiksi luulemani sunnuntaipäivä vähitellen lipuu iltaan. Auringonsäteet saivat hangen pintaan tuhannet timantit säihkymään ja mielialan nousemaan kaamoksen tummuudesta.
Olen melkein saanut luetuksi Utrion Oppinut neiti -kirjan. Monisäikeinen henkilölitania kirjassa mutta kun hyppii vähän yli ja etsii punaisen langan, kirjassa on (kaiketi) onnellinen loppu. Lapin oloja tämäkin tarina sivuaa.

Minun pieni kaverini sorkat sojossa pötköttää tuossa rottinkituolissa, lempipaikassaan aina silloin kun olen netissä.

Päikkärit ei tekisi pahaa itsellenikään. Onhan sunnuntai lepopäivä.

Ilo on kimppu tulppaaneja! Hyvää sunnuntain iltapäivää, ystävät.

LOPPIAISEEN LOPPUI

2012-01-07T13:55:00.000+02:00

Niin sitten loppui joulun ja uudenvuoden juhla-aika eiliseen. Viikonpäivät on itselläni niin sekaisin, että tänään jo luulin sunnuntain olevan. Mutta hätäkös tässä. Valkoinen lumipeite oli paksuuntunut yön aikana ja intoa piukassa raahasin olohuoneen ison maton puhtaalle lumelle harjattavaksi. Simo osallistui talkoisiin juoksemalla maton päällä ihmetellen edes takaisin. Nyt matto on puhtaampi ja tuuletuksen jälkeen pian takaisin paikallaan.

Simon yksi tehtävistä on toimia varakorvana. Tuossapa loikoili tuolissaan (siinä poika on taas kun kirjoittelen) ja yläkerrassa puhelimeni soidessa pomppasi salamana ylös ja alkoi vimmatun haukunnan.

Juoksin (!) raput ylös ja ehdin vastaamaan: lehtimyyjä siellä taas tarjosi "kodonliettä" hurrrjan hyvään hintaan ja kylkiäisenä kukkavaasi. Kiitos ei. No miksei sitten tutustumistarjous (muuttuu sekin kestoksi, hm). No ei sekään sytyttänyt. Ja vaaseja on huusholli pullollaan entuudestaankin. Mikä siinä oikein onkaan, että kaikki tilaukset ovat kestotilauksia heti alusta! Miksen voisi tilata vaikka kaksi kuukautta ja poikki kerralla. Mutkun kustantaja on sitä mieltä että pitää olla kestoa. Jos sattuisi joltakin mummolta peruutus unohtumaan niin sepä olisi lehtitalolle eduksi. Oikeastaan; toisaalta olin itseeni tyytyväinen torjuttuani lehden tilaamisen ja toisaalta sitten pahoillani myyjän puolesta, häneltä meni ansio sivuitse suun minun kohdallani. Vaan miksiköhän minun - siis asiakkaan - pitää niin perusteellisesti perustella kieltäytymisen syy ja sitten olla vielä pahoillani siitä etten nyt tilannut kun toinen vartavasten Turkusesta asti soitti! Voi hertsileijaa. Kohta varmaan kohtalon ivasta soittaa joku ja tarjoaa "seuraa" tai "apua" tai "hymyä" ja voipa sieltä "alibinkin" saada jos sitä tarttee. No, ilkeä olen.

Jouluvalojen purkaminen ja kynttelikköjän kerääminen ikkunoilta pitää nyt tehdä. Vaikka taidan keittiön ikkunalle jättää tämän kynttelikön toistaiseksi tunnelmaa antamaan. Tontut sensijaan piilotan taas seuraavaa joulua odottelemaan. Joulukukista on vielä pitkäksi aikaa iloa - niinkuin eilen ystäviltä saadusta suuresta keväisestä tulppaanikimpustakin. Niistä oikein aistii kevään.

Luonto on valkoisen lumen peitossa, kaunista. Vielä perjantaina satoi vettä ja ränneistä valui solkenaan vesinoro ja

takapiha lainehti lammikon lailla.

Hiukka hämäriä kuvat kun otin lumisateessa iltapuoleen. Nyt saisi jo paljon valoisampia ja puhtaampia kuvia pihalta.

Simo osaa ottaa härkäviikkojen alkamisen uudenvuoden lupauksen mukaisesti eikä hötkyile.

Lemmenviemä ja Putous ei vähempää voisi kiinnostaa.

Silmiä vähän raottaa lököillessään telkkarihuoneen sohvalla. Osaisipa sitä itsekin olla hössöttämättä turhia.

Vaan jos minullakin olisi niin hyvä palvelu, ettei tarvitsisi makuulta nousta kun tuotaisiin viilipurkki nenän alle.....

Purkki tuli niin puhtaaksi, että vois suoraan laittaa kierrätykseen, hih!

Pätkähtipä päähäni aamulla kun laitoin broileripullia uunipannulle, että miten hurjasti tuota muovilaatikkojätettä syntyykään ihan tavallisessa huushollissa! Mietin käyttöä keltaisille muovirasioille, kelpaisivat pääsiäisenä rairuohon kasvattimiseen - ja herneiden! Huuhtasin neljä tätä varten talteen. Hm. Tunsin itseni siksi mainoksen mummeliksi joka tyhjiä jogurttipurkkeja perinnöksi lapsilleen säästi! Ja minä olen säästänyt - en perinnöksi vaan pakastamista varten - kaikki partaäijäjogurttipurkit kun niissä on kannet ja vetävät litran. Mutta liika on liikaa siinäkin hamstraamisessa. Mut minkäs voit! Ja kiva on antaa kävijän kainaloon partaäijäpurkillinen pakastemustikoita! Niinkuin nyt joulusuklaatkin joutavat kävijöiden kainaloon.

Tulevalla viikolla minulla on kivaa odotettavissa: lähdemme katsomaan Pähkinänsärkijää Tallinnaan parhaan ystävättäreni kanssa. Ja aiotaan lampsia Rocka al Maressa alennusmyynnit. Tästäkin syystä nyt uunissa paistuu yhtä ja toista broilerista kotimiehille pahimpaan nälkään kun äitiliini on humputtelemassa.
Mutta siitä reissusta sitten ensi viikonlopun postauksessa. Jos muistan ottaa kameran mukaan - viimeksi kun en...

KEVYEKSI KESKELLÄ VIIKKOA!

2012-01-05T15:46:00.001+02:00

Jokainen "akkalehti" on pullollaan joululäskien sulattamisohjeita. Pyykkilautavatsaa luvataan hikisellä urakoinnilla ja valikoivalla napostelemisella. Venytyksillä, asanoilla, hyppelyllä ja ruumiin rääkkäämisellä ihan todellisestikin.

No joo. Minä, joka en sitten keväisen päivän ole leivänmuruakaan suuhuni pistänyt tortuista, pullasta ja kakuista nyt uneksimattakaan, nousin tässä aamutuimaan vaaálle. Katsos perhanaa. Tasan ei käy onnenlahjat! Prinssipuoliso valitteli painonsa nousemista, vaan ihmekös tuo kun puputtaa kaikki herkut mitä pöydälle ilmestyy. Eikä yhtään ruokahetkeä ilman ruisleipää. Ja päällysteitä. Ja nam. Ja nam. Suklaata ja konvehteja nyt jouluaikaan. Mutta mistä ihmeestä MINÄKIN olin kerännyt "michelinejä" reilun kolmen kilon verran. En hymistele enää akkalehtien ohjeille vaan tartun toimeen.

Siis olin ahtanut luukustani kinkkua ja laatikoita (lanttu- ja porkkana- ja väistellyt makarooni- ja maksalaatikot). Juustoa ja metwurstimakkaraakin. Hyvällä omallatunnolla. Pähkinöitä. Ja suklaata tietysti. Kun en kerran leipää. No joo. Kaikki mun kutistuneet soluni olivat huokoset levällään imemässä kaiken rasvan ja tärkkelyksen ja mitä vielä. Joulupöytä herkkuineen kulki filminauhana silmissäni...

Samantien polkaisin itseni käyntiin ja porhalsin uimahallille. Sammakoin kilometrin kun radallani oli sen verran väljää ettei tarvinnut toisten varpaita väistellä. Kävin vesihieronnassa ja kylmäaltaassa, nautin höyrysaunasta ja tavallisestakin. Tuntuipa hyvältä olo mainen.

Kotiin palattuani ilmoitin, että suklaan syöminen on nyt loppu ja slut. Ja että hankin sarjakortin uimahalliin seuraavalla käyntikerralla. Ulkona on nyt ihan kamala kulkea liukkailla teillä ja poluilla, pitänee hypätä narua sisällä toisten iloksi. Kun polvet jo hyvin kestää hyppelemisenkin.

Jep jee. Vaaka on mummelin paras ystävä. Ennen ne oli timantit, mutta niistä on jo aika ajanut ohi. Yhtä tärkeintä timanttia kannan kaulaketjussa alinomaa ja toinen timanttini on tuo pieni koiruli. Että se osaakin olla lutunen, viime yönäkin työnsi kuonoa peittoni reunan alle päästäkseen pitkin pituuttaan säärivarteni viereen. Läheisyys lämmittää.

No joo, on onneksi joitakin muitakin parhaita ystäviä. Sellaisia, jotka nostavat murheen suosta ja jakavat iloiset hetket. Niitä taidan sittenkin enemmän tarvita kuin vaakaa!

TODELLINEN TIKKUTIISTAI

2012-01-03T12:26:00.002+02:00

Vihdoinkin saatiin lumipeite! Miten se valaiseekaan pimeän maiseman! Aamulla taivallettiin Simon kanssa reilu lenkki kallioille täysin koskemattomalla lumella. Ei edes hiirten hyppyjä. Nauratti, miten pieni koira nosteli jalkojaan ja hypähteli umpilumessa kuin lehmä viskoen takajalkojaan sivulle.

Helpotuksen tunne, kun joulut ja uudet vuodet on takanapäin. Arkiviikot - vaikkakin joskus tylsiä - ovat kuitenkin se normaalin elämän uoma. Loppiaisen jälkeen jatkuvat laulupiiri ja elämänkertakurssi. Jotakin lisääkin sielu huutaa virikkeeksi. Aamupulahdusten lisäksi ainakin kerran viikossa uimahalliin kuntoradalle sammakoimaan. Edes sen verran saatava itsestä irti. Sukankutomiset nyt vuodeksi jäihin ja lukemista tilalle.

Tänä vuonna on perheessä kolmet tasavuosisynttärit. Kauhistuksen kananjalka! Minäkin jo ikäloppu enkä silti rikkiviisas. Kun tunnen itseni melkein teinitytöksi hetkittäin. Taaksepäin ajateltuna aika on mennyt nopeasti. Vastahan rippikoulusta pääsin, hih.

Ja tuo soittoharrastus pitää elvyttää taas. Korvakuulosoittamisen sijaan nuottivihkosta enemmän. Hitaasti mutta varmasti. Omaksi iloksi vain. On päässyt haitari pölyttymään viime aikoina, vaikka prinssipuoliso omallaan vetelee päivittäin säkkijärveläistäkin.

Eipä nyt viriä tekstiä, tikku kielessä näin tiistain alkaessa. Luin eilen Katja Ketun Kätilön loppuun ja aloitin Kaari Utrion uusinta. On vähän erilaista tekstiä, vaikka lappilaiseen maisemaan molemmat tarinat kiinteästi liittyvätkin, tosin eri aikakaudella. Kätilöstä jäi hämmentävä vaikutus, teksti on rohkeaa ja värikästä, juoni kiepauttaa edestakaisin Villisilmän ja Johan Angelhurstin välillä. Voin hyvin kuvitella sen todenperäisyyttä kaikkine lapsenpäästöineen ja sikiönlähdetyksineen. Kirja ei voi jättää ketään kylmäksi, mutta minulla kestää hetken sitä sulatella. Näkyi olevan Runeberg-palkintoehdokkaanakin tämä Kätilö.
Kaari Utrion teksti taas on helppotajuista ja johdonmukaisempaa.
Mutta yhtä kaikki; lukuelämyksiä, joista nauttii paitsi lukemisen hetkellä myös jälkikäteen tarinoiden eläessä alitajunnassa.

Yöpöydällä odottaa vielä Hirvisaaren Katariina Suuri. Avaamattomana joulupaketissa. Luonnehdintoja Mirkka Rekolasta lueskelin välipaloina, kiitos Leena! Niitäkin tässä sulattelen.
Mukavaa talvista päivää nyt niin kauan kuin lumi kestää maassa. Huomiseksi on luvattu lauhaa ja vesisadetta. Hm.

VUODEN ENSIMMÄINEN

2012-01-01T21:30:00.001+02:00

Ilotulitteiden paukkumisen saattelemina hiivittiin aamuyöstä nukkumaan. Simokin käpertyi peiton alle tiiviisti mamman kupeeseen ja veteli aamukahdeksaan unia. Mutta kas, paukuttelusta - tai sitten nakkimakkaraan jääneestä stydystä sinapista - johtuen koirulin vatsa kurni heti aamusta eikä ruoka eikä raksut maittaneet. Tarjolla oli myös raejuustoa tonnikalalla höystettynä. Ei kelvannut. Pitkä ulkolenkkikään ei auttanut ruokahaluun. No, kerrankos sitä ei ruoka maita uudenvuoden päivänä, hih.

Päivemmällä pyysimme vanhaa yksin asuvaa tuttavamiestä meille syömään, kinkkua ja lanttulaatikkoakin oli vielä joulusta jäljellä pakkasessa. Tarjosin jälkiruokana myös sitä "joulumämmiä" ja keitin päälle kunnon kahvit. Meillä oli mukava iltapäivä yhdessä. Simoa maaniteltiin syömään. Nyrpisteli kuonoaan. Mutta sitten yks-kaks ruoka alkoi maittaa ja raksukuppi tyhjeni sekä tonnikalasekoitus hävisi parempiin kuonoihin. Koira muuttui muutenkin pirteämmäksi, tottahan toki, jos kerran vatsan murina lakkasi ja ruoka maistui.

Simo oli saanut joulupukilta ikioman paketin, jossa oli harmaa possu. Possu sai ansaitsemaansa kyytiä jouluaattona ja tänään se otettiin uuteen höykytykseen. Röhkiminen oli jatkuvaa ja sehän sai meidät taas nauramaan. Pienestä on ilo kiinni.

Pakkasta on pari astetta, taas luvattiin lauhempaa säätä. Aamulla kun käytiin pulahtamassa lammikkoon jäätä oli noin sentin kerros. Taitaa sekin taas sulaa jos lauhtuu. Ihmeellinen on tämä talvi säiden suhteen.

Mutta ei syytä huoleen kirjoitti Maakansa, ja jatkoi: kanatalouden harjoittaminen alle yhden kanan ei kannata. Ja jos pitää ottaa huomioon myös viihtyvyysnäkökohdat, on hankittava vähintään yksi kukko! No vitsi, vitsi! Tämä oli taas niitä takaraivoon takertuneita juttuja.

Nostin ennen pakkasten tuloa sisälle miljoonakelloamppelin, johon olin istuttanut maahumalaa lisäksi. Ja kas, maahumala kukkii!
Jotenkin alkaa tuntua siltä, että aletaan odottelemaan kevättä kun ei
kerran talvea saada. Hypätään suosiolla yli kylmät kuukaudet ja odotellaan muuttolintuja. Luin muuten, että jossain Espoon seuduilla on sinisorsalla ollut pesässään jo kymmenkunta munaa! Aika hurjaa, jos koko luonto herää kevääseen ja sitten tuleekin yllättäen takatalvi, eikun siis ihan oikea talvi.

Prinssipuolisokin haikaili jo suksien perään. Suosittelin persuksia. Josko liukurilla vois laskea persmäkeä takapihan puolivetisellä rinteellä. Eikä tarttis sauvoja. Niin, asiasta toiseen: ne suomalaiset imperfektikunnathan ovat: Kisko, Sauvo, Kaavi. Ja voi niitä enemmänkin olla. Mutta e-päätteisiä adjektiivejä pitäisi olla viisi ja minä toope en saa päähäni muuta kuin ne kolme: tuore, terve, tiine.
Sitä se ikä teettää. Unohtelee täysin tärkeitä asioita. Hups.

Mutta uusi uljas vuosi on alussa. Kun tässä on kaikenlaisia kiireitä ollut, päätimme lämmittää saunan ja aloittaa viikon rentoutumalla leppeissä löylyissä. Tsädäm.

Siitä sinapista: se on virolaista poltsamaan SINEP kange -nimistä sinappia. Pojat tietysti väänsivät peilikuvaa ja muutenkin vitsiä, mutta stydyä on ja siis tosi riittoisaa. Jää taatusti maku suuhun.

SE ON LOPPU NYT!

2011-12-31T18:21:00.000+02:00

Kiltti aviomies keittiön lattiaa luututessaan: - Se on loppu nyt! Vaimo oitis kuultuaan miehen puuskahduksen tulee kysymään: - Mikä on loppu? johon mies vastaa nöyrästi: - Mäntysuopa rakkaani, mäntysuopa!

(Nämä piparit eivät tosin liity vitsiin, vaan ne on Roosa leiponut jouluaterian paikkamerkeiksi!)

Tämä vanhahko vitsinpoikanen tuli mieleeni eilen saatuani viimeisen sukkaparin valmiiksi Tallinnan matkalla. Myönnän, että jo vähän tuskastuttikin tikuttaminen, onpa noita sukkapareja tullut tänä syksynä täydet 25 paria ja lisäksi kolmet lapaset. Kaikki onneksi kelvanneet, jäljellä vain nämä kolme paria, joista luumunpunaiset neuloin eestaas reissatessa eteläisempään.

Sää Tallinnassa oli yhtä sateinen kuin kotonakin. Eipä se meitä juuri haitannut, kuljettiin ratikalla ja bussilla enimmäkseen etapista toiseen. Tavattiin tuttavapariskunta, jonka kanssa kävimme syömässä Liisu juures Raatihuoneentorin laidalla. Torilla oli täysi joulumarkkinameno vesisateesta huolimatta. Vetonaulaksi oli tuotu Lapista kaksi poroa aitaukseen kojujen keskelle. Joulupukkia ei enää näkynyt, onhan joulu jo ohi.

Koska yövyimme Tallinnassa meillä oli hyvää aikaa käydä Rocka al Maren ostoskeskuksessa kiertelemässä. Ihmetyttää, mistä sinne riittää asiakkaita jatkuvasti. Kun muitakin isoja ostoskeskuksia on kaupungin läheisyydessä. Alennusmyynnit olivat parhaimmillaan kaikissa liikkeissä, harmi vaan, ettei oikein ollut tarvetta hankkia mitään. Pari "mariskoolia" ostin, sinisen ja rubiininpunaisen. Eivät olleet Iittalaa tietenkään. Ja Simolle ja Elvikselle eläinkaupasta raksuja ostimme myös. Uusi kiva ruokapaikka löytyi seuraavana päivänä; Vapino heti Nordean takana vastapäätä Virukeskusta. Suosittu, edullinen ja nopea. Sinne päätimme käydä uudestaan ensi kerralla.

Loppu on tämä vuosi 2011 myös. Ilta vetelee viimeisiään ja ilotulitteita ammutaan jo hetkittäin. Kaikilla ei hermo riitä keskiyöhön asti. Simo lähtee aina käyntiin pamahduksen kuuluttua sisälle asti. Paljon saa koiruli haukahdella ennen aamukahta, jolloin pitäisi rakettien ampumisen loppua. Jos loppuu.
Vuoden tapahtumat alkavat hautautua ajan virtaan ja pulpahtelevat sitten sieltä myöhemmin eri yhteyksissä. Kokonaisuutena vuosi on ollut melkoisen tavanomainen, mitäpä sitä eläkeikäisellä enää on kovasti kohokohtia elämässään. Johtuukohan siitä, että ei ole enää niin kova elämännälkä. Vaihe fading on alkanut näköjään. Tavoitteita silti vielä tulevaan on. Lupauksia ei kannata antaa muuta kuin yleisluonteisesti; otan enemmän muita huomioon, pyrin pitämään mölyt mahassani vaikka tiukkaakin tekisi, yritän ottaa tapahtumat riittävän rennosti (Simosta oppia) ja hoidan omaa terveyttäni ja pyrin kaikinpuolin voimaan hyvin sekä vältän kolhimasta lähi-ihmisiäni. Ihan vaan tavoitetasolla nämä kaikki.

Läheisyys lämmittää! Siinäkin voisin koirulipojasta ottaa oppia.

Joulun alla Vuokatissa oli iltaisin aina jotakin tekemistä ja Simo odotti malttamattomana; Etkö jo tule nukkumaan!

Käpertyi sitten tiukasti kylkeeni peiton alle kuorsaamaan. Ottaa myös torkut prinssipuolison kainalossa kotona.

Tätä rentoutta pitäisi tavoitella myös itse. Käpertymistä hyvän kirjan kanssa torkkupeiton alle ja jättää "kauaksi kavala maailma". Lukemattomia kirjoja on kertynyt jo vinot pinot.

Syksyn harmaus jatkuu. Eilinen vesisade on ohi ja aamulla pakkasta pari astetta; maassa hitusen harmaata härmälunta. Juuri sen verran, että kuistin lattialle jää pikkuruiset koiran tassunjäljet Simon kulkiessa. Voi olla, ettei enää suuria lumikuormia tänä talvena ehdi tulla. Urheiluvälinekaupat on harmissaan, liekö myyneet yhtään suksiparia. Täälläkin joulupukin asussa eräs nuorehko mies hiihti vesisuksilla pitkin jäätöntä jokea jouluviikolla. Niin voi maailma muuttua.

Joulun jälkeen aina ihmetellään, miten muutamassa päivässä on tullut lisäkiloja. Mutta onko iloja ilman kiloja? Onneksi jouluruuat on syöty ja arki palaa.
Tänäiseksi jälkiruuaksi tarjosin "joulumämmiä". Liotin kuivattuja luumuja miedossa sokerivedessä, laitoin ne blenderiin, tetra kuohukermaa, loraus tummaa rommia ja toinen loraus kuusenkerkkäsiirappia. Blenderi pyörimään ja kas, mämmi oli valmista. Päälle pakasteesta sulatettuja itse poimittuja lakkoja. Hyvää myös kermamaidon kanssa. Joulumässäilyt on hyvä päättää tähän mämmiin.

"Vuosi vanha vaipuu hautaan riemuineen ja murheineen. Ihmissydän puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen. Oi jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama" on lainaus vanhasta virrestä.
Toivottelenpa kaikille oikein leppoisaa vuodenvaihdetta ja kaikkea hyvää tulevalle uudelle vuodelle. Uusi vuosi ja vanhat kujeet blogimaailmassa.

LEPPOISIA JOULUPYHIÄ

2011-12-25T23:56:00.000+02:00

Ihanaa olla taas kotona. Aatonaattona ajelimme melkoisen hyvässä ajokelissä. Toki loppumatkasta oli pimeätä ja vesisadetta, mutta tultiin ihan hyvää kyytiä. Mitä nyt vähän loppumatkasta kiristi pinnaa ne ohittelijat, jotka heti sujahtivat nokan eteen nostamaan kurapilven tuulilasiin. En ymmärrä, miksei voisi ajaa - moottoritielläkin - ohituskaistaa riittävän pitkälle. No mur. Kuitenkin kaikki hyvin ja turvallisesti kotona. Ja tuotiin lumisade tullessamme sillä jouluaattoaamuna maa oli valkoisena. Siis hetkisen. Mutta silti.

Aattona käytiin hautausmalla sytyttämässä kynttilät. Kaunista, hämärtyvään iltaan syttyy kynttilämeri, niin myös muistelukiven ympärille oli tuotu satoja kynttilöitä. Sinne minäkin sytytin yhden kynttilöistäni. Ja sitten pojan perheen luokse, missä oli taas kerran laitettu herkkuja pöytään.

Lahjapakettejakin oli kuusen alla. Simoa kiinnosti kovasti oma pakettinsa, kävi sitä usein nuuskimassa. Paketista löytyi röhkivä possulelu. Kyllä siitä iloa riitti meille isommillekin kun Simo pani parastaan röhkittämällä possuaan. Innostui vaan meidän nauramisesta. Taidettiin olla vielä edellispäivän ajomatkasta vähän tööt kun haluttiin ajoissa kotiin ja nukkumaan. Tämä päivä on mennyt sitten hiljaiselossa. Huomenna saamme kaikki läheiset perinteisesti yhteiseen pöytään.

Ajatus harhailee eikä synny järkevää tekstiä. Jatketaan joulun leppoista oloa edelleen ja toivottelenkin vain mukavaa Tapaninpäivää, ajelut on näköjään kumipyörillä...
Simo ottaa myös levon kannalta. Vai miltäs näyttää? Kuva on tosin otettu Vuokatissa, kun karkulainen palasi kotiin...

Siispä; hyv´ötyä!

SIMON SUOJELUSENKELI ON OLEMASSA

2011-12-21T14:46:00.000+02:00

On nautittu talvisesta lomasta, lastenlasten seurasta, leppoisasta olosta Vuokatissa.
Lomapäivät ovat päättymässä ja parin päivän päästä jo ajellaan kotia kohti.

Kun olemme olleet tämän toisen viikon ihan kolmestaan, minä, prinssipuoliso ja Simo, päätimme tänään käydä syömässä joululounaan kylpylän ravintolassa. Prinssipuoliso lähti ensin kuntosalin kautta kylpylään ja odotteli sitten minua mukaansa jouluruualle. Minä käytin koirulin pissalla, annoin sille herkkutikun pureskeltavaksi, avasin makuuhuoneen sälekaihtimet ikkunaksi ulos ja jätin television auki. Lähtiessä tarkistin, että parvekkeen ovi oli lukittu ja suljin oven jälkeeni. Simo jäi katsomaan jälkeeni ilman, että olisi protestoinut lähtöäni. Taisi jo silloin miettiä, että odotapa mamma vaan...

Hyvillä mielin nautimme maukkaasta joulupöydästä. Kääräisin palan kinkkua lautasliinaan Simolle tuliaisiksi prinssipuolison taskuun. Itse jäin kylpylään saunaan ja uimaan päivän viittäsataametriä ja mies lähti mökkiin.

Yllätys oli melkoinen; mökin ovi sepposen selällään, koira tipotiessään! Hätääntynyt mies huuteli ja vihelteli Simoa, ei mitään tulosta. Ohi kulkeva toinen koiranomistaja kertoi nähneensä vaalean terrierin vilahtavan kylpylän vastaanoton rappusilla! Prinssipuoliso oli lähdössä autolla etsimään koiraamme alueelta hätääntyneenä, vieläkö pieni koiruli on edes hengissä kun sitä ei automiehet juuri lumiselta tieltä pysty erottamaan!

Onneksi tämä ihana koiranomistaja oli löytänyt Simon koiratarhan maastosta (päivittäisen lenkkimme kääntöpiste). Kiltisti Simo seurasi tätä naista ja hänen koiraansa "kotiin". Onnellisesti päättyi pikku koirulin tunnin mittainen seikkailu Katinkullan maastossa.
Minun palattuani kylpylästä kaikki oli jo onnellisesti ohi. Vain puoliso vieläkin järkyttyneenä kertoi Simon seikkailusta. Olimme onnellisia asian onnekkaasta lopusta, pieni koiruli on meille perheenjäsen ja kovin tärkeä.

Miten tämä sitten pääsi tapahtumaan? Simo on taitava poika avaamaan oven, osaa hypätä ovenkahvan päälle! Kotona pidän aina ulko-oven lukossa juuri siitä syystä ettei Simo karkaa. Täällä ulko-ovi jäi lukkoon lähtiessäni. Pieneen mieleenikään ei käynyt, että tämän mökin ovihan aukeaa sisältäpäin ovenkahvan painamisella. Eli Simolle helppo nakki. Päätti lähteä mamman perästä tarkistamaan reitin. Voi pientä ressukkaa. Onneksi meille Simolla oli pikkukoirien suojelusenkeli mukana ettei jäänyt auton alle. Nyt poika loikoo onnellisena tuossa jaloissani tiiviissä kosketuksessa. Onneksi on näin. Simosta on pidettävä jatkossa paremmin huolta.
Näin sitä oppii elämässä miten kaikki on pienestä kiinni.

LOMAA BLOGISTA

2011-12-08T00:20:00.000+02:00

Nyt tämä pitää parin viikon taukoa, onhan tekstiä tullut nakutettua liian kanssa. Itsenäisyyden päiväksi satanut lumi häviää näköjään vähitellen, vesitihkua tippuu taivaalta. Rännistä tulee vettä jäätyneeseen vesiämpäriin. Halusin kukkien kasteluun sadevettä!

Joulupaketit on kääritty, kortit postitetaan viimetipassa, joulusiivoaminen tehdään joulun jälkeen koska isoja mattoja ei voi viedä ulos vesisateeseen. Sipaisen allowaylla sitten aattona suurimmat villakoirat imurin nieluun. Elvis jää tyttären perheen kanssa kotimiehiksi. Me kiipeämme kotomaata hiukkasen ylöspäin, kuulimme lumikenttien kutsun.

Kaikille mukavaa joulun odotusta ja sitten ihan aikuisten oikeata lämpöistä jouluaikaa. Luen - ja voin kommentoidakin - blogejanne, mutta oma sanavarastoni suljetaan nyt lomaselle.

Hymyillään kun tavataan taas. Siihen asti heippa!

JOULUUN KUUDES

2011-12-06T12:45:00.000+02:00

Itsenäisyyspäivä. Yöllä on satanut ohuen kerroksen vitivalkoista, märkää lunta, jonka päivänvalossa hennot auringonsäteet sulattavat iltaan mennessä. Kuitenkin ensilumi, itsenäisyytemme päivänä!

Itsenäisyysjuhlia, merkillisiä kansalaisia. Seppeleenlasku sankarihaudoilla. Ilta huipentuu Linnan juhliin. Paljon on kritisoitu, mutta kuitenkin juhlien tarkoitus on itsenäisyytemme ja ne veteraanit, sankarit, jotka puolustivat tätä isänmaata ja taistelivat sen itsenäiseksi Suomeksi. Kaikki kunnioitus sotiemme veteraaneille, sille harvalukuiselle joukolle, jolle vielä voimme kunnioitustamme konkreettisestikin osoittaa.

Oma itsenäisyyspäiväni sujuu pienten kotiaskareiden ja talvilomavalmistelujen merkeissä. Kynttilät sytytämme ja illalla katsomme Linnan juhlat. Ihailen kunniamerkkejään ylväästi kantavia juhlijoita, omat merkkini juhlivat rasioissaan, sillä kukapa niitä kotioloissa...hm.

Itsenäisyys on taatusti juhlimisen arvoista. Nautitaan juhlaväen toinen toistaan upeammista asuista, Linnan juhlapöydissä istuvista kunniavieraista ja vihdoin presidenttiparin avaamasta tanssista. Eikä haittaa tasavirtapoikienkaan humpat, parketille mahtuu kaikki.

Oikein hyvää ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ kaikille blogissani piipahtaville. Nautitaan juhlasta. Huomenna taas koittaa arki.

PIPAREITA JA PIPANOITA

2011-12-03T19:19:00.000+02:00

Eräs ystäväni lähetti pellillisen pipareita! Mielikuvitustaan käyttäen tässä vois tietysti yhdistää sekä kinkun että piparit, hih. Kaksi kärpästä samalla iskulla.

Tää on vähän läppää, myönnetään. Aina ei tule ajatelleeksi, mitä suoltaa suustaan tai postaa kuvissaan. Anteeksi pyydänkin etukäteen ja takakäteen myös, sillä huomasin (kuten joku muukin blogissaan), että lukijoistani on yksi hävinnyt bittiavaruuteen. Liekö syynä tämä vähän kieroutunut hjuumorini, sorry nyt vaan.

Talvi tekee nyt todella tuloaan. Aamupimeällä (klo puoli yhdeksän vielä) oli polut vetisiä, vain kallion jäkälärinteissä liukasta huurretta. Nyt selkeän päivän päätteeksi pihanurmikko vahvassa huurteessa ja tien alapuolen pelto usvasta harmaa. Ehkä saadaan valkoinen joulu.

Päivällä auringonsäteet paljastivat huushollini pölyiset pöydänpinnat. Koiran päivystysikkuna oli haukkumisesta harmaana. No paskalla ei ole kynsiä, sanoi mummoni aikoinaan. Luuttu käteen ja ikkuna taas kirkkaaksi. Mutta voi jeskamandera tätä muuta tilpehöörin määrää.

Vein makkarista peitot ulos tuulettumaan ja lakanoita vaihtaessa mietin, mistä tulisi se siivoojakeiju, joka purkisi lasikaapin hevoshyllyt ja pyyhkisi pölyt. Muistuipa mieleeni serkkuni miehen usein viljelemä lause: En ole hevonen vaikka tallissa synnyinkin. Mutta minäpä olen kiinalaisessa horroskaapissa hevonen ja senkö vuoksi olen kerännyt talliini yli tuhannen hevosen lauman. Kyllä saa mummeli pölyjä pyyhkiellä. Onneksi hevoseni eivät tarvitse heiniä eikä lannanluonti ole jokapäiväistä.

Vielä vähän läskiä eiliseen postaukseeni. Silloin tyttösenä kun pappi sanoi aamenen, elopaino oli nelkytkahdeksan kiloa. Siitä "lihakset" hiipi pikkuhiljaa tuplaan ja vähän ylikin. Vaikka sanotaan, että lihavat on lepposia ja ne miettii aina vaan kepposia, niin omasta itsestäni on välillä leppoisuus kaukana. Ranstakkavaiheen ollessa päällä ei lähelläni kestä kukaan. Silloin on kadonnut se ujo ja hiljainen maalaistyttö, joka ei uskaltanut suutansa avata muuhun kuin "tahdon". Tietysti elämä kurittaa ihmistä, mutta suurin syy epämääräiseen pahaan oloon tulee ihmisen itsensä sisimmästä. Minulla ainakin.

Kuljen kuin kaalimato. Vaatteet tuntuu ahtailta, vaatehuoneessa roikkuu vastuksina riepu rievun vieressä ja odottaa päivää hoikempaa. Ruokapöydässä hoen itselleni: söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä pillikintut (se on siitä sadusta!) ja yritän pysyä kohtuudessa. Vähän olen jo onnistunut. Verenpainekin lähes tyydyttävällä tasolla. Kengät solahtaa koipiini sutjakammin. Muutenkin olo on parempi kuin vuosi sitten. Tie kevyempään oloon on pitkä ja kivinen. Että olenkin antanut itseni leventyä, hukannut vyötäröni ja hankkinut suonikohjut. Ja mitä vielä. Varsinaista vuodatusta tämä.

Mutta ei niinkään huonosti sittenkään, kiitos Simon. Reilu lenkki happirikkaassa havumetsässä antaa potkua päivään. Auttaa uskomaan itseeni ja siihen, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Ja jos on villakoiria sängyn alla ja pölykerrokseen pianon kannessa voi kirjoittaa sormellaan "anja was here", sekin on vain elämää: parempi pölyt pöydällä kuin pään sisällä. No, itsenäisyypäiväksi siivotaan perusteellisemmin.

Asiasta toiseen: jos olisin tiennyt, olisin koirani nimeksi laittanut Houdini! Eikös se ollut joku kahlekuningas? Simolla kun on kuuppa eli "lampunvarjostin" ollut polven nuolemisen takia päässä, ajattelin neuloa pojalle villahaalarin etukoipiin. Voisi sitten helpommin ryömiä peittoni alle nukkumaan,kun tuo häkkyrä on hankala sekä koiralle että minulle. Nopas. Äkkiä tikutin etujalkahaalarin ja illalla sitten puin koiran haalariin. Uskoin, että koivet on nuolemiselta suojassa. Heräsin puoli kaksi. Luttausta kuului selvästi koiran lattiapediltä. Toinen jalka oli haalarin ulkopuolella. Asia korjattiin ja unta pollaan. Aamulla puoli seitsemältä oli vuorostaan toinen koipi ulkopuolella. En vaan käsitä, miten se oikoo itsensä tai koipensa vapaiksi neulehaalarista. Vaikka irroittihan tuo itsensä pari päivää sitten ompelemastani fleece-tekeleestäkin. Pitäs olla rautahaarniska. Peltipuvusta ei niin helposti pujotella ulos. Hih. Pitää neuloa haalarin vatsapuolelle vähän lisää joustinneuletta. Ehkäpä ensi yönä sitten uniasu pysyy koipien ympärillä.

Voi vitsit mikä lätinä tästä tuli. Mutta rohkeat syö rokkaa ja minä tyttö painan enteriä. Toivottavasti en karkoita loppujakin lukijoitani, kenellekäs minä sitten purkaisin näitä arkipäivieni asioita?
Joulu on jo ovella....

OLET MITÄ SYÖT -

2011-12-01T14:12:00.000+02:00

ja syöt minkä kiinni saat. Tämä pätee tismalleen meikämummoon. En ole paljon muuta vältellyt (maanviljelyssanastoa, hih) kuin kotimaista viljaa. Pulla nyt ei taida kenellekään olla huisin terveellistä, ei meidän Simollekaan käy vehnät. Niinpä. Herätyksen sain ystävältäni, joka on nyt jo liki vuoden välttänyt viljaa. Joskus vapun aikoihin päätin sitten panna jauhopussien suut itseltäni minigrippiin.

Tämä ystäväni voi silminnähden upeasti. Paino on pudonnut, olemus nuorentunut, vaivat hävinneet. Hän, taiteellinen ja perusteellinen ihminen kun on, kehittelee viljattomia ruokareseptejään ja voin kokemuksesta hänen tarjoamisiaan maistelleena sanoa, että maukasta todellakin on. Käypäs kurkkaamassa hänen reseptejään
täällä. Nyt aamulla lukaisin myös paljon julkisuudessa olleen "vastarannankiiskin" lääkäri Antti Heikkilän blogia. Olen käynyt kerran tuossa lähellä Pellingissä kuuntelemassa tämän pellinkiläisen lääkärin luentoa. Olin mykistynyt. Tilasin myös hänen kirjojaan. Lukaisepa vaikka pelkästä mielenkiinnosta Heikkilän mielipiteitä ravinnosta ja sen terveellisyydestä, tässä linkki:
http://www.anttiheikkila.com/index.php?id=2&art=255

Entäpä minä. Voinpa todeta, että oloni on kevyempi, helpompi ja kivuttomampi. Viljoja olen oppinut jo hylkimään, mutta se suklaanhimo ei laannu. Järki sanoo, että rajoitettava on. Marjoja ja hedelmiä popsin runsaasti, maitokahvia lipitän joka väliin ja pähkinöitä nassutan myös. Minusta kun ei ole niin taiten ruokaa suunnittelemaan ja valmistamaan kuten ihana ystäväni. Ja kun perheen puol íso tykkää marjapiirakasta, sille on mustikkatorttu pyöräytettävä - ihan kuin itselleni härnäykseksi. Ei vainenkaan, ohi pystyn helposti kulkemaan. Enää ei ole edes vaistomaista käden ojennustakaan piirakkalapioon. Muuten kyllä syön kaiken, mikä ei karkuun juokse. Ja maitotuotteista haravoin kalkkia luilleni.
Näillä mennään. Joulunakin jää piparit ja tortut minulta. Ystäväni leipoi pipareita mantelijauhosta ja muista sallituista ja hyviltä maistuivat. Että siihenkin näkönälkään on ohje ystäväni blogissa.

Nyt pitää lopettaa lätinät syömisestä. Suljen koneen ja näppään vesipannun kiehumaan että saan moukkumukillisen murukahvia, johon lorautan reilusti maitoa.
ps. jätän kuvat postaamatta kun omakuva jo oli eilisessä, hih.
Toivorikasta torstaita!

TUSKATTOMAA SYNNYTYSTÄ

2011-11-29T23:44:00.000+02:00

Nyt se on valmis! Meidän antologiamme Aaltojen hiomat tuli painosta sopivasti ennen joulua. Kansilehti on keramiikataiteilija ja graafikko Kaija-Riitta Iivosen käsialaa ja kirjan sisältönä kymmenen kirjoittajan pelottomia elämäntarinoita. Tuntuu leuhkalta olla yksi heistä.

Tekstien työstäminen ja runojen riimittely oli hauskaa ja tuskatonta.
Antologiamme on pokkarikokoa, käteen sopiva ja teksti luettavaa. Hyvä me.

Ja on sitä synnytetty muutakin, hih. Sukkapareja on syntynyt joulupaketteihin parikymmentä paria. Osa niistä on päässyt lämmittämään varpaita jo heti valmistuttuaan, tässä vielä viimeisimmät.

Terveisiä vaan lämpimille varpaille. Oisko kohta jo lapasten vuoro? Tosin on lähdettävä lankakauppaan, sillä ehjät kerät on kudottu ja jäljellä jämäkeräsiä. En ole oikein hyvä kuvioissa enkä moniväriraituleissa, joten täydestä kerästä on aina helppo aloittaa.

Mutta talvea ei vaan synny! Aamulla oli pohjoisen puolen kuisti jäinen, puolen päivän aikaan jo plussalla taas. Metsälenkillä Simon kanssa kiitin onneani, että olin ostanut kunnon Nokian hakkapeliitat. Hai-saappaat samoinkuin nuo onnettomat kannattomat purjehdussaappaat vievät kalliorinteillä mummelin pyllylleen. Ja kumisaapas on ainoa, millä poluilla tällä hetkellä pärjää.

Eikä meille synny chinchillojakaan. Elvis-poika on ainokainen ja yksin häkissään. Kovasti on mieltynyt kuivattuihin mansikanpalasiin. Niitä tässäkin kuvassa norkoilee.

Tuosta Simostakaan ei ole pentuja tekemään, kun on poika. Vaikka innostuu kyllä metsälenkillä tapaamistaan tyttökoirista. Ja kotona on niin viekkulikoiraa että. Tässä päikkäreillä Siirin kainalossa!

Sukkaa ja tarinaa, niitä syntyy tuskattomasti. Vaikka kohta ei tiedä itsekään, kuka tarinoita jaksaa kuunnella ja kenelle saa sukkia sujautetuksi. Ja mikä paha; siinä kutoessa on aina moukkumuki (Pentikin) maitokahvia ja kuin salaa kirsikkatäytteinen suklaakonvehti. Säikähdin, kun nousin puntarille. Kurinpalautusta heti, muuten jää kinkut ja laatikot maistamatta. No ei vainenkaan. En vaan halua uumaani enää täysin kadottaakaan, kun sitä on vähän alkanut löytyä vuosien jälkeen.

Nyt mun on ollut pakko suoltaa postauksia tulemaan, kun kohta alkaa parin viikon pakollinen paussi. Ettei vaan mitään tärkeätä jäisi kertomatta, hih.

Vaikka kyllä laiskuuskin on hyvä lahja! Simo ei viitsinyt paljon päätään nostaa kun hänelle tarjottiin kermaviilipurkin lipomista. Mutta käyhän se näinkin. Tarjoilu pelaa. Näyttää niin laiheliinilta koiruli kun oli vatsan murinaa eikä ruoka maittanut koko päivänä. Viilipurkin nuoleminen on jokailtainen rituaali. Seuraavana aamuna maistui jo raksutkin. Nyt on kaikki taas kunnossa.

SWEET, SWEET

2011-11-28T17:47:00.000+02:00

Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja, seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi. Päähän toiseen pirttisen, pienen, sievän, puhtoisen.... tää laulu pyöri mielessäni kun tämän haasteen leivosta keskemmälle palstaa sovittelin.

Niin, haasteeseen. Olen jo samantapaisiin kysymyksiin vastaillut aiemmin, mutta jotakin on saattanut jo muuttua toiseksi mielessäni, joten "sylyä pyttyyn".

1. Lempivärini: edelleen tulenpunainen, mutta pidän myös luumunpunaisesta sävystä.

2. Lempieläin: ihan ehdottomasti koirani Simo, tuo ihana tappijalka, joka osaa myös ikävöidä ja vollottaa.

3. Lempinumero: edelleenkin valehtelijan seiska. Vois tietenkin olla myös onnettomuuden luku kolmetoista!

4. Paras alkoholiton juoma: maitokahvi, joka on keitetty lähdeveteen.

5. Facebook vai Twitteri: FB, sekin vähän nirkosesti mukana eli sivu on kyllä avattu, mutta käyttö satunnaista. Twitteristä ei hajuakaan.

6. Intohimoni: tällä hetkellä tuntuu olevan kirsikkatäytteiset suklaakonvehdit (Basini, Lidl myy näitä edullisesti!), mutta pitemmässä juoksussa tällä hetkellä sukankutominen, hih.

7. Lahjojen antaminen vai saaminen: molemmat, mutta enemmän antaminen.

8. Mieluinen kuvio: päivänkakkaran kukka, sitä jaksan piirrellä puhelimessa ja ristikkolehden reunoihin.

9. Paras viikonpäivä: nyt eläkeläiselle kaikki päivät ovat parhaita, mutta jos joku pitää nostaa, se on vanhasta tottumuksesta perjantai.

10. Lempikukka: monestakin tykkään, hääkimpussani oli punaisia neilikoita, äitienpäivänä saan ruusuja, mutta kaunein on kuitenkin pieni vaaleanpunainen vanamo!

Tämä haaste pitäisi antaa kymmenelle blogille. Useimmat ovat tähän ymmärtääkseni jo vastanneet, mutta tästä tämän vaaleanpunaisen unelman voi halutessaan ottaa blogiinsa. Kiitos haasteesta Säteitä ja häivähdyksiä-blogin Anja, näiden milanolaisten orvokkien kera!

ARRIVEDERCI MILANO

2011-11-27T14:01:00.000+02:00

Olimme hereillä jo hyvissä ajoin, laukut valmiiksi pakattuina. Nopea aamiainen ja baanalle. Halusimme katsastaa paikallisen kirpputorin.
Metroon, pari asemaa ja vaihto. Sitten olimmekin jo perillä Naviglissa.

Aseman edessä kojuaan pitävä nuori mies pudisteli päätään, ei tiedä, missä sijaitsee kirppis. No ei tietenkään. Omiaan olisi mieluiten myynyt. Kävelimme summamutikassa kartan mukaan. Vastaamme tullut vanhempi mies, puhui hyvää englantia, sanoi meille, ettei kirppis nyt tiistaina ole auki ja että se kyllä on tietä eteenpäin. No jep. Mehän ei uskottu, etteikö olis auki kun kerran hotellin antamassa listassa niin sanottiin. Lampsittiin eteenpäin kohti eimitään.

Taktiikkapalaveri. No, palataanpa sitten asemalle takaisin.
Maisema toki joen rannalla oli kaunis ja ranta täynnä tavernoita.

Ylitimme sillan ja suunnistimme kohti asemarakennusta. Kuitenkin epäilys mielessä ja hukkareissu harmina. Ja eikun taas kysymään.
Olimme kulkeneet päinvastaiseen suuntaan, kirpputorikatu oli aivan aseman lähellä. Koko katu täynnä kojuja. Eurolla sai koruja, sukkia, joulukuusen koristeita. Pääosin myynnissä oli vaatteita, enimmäkseen neuleita. Emme jaksaneet koko kojujonoa läpikäydä, vaan palasimme alkupäähän gobeliinityynynpäällisiä ihailemaan. Ja pianhan meidän pitäisi jo palata hotellille luovuttamaan huoneet.

Herkkukaupan hedelmätarjontaa: karhunvatukoita ja pitkulaisia metsämansikoitakin!

Milanon rautatieasemalta lähtee bussit lentokentälle. Ihailimme valtavan kokoista asemarakennusta. Kaari-ikkunoita, koristeveistoksia, horoskooppimerkkejä seinälaattoina, pylväitä jne. Pieniä putiikkeja, kahviloita, rullaportaita joka suuntaan, ja tietysti puluja, jotka osaltaan huolehtivat kahvilan pöydiltä tippuneista murusista.

Ostimme vielä paahdettuja kastanjoita evääksi bussimatkalle. Lentoaseman terminaalissa oli hämmästyttävän tiukka seula matkatavaroiden painon ja laukun koon suhteen. Piti minunkin vajentaa laukusta neule ja ripustaa kirppikseltä ostamani kaulakorut tuplana kaulaani, näin onnistuin saamaan laukun painon tasan kymmeneen kiloon (käsilaukku piti sulloa matkalaukkuun, sillä sallittu laukkumäärä matkustamoon tasan yksi!). Viimeiset namiostokset vielä ennen koneeseen nousua ja kohti Lappeenrantaa ja kotia.

Lappeenrannassa oli sen verran lunta, että kiitorataa oli aurattu. Onneksi tie oli kuiva ja näin helpompi ajaa pimeässä kotiinpäin.
Ja mikä ilo ja riemu, kun Simo tajusi, kuka nousee pimeässä mäkeä ylös ovelle! Kieppumisesta ja lipaisuista ei meinannut loppua tulla ja tarkasti koiruli vahti jokaista askeltani, kunnes sujahti sänkyyn peiton alle ja huokaisi raskaasti selkä tiukasti kiinni minussa. Onnellinen pieni koira nukahti kyljessäni. Borta bra, men hemma bäst!

Ja minusta kauneinta Milanossa on todellakin tuomiokirkko!

Siksi läppään sen kuvan vielä uudelleen postauksen lopuksi.

JATKOA TOISEEN MILANOPÄIVÄÄN

2011-11-26T20:26:00.000+02:00

Voihan nekku! Kone nielaisi, julkaisi ja hävitti jatkon. Mutta rohkeasti etiäpäin kuin mummo lumessa. Niin, ne pulut. Tyytyväisiä olivat varmasti lennellessään ihmisten olkapäiltä nokkimaan lounastaan!

Mutta sisälle Duomoon. Kirkko näyttää ulkoapäin kermakakulta, mutta on upea myös sisätiloiltaan. Monet kauniit lasimaalaukset siivilöivät vähäistä valoa hämärään kirkkosaliin.

Pääsimme käymään myös kirkon kryptassa, mutta minulle, ahtaanpaikan kammoiselle, tämä ei ollut mukavaa. Enkä muutenkaan välitä katsella muumioituneita pyhiä miehiä hopeanaamioissaan. Sytytimme kirkossa kynttilät ja palasimme raittiiseen syysilmaan ja Galleria Vittorio Emanuele II -kauppakujalle, missä istahdimme juomaan elämämme ehkä kalleimmat lämpimät juomat. Mutta se atmosfääri!!

Kuuluisia liikkeitä kauppakujan varrella tukuittain. Kuva on otettu kahvilan ikkunan läpi kujalle.
Tässä vielä lasikaton kupoli:

Olimme saaneet ripauksen luksus-ilmapiiriä. Unissanikaan en osaisi kuvitella ostavani täältä mitään, hinnat olivat sitä luokkaa.

Lähdimme etsiskelemään lounaspaikkaa lähikaduilta ja löysimme pienen, myös paikallisten suosiossa olevan.

Emme kuitenkaan tilanneet herkkutateista valmistettua ruokaa, vaan mozzarella-salaatin ja milanolaista saframirisottoa. Kyllä maistuikin.

Risotto näytti epämääräiseltä, mutta maistui hyvältä. Pikkuminiän blogissa täällä kerrotaan risoton tarinaa enemmänkin (myös matkasta enemmän). Ruokailun jälkeen oli shoppailun vuoro, varsinkin neito nuori oli kovasti innostunut milanolaisesta muodista.

Oikaisimme läpi puiston, missä valtavat puut jo olivat pudottaneet osan lehdistään.

Puiston kulmassa nähtiin monta modernia veistosta ja yksi osa puistosta oli varattu koirien ulkoiluttamista varten.

Mutta me onnistuttiin löytämään ostoskadulle, ja neito nuori onnellisena kiikutti kassejaan illalla hotelliin. Huominen olisi jo kotiin palaamisen päivä, joten ajoissa nukkumaan, että aamulla ehtii vielä tehdä kirpparikierroksen. Mutta siitä oma juttunsa sitten.

TOINEN PÄIVÄ MILANOSSA

2011-11-26T19:25:00.000+02:00

Hotellin respasta saimme listan niistä kohteista, jotka ovat ihan must Milanossa kävijöille. Niinpähän sitten maanantain valjettua päätimme nousta kiertoajelubussiin ja katsoa, missä kannattaa hypätä ulos. Varmasti bussin kuljettaja ihmetteli, kun kiersimme puolitoista kierrosta mukana, kunnes viimein tulimme Duomon pysäkille.

Kermakakulta näyttävän rakennuksen edessä olevalla aukiolla nuoret miehet ripottelivat siemeniä ohikulkevien kädelle ja olkapäille, mistä puolikesyt pulut lensivät niitä nokkimaan. Kun sitten valokuvattiin, pulujen "isännät" olivat vaatimassa maksua!

Elinkeinonsa kullakin.

MUISTOJA MILANOSTA

2011-11-26T13:31:00.000+02:00

Erään päivän päähänpistosta lyöttäydyin mukaan matkalle Milanoon. Meitä oli neljän naisen poppoo, pikkuminiä, Roosa, Elina ja minä. Tuhnukelissä ajeltiin ensin parin tunnin verran Lappeenrantaan, missä on Suomen vanhin lentokenttä, ja mistä Ryanair lennättää ihmisiä etelämmäksi.

Lentokentällä odotusaula oli täpösen täynnä, yllätys yllätys, itärajan takaa tulleita turisteja. Onhan Lappeenranta heille lähellä oleva lähtöpiste lennolle niinkuin nyt Milanoonkin. Eipä meitä monta suomenkieltä puhuvaa turistia koneeseen kiirehtinyt, nauratti, kun joillakin oli niin hoppu lennokkiin, että juoksivat pitkin jäistä asfalttia, ottivat kuperkeikan ja jatkoivat muina miehinä ylös koneen portaita. Näissä halpislennoissa kun ei ole ennalta määrättyjä paikkoja kenelläkään. Ehkäpä juuri siitä syystä priority-kymppi on syytä maksaa!

Kentällä lähtötaulussa luki Bergamo. Vähän jo matkanjohtajamme säikähti, Milanoonhan meidän piti. Vanhastaan muistin pienen ja idyllisen kaupungin, jossa kirpunkokoisen kahvilan kirpunkokoisessa vessassa posliiniseinät ja lattia. Ja lattiassa pieni reikä, ei pyttyä. Että sinnekö? Onneksi oli nettiväline mukana ja selvisi, että lento on Orion kentälle, josta välitön bussiyhteys Milanon keskusrautatieasemalle. Siis oikea tuntui olevan suunta!

Kolmen tunnin lento, perillä haipakkaa sumuisessa säässä ajava bussi ja niin me sitten nökötimme laukkuinemme rautatieasemalla. Koska oli jo myöhäinen ilta, otimme taksin hotelliin. Taksimies vähän ihmetteli, että halusimme mittarikyydin niin lyhyelle matkalle. Vaan emme halunneet hortoilla hotellia etsien. Nopsasti päästiin hotelliin ja pehkuihin. Huominen olisi täynnä haasteita...

Hotellin mahtavan aamupalan jälkeen kiiruhdimme kaupungille. Yllätys, milanolaiset viettivät autotonta päivää, julkinen liikenne ei toiminut. Vartuimme kiertoajelubussia, joka ei tullut. Kun näimme ihmisten valuvat metroasemalle, seurasimme heitä ja kas, pääsimme täpösentäyteen vaunuun ja riemulla ei rajoja!

Ensimmäinen tutustumiskohteemme oli Castello Sforzescon museo.

Sisällä riitti nähtävää kerrakseen. Oli huonekaluja, maalauksia, aseita, haarniskoita...

Upea äiti-lapsi veistos

Peltipoika! Mitenkähän tukala asu todellisuudessa lienee!

Tässä eräs valtavan isoista gobeliineista, joita ei kylläkään olisi saanut kuvata lainkaan!!

Maalaus, jonka tekijä jäi minulle tuntemattomaksi.

Museon sisäpihalle näkymä. Linnanpiha on suosittu hääparien valokuvauspaikka.

Valkeat leijonankidat ja ruusut kukkivat linnan pihan puistossa.

Museon nähtyämme jatkoimme matkaa Leonardo da Vincin museoon tavoitteenamme nähdä kuluisa Viimeinen ehtoollinen.

Kirkko Santa Maria Delle Grazian ovi oli kiinni, ja viereisestä infotiskistä selvisi, että maalausta saattaa hyvällä onnella päästä katsomaan jos on tehnyt etukäteen varauksen - eikä sekään ole varmaa, sillä katsojien määrää on rajoitettu maalauksen suojelemiseksi. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä taulu, johon Vinci on maalannut Johannes Kastajan naisen hahmoon. Onko se vain Vincin fiktiota...

Emme siis nähneet kuuluisaa taulua, mutta tämä pensas kukki kadun varrella ihanan vaalenpunaisin kukin.

Tavoitteenamme oli vielä Breran Pinacoteca -taidenäyttely. Valitettavasti sinne oli kilometrin mittainen jono, joten kiertelimme läheisellä sivukadulla antiikki- ym. muun rihkaman kauppiaiden pöytiä.

Olipa hintataso niin yläkantissa, että mukaan tarttui ainoastaan pikkuruiset cymbalit kilisemään paikan muistoja. Katsastimme myös ruokapaikkoja, mutta päätimme kuitenkin palata hotelliin ja sen ravintolaan illalliselle. Väsymyskin jo painoi, joten pehmeä vuode tuntui houkuttelevalta.

LENNOKASTA LAUANTAITA

2011-11-19T10:34:00.000+02:00

Liisan päivä! Ja piti olla Liisaan liukkaat, sillä kohta on Kaisan kaljamat! Eilen vielä "kukoisti" pietaryrtti polun varrella. Onnea Liisat!

Kyllä talvi vähitellen hiipii, kosteus on maaduttanut jo maahan pudonneet koivunlehdet. Eikä ole koosta kiinni, paitsi sukkahousuissa (a´la Tyyne ja Martta), maatuu vähitellen isommatkin lehdykät.

Entäs minä sitten!
Onko vanha nainen hunningolla?
Nuppi tyhjä, ei säteile polla!
Mutt riittää, kun itsellä hyvä olla,
olkoonkin, että oon hunningolla.....

Nopas, ei tässä nyt mihinkään hunningolle (Erinin laulu) olla menossa, lennähdetään vaan pelastamaan Berlusconin raunioita Saapasmaan pohjoisempaan osaan. Jepjep. Milanoon on tytöt lähdössä, intoa piukassa. Ensin ajellaan kissanpoikien pesukaupunkiin eli Lappeenrantaan ja sieltä sitten lennokkiin.
Pidennetty viikonloppu poissa tavallisista kuvioista. Lämpötila +- samaa kuin täällä nyt, eli just plussan puolella. Mutta mieli korkealla. Simo jää prinssipuolison hellään hoivaan, osaa ryömiä vatsanahkaa vasten peiton alle nukkumaan ja päivällä saa raksuja ja liikuntaa.

Kapsäkki on vielä levällään, muutamat vaihtovaatteet ja vetoketju kiinni. Aina valmis kuin Liimanni sotaan, meikäläinen reissuun.
No, keskiviikkona kerron, millainen reissu, jos ehjinä palataan. Ja miks ei palattaisi. Hei siihen asti.

ps. Ennen oli loru: Mies sai maata lähellä Saimaata. Siellä hän sai maata ja poltella Saimaata.
Nyt se on näin, että saapas vanha rouva maata ja lennähtää kohti Saapasmaata. Saapas nähdä, saako maata vai vaan katsella Saapasmaata. (tulipas pöljä lorunen. hih).
psps. Tervetullut lämpimästi lukijakseni Helmilankaa.

APUA KUUMIIN AALTOIHIN

2011-11-18T10:56:00.000+02:00

Ihan saa nauraa kippurassa, Tyyne ja Martta kun lataavat täyslaidallisen kuumista aalloista. Lauluporukkamme haluaisi tehdä sketsin tästä vaikka kevätjuhliin. Nyt ei vaan löydy sanoja - tai löytyy, mutta niistä ei saa selvää.

Kuumat aallot linkistä voit kuunnella aallokkoa!

Apua kuumiin aaltoihin kaipaisin. Miten menee viimeisen säkeistön kaksi viimeistä jaetta? ...hormoonit ne kohta häärää, ?? ne kohta löysät vaaka näyttää?? Muuten on sanat hanskassa.
Apuva! Jos sinulla on sanat tai kuulet laulun tämän kohdan, auta pulassa olevaa. Kiitos!

PERJANTAIN EHTOOLLA

2011-11-11T23:23:00.000+02:00

Huurteinen luonto on kaunis, vaan eipä kestänyt huurteet paria päivää kauemmin. Eilen kuvasin pakastuvaa luontoa iltapäivälenkillä Simon talutushihnassa . Mutta eiköhän jo ensiviikolla saada ensilumi, ainakin jos Pekka Poutaa on uskominen. Ja miks ei olisi. Vaikka sanotaan, ettei marraskuinen ensilumi kestä. Jos lokakuussa sataa lunta, se jää pysyväksi, mutta marraskuinen sulaa pois ja vasta joulukuussa tulee sitten pysyvä lumipeite.

Ollaan kahden, lällällää........

Saiskos olla tönkköhuurrettuja suppiksia?

Sä olit helmi, mut vesihelmi vain...

Jääriitteeseen kun painuu musta peili silmäkkeen...

Niin ohdakkeist astella on Urpo-pojan tie....

Ja keijut sytyttivät illan tullen pieniä lyhtyjä polunvarsille....

Mutta tänään kaikki olo jo toisin. Kävin poimimassa ämpärillisen isoja suppiksia, jotka onneksi prinssipuoliso puhdisti. Niistä viedään huomenna osa hesalaisille, osan saa Simon vahdiksi tuleva kaveri ja jos jää, lapsenlapsi paistaa loput itselleen. Metsässä oli syksyisen kosteaa, mutta kaunista. Pilvilauttoja taivaalla, tihkusadetta ja lämpöasteita. Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Viikonloppuja!

...KUN ON SYKSY JA KUURASSA MAA...

2011-11-10T10:51:00.000+02:00

Talvi hiipii, väkisinkin. Eilen aamulla kuistin portaat järkyttävän liukkaat, samoin lammikon "kananorsi" tikapuille. Ensimmäinen pakkasyö ja aamulla vielä alle nollan. Vaikka päivällä aurinko paistoi huikasevan siniseltä taivaalta, ei takapihan nurmikko eikä kallion pohjoiset rinteet luovuttaneet kuurapeitettään. Ja iltalenkillä Simon kanssa nähtiin tuhansien timanttien säihkettä tienvarren lakastuneissa heinänkorsissa ja maatuvissa puunlehdissä. Täysikuu.

Tänä aamuna nurmikko tönkköhuurteessa. Lammikon pinnalla jo hienoista jääriitettä. Virkistävää pulahtaa; puutarhaan pyrkivä pupu säikähti pulahdustani ja Simo huomasi sen loikkivan. Mikä haukkujen remu! Tämä pihanlaidassa viihtyvä jänö on jo kalunnut kahdesta omenapuusta kuorta melkoisen annoksen. Nyt riitti, verkkoaita tiiviisti kiinni.

Auringon paiste läikkyy pihapolulla. Lumen tuloon on varauduttu, lumikola odottelee pikkukopin ovella! Onko seuraava sade jo hiutaleita? Auton ikkunat jo läpihuurteessa.

Pihapiirissä asusteleva orava kävi tarkistamassa kuusen alaoksien latvuksista, vieläkö löytyy käpyjä pahimpaan nälkään ja Simo päivysti sohvan selustalla. Huomasi tietysti kurren ja mekasti niin valtavasti moisesta otuksesta, että ikkuna sumeni kun koirulin hampaat kolisivat ruutuun haukun melskeessä. Pyyhin jäljet ja siirsin sohvaa kauemmaksi ikkunasta. Sohvan selusta on Simon lempipaikka. Ja istahdapas sohvaan; heti on poika lepoasennossa sohvan ja sinun välissäsi. Tai sitten niskaan nojaamassa. Läheisyys lämmittää! Joskus jopa pienet päikkärinokoset otetaan kesken päivystyksen!

Luin illalla yhtä koirakirjaa unilukemisekseni. Siinä kerrottiin, että pentuna koira kiintyy naispuoliseen perheenjäseneen kokien hänet emohahmoksi. Niinpä. Mutta ulos halutessaan ainakin Simo piirittää prinssipuolisoa, joka yleensä hoitaa aamulenkityksen.

Lauluporukasta tuli toivomus hauskoista lauluista. Nauhoitin kuortanelaisten Martan ja Tyynen Kuumat aallot ja Sukkahousut, joista pitää poimia sanat ja monistaa. Molemmissa lauluissa on tietty huumorinsa ja sopii meille mummoikäisille vaikka esitettäväksi eläkeläisten pippaloissa. Vähän rekvisiittaa mukaan ja esitys on valmis. Muuten vanhoissa koululauluissakin on monta mukavaa ja mieleenjäänyttä. Onpa niitä kasattu ihan laulukirjoiksi.

Ruotsin reissulla tikutin yhdet vihreät sukat, eilen sain valmiiksi siniset ja ruskeita aloittelin. Sukkakassi on reunojaan myöten pullollaan. Pitänee vähän huilata kutomisesta ja alkaa huiskia pölyjä huushollin tilpehööreistä. Mietin, pitäisikö vitriinikaappien oviin laittaa sisäpuolelle tiivisteet, kun kipot ja kapot näkyvät keräävän pölyä pinnalleen. No, laiskuus on hyvä lahja, siitä se vaan johtuu, että vanharouva niin harvoin kurkistaa kaapin sisälle pölyhuiskun kanssa! On aina muka parempaakin tekemistä kuin siivoilu. Hm.

Ainakin Simon mielestä välillä pitää levätäkin! Siinä se pötköttää kun katson Lemmenviemää ja samalla tikutan sukkaa! Ihan on relax!

Näistäkin muuten selvästi näkyy, miten pölyhiukkaset pesiytyvät huushollin tilpehöörien pinnoille! Tarttis nyt viimeistään tehdä jotakin.

Eräässä hassuttelujutussa kysyttiin maanviljelijältä, onko hänen työnsä kovin vaikeaa. Mies selitti työnsä eri vaiheita ja totesi lopuksi: Nyt on lopetettava lätinät ja lähdettävä kanoja lypsämään.
Sama juttu Rahikaisella, on lopetettava sanojen suoltaminen ja lähdettävä huiskauttelemaan pölyriepua. Sunnuntaina on kirppis, pitää kerätä pöydälle jotakin kaupiteltavaakin. Joskus näinkin päin.

JO TIISTAI TAAS EHTOOSSA

2011-11-08T20:46:00.000+02:00

Kovin nopeasti menee eläkeläisen aika, nyt ollaan taas jo tiistaissa. Tänään käytiin lauleskelemassa, vein samalla laulukavereilleni purnukat vesipuolukoita. Aamulla tarkistin, ovatko jo hyvässä ja syötävässä vaiheessa sekä purkitin ne valmiiksi. Toivottavasti ne maistuvat ystävistäni yhtä makoisilta kuin minustakin.

Tämä kuva ei kuitenkaan puolukoista vaan orapihlajasta!

Lauantaina nousimme prinssipuolison kanssa vanhalle Mariellalle kuin herra Petterit ikään merille. Tyyntä oli, eipä keikutellut. Vähän illan mittaan siellä koetimme tanssahdellakin, mutta eipä meikäläisen polvi vielä oikein kestänyt. Eikä tulomatkalla sitäkään vähää, kun olimme kävelleet miljoonakaupungissa päivän mittaan. Vaikka enimmäkseen kyllä ajoimme tunnelbanalla, ensin Hötorgetin kirpparipöytiä katselemaan.

Eli tarjolla oli vatia ja kippoa, kupposta ja kapposta. Joukossa myös Arabian astioita edullisesti. En jaksanut innostua.
Eräs rouva osti upean lampunjalan, sitä minäkin vahtasin, että jos hellittää varresta, nappaan sen. Ei hellittänyt! Eikä minua harmittanut. Eräällä pöydällä oli punaisia pikareita pari kuin houkuttimena, olivat kuulema jo myydyt. Sanoin myyjälle, että turha niitä on pöydällä pitää jos eivät ole kaupan. Kääri kiireesti ne pakettiin pöydän alle!

Vaan ei meikä ihan tyhjin käsin tietenkään! Ihana Göbelsin keinuhevonen löytyi muutamalla eurolla.

Sitähän en missään nimessä voinut vastustaa. Rubiinilasiakin sen verran löytyi, että pieni sormusrasia, jonka kannessa iso punainen lasi. Prinssipuoliso löysi ruotsalaisen musiikkitietokirjan (klassista käsittelevä) ja vaikka se painoi paljon, lähti se 10 kruunulla reppuun.

Joulun lähestyminen näkyi myös kirpparipöydillä, tonttuja ja pukkeja oli tarjolla siellä täällä.

Ruotsalaiset rakastavat tonttuja ja ne ovat suosittu keräilykohde.

Muuten Kulturhusetin kulmilla oli hiljaista sunnuntain aamupäivällä.

Me jatkoimme matkaa edelleen Sundbybergiin. Kiertelimme siellä molemmat kirppikset ja jälleen mukaan tarttui posliinivarsa ja vanhoja nuotteja nippu. Kaksi valkoista pientä kanarasiaakin nappasin mukaan. (varsaan jäi hintalapun reuna!!)

Kaupunkilähetyksen kirpparilta ostin tämän rouva Kanasen. Mitä minä silläkin teen, on vielä hakusessa. Mutta aika tavaran kaupitsee.

Kuin yhdestä suusta totesimme, että kirpparikierroksemme riittää, emmekä lähteneet enää Vårbergiin. Lampsimme Slussenilta kohti terminaalia ja ihastelimme vielä lehdessä olevia puita ja orapihlajapensaan punerrusta.

Mariella jo odotteli satamassa. Kotimatka saattoi alkaa. Aika kätevää on palata laivalta, kesti tasan puolitoista tuntia satamasta kotiin busseja taitavasti vaihtaen. Ei paha. Simo odotteli jo kotona, vaikka olikin ollut hyvässä hoidossa Kartanonrouvan luona reissumme ajan.

Lopuksi vielä miljoonakaupungin ihme: pyöräilijöitä varten ilma-asema pyörätien varressa lähellä satamaa!

Heikossa hapessa oleville yön juhlineille matkustajillekin voisi olla tällainen asema! Tosin ei niitä nyt montaa ollut hapen tarpeessa, onneksi.

Sorry ystävät, että en ole ehtinyt blogejanne kommentoida, lukaissut olen useita. Mutta parannan tahtia. Ja lämpimästi tervetuloa lukijakseni sieltä Savon sydämestä Beate56!

HETKI SININEN

2011-11-04T15:35:00.000+02:00

Auringon säteet pilkahtivat vielä tänäänkin, vaikka aamulla koko tienoo oli verhoutunut harmaaseen, pehmeään usvavaippaan.

Eilinen päivä meni ystävän kanssa Tallinnassa, missä sää oli harmaa ja tihkusateinen. Pikajuoksuahan se on, jos neljässä tunnissa perillä pitää hoitaa ostokset, postin noutaminen ja pakastemarjojen vieminen ikätuttaville. Mutta ehdittiin. Keittolounaalla piipahdettiin, mutta ostokset tehtiin vain Merekeskuksessa ja Sadamarketissa. Siellä nyt on riepua ja rieskaa kyllin kassin täytteeksi. Enpä paljon tosin tarvinnutkaan, mustat farkut ostin tulevaa Milanon piipahdusta silmälläpitäen. Tänään jalat on ihan kuin ei omat eilisen porhalluksen jälkeen. Ja ne ratikat! Se sininen ikivanha kakkosen ratikka, tomera vaaleaverikkö painamassa usvaa putkeen vihaisen näköisenä. Kuin kuoppaista tietä neliskulmaisilla kärrynpyörillä olis menty. Siinä oli sinistä hetkeä kerrakseen sumun seassa.

Kotona taas sininen kaunokainen sinnittelee kuistin kukkalaatikossa. On syksyn viimeinen orvokki.

Vähän alakuloiselta sekin näyttää, mutta kenen tahansa ilme olisi näkkärillä, jos tietäisi pakkasen pian purevan ja kauneuden katoovan!

Sininen hetki löytyy myös lasihyllystä, vaikka enimmäkseen ne hetket ovat punaisia hetkiä meidän huushollissa.

Kuka muistaa vielä, minkä sininen oli sikuritoppa? Olihan siitä sanontakin, että "sininen kuin sikuritoppa". Minun muistini mukaan sikuritopan sininen oli kuin tuon orvokin terälehtien sini. Hieman haalea sininen. Kyllä siitäkin sikuritopasta mummot ennen saivat aikaan "sinisiä hetkiä", minäkin muistan vielä sikuritopan, mutta kahvia ei vielä lapsille siihen aikaan annettu! Aikuisena kuitenkin sain Neuvosto-Eestissä maistaa viljasta paahdettua kahvia, ei se hyvääkään ollut, mutta oikeata kahvia ei heillä lie ollut saatavilla. Sikurikahvin kitkeryydestä ei kuitenkaan ole omaa muistikuvaa.

Sininen oli myös karjakkokankaasta äitini minulle ompelema mekko, jolla kävin sitten kirkkoreissut ja pyhäkoulut. Sinisiä hetkiä nekin.

Hännähuipuksi sielunmaiseman todellinen "sininen hetki". Mutta silloin vielä oli kesää jäljellä...

RUUSUSILLA, KUKKASILLA ...

2011-10-31T16:44:00.000+02:00

...tervehdin ma sinua. Iloisella sydämellä muista aina minua.
Joskus aikaisemminkin postasin kai ruusuista ja ruusulauluista. Nyt kun pihalta ruusut ovat jo "sammuneet" syksyn myötä kukkii sisällä nämä Tomulan ruusulautasten ikikukkaset. Niitä katsoessa voi lurauttaa lauluja ruusuista:

"Ethän ruusua valkoista taita sä pois, sillä kauniimmin maassa se kukoistaa vois. Jos sä taitat sen pois, niin ei onneakaan sulle valkoinen kukkanen tois..."

"Heijaa ruusut tulipunaiset, sua varten vain on kukkineet! Kauneimmat on niistä sulle, suukon palkaksi suot mulle.
Mulle suukko, sulle ruusut tulipunaiset!"

"On metsän siimeksessä pien villiruusunen, sen salon sydämessä on olla rauhainen. Ei sinne yllä myrskysää, sen korpikuuset piirittää. Ja aivan sattumalta sen ruusun kohtasin".

"Minä keltaruusun kerran näin mailla Texasin. Soi hymyn mulle silloin tuo ruusu kaunehin. Kun luotaan minä lähdin, jäi kukka itkemään, vaan onnellinen silloin en kai ollut minäkään.."

"Joka vuodesta ruusun saat jonka kanssasi viettää sain. Ajan onnellisen ja rakkauden , siitä ruusut on kiitoksenain.."

On luona vanhan kauniin kappelin, nyt ruusu tummanpunainen, voit siellä nähdä vielä toisenkin niin valkoisen. Ne suven aurinko saa kukkimaan, mut kukaan toki tiedä ei, ken muurin varjoon, paikkaan suojaisaan ne kerran vei. Ne lienee tarkoittu käteen armaani kai, hän minut kerran jätti, ja luokse toisen jo sai. Nyt kukkii ruusut siellä, on toinen punaruusu, ja toisen ruusun kukka on valkoinen".

"Morsiuskimpuksi ruusuja hain, kun tyttösen kauneimman omaksein sain. Ja juhannusvalssihin hänet näin vien, on alku tää yhteisen elämäntien. Valkoinen huntusi, valkoiset ruusut, elämä meillä on parhaimmillaan. Minulle, minulle yksin vain kuulut, valkeat ruusut luo tuoksuaan..."

Ja koska piakkoin on isänpäivä: "Isä sulle myös ruusuni annan. Tämä lahja on vaatimaton. Lapsuusmuistot ain syömmessäin kannan..."

Ja vielä olisi muistilokeroissa ruusulauluja. Tämä kukka on saanut monet lauluntekijät löytämään aina uusia tilanteita, joissa ruusut on pääosassa. Ehkä nämä säkeet nyt eivät ole ihan nappiin, mutta ovat kuitenkin ensimmäisiä, jotka mieleen pulpahtivat näiden ruusujen kohdalla. Ja salamalla otetut kuvat kiiltävistä seinälautasista eivät oikein tee kuvista parhaita.

Mutta olkoon. Nyt on hämäränhyssy jo, oikeastaan "hetki sininen"
ruusujen vastapainoksi.

SYKSYINEN SUNNUNTAI

2011-10-30T12:12:00.000+02:00

Niin ihmeen lämpimänä tämä syksy vaan jatkuu ja jatkuu. Eilinen päivä oli aurinkoinen, taivas pilvetön ja ilma kuin lehmän henkäys. Tehtiin Simon kanssa tavalliset metsälenkit ja katseltiin pihalla vähän ympärillemme samalla, kun poika oli kiinnittämässä palotikkaita talon päätyyn.

Keväällä toin tämän lumihiutaleen Tallinnan torilta pienenä taimena. Se on ilahduttanut koko kesän kukkimalla ulko-oven vieressä parvekelaatikossa. Se on kasvanut pituutta ja leveyttä ja vielä nyt marraskuun alkaessa sen vitivalkoiset kukat hehkuvat puhtautta ja kauneutta. Joskus vuosia sitten ihailin tätä kukkaa emäpitäjän hautausmaalla ja ihmettelin, mistä sitä voisi saada. En tiedä, kestääkö talvea, mutta takuuvarmasti haen keväällä uuden taimen taas ilahduttamaan oven pieleen.

Erikat istutin samaan ulkoruukkuun lumihiutaleen viereen. Rivi kanervia toivottaa myöhäissyksyn ja talven tervetulleeksi.

Karhunvatukoiden piikkisistä pensaista keräämisestä suivaantuneena prinssipuoliso istutti piikittömän vatukan. Vaan kauanpa kestää kypsyä sen vatut. Yhden kypsän vasta olen napannut siitä. Saa nähdä, ehtiikö nämä kypsyä lainkaan. Ja hurjaa, että se vielä aloittaa kukkimistaankin lokakuussa.

Vähän ränsistyneeltä näyttää vatukan kukka, mutta sen alla on jo marjan alku edellisestä kukasta!

Tämä kaunotar leyhytteli siipiään auringon paisteessa polulla vielä 17.10. jolloin sen kuvasin. Aika myöhään oli liikkeellä perhoseksi.
Mutta tämä toinen oli jo heittänyt "lusikat nurkkaan" joten kannoin sen varovasti kuistin kaiteelle kuvattavaksi.

"Oon ehkä perhonen" laulaa Paula Koivuniemikin. On todella kauniita värejä perhojen siivissä.

Nyt ei vähään aikaan ole satanut, mutta syksyn mittaan on kyllä niin paljon vettä saatu, ettei takapihan nurmikko läpäise. Eikä metsäpolulle muodostunut lammikko ole kuivunut kuin vähän reunoistaan, että sen pystyy ohittamaan kuivin jaloin.

Tänään on Eilan nimipäivä. Onnittelut kaikille Eiloille. Yhden tekstiviestin lähetin ja nyt soitankin Rautalammille tädilleni nimpparionnittelut. Että semmoinen sunnuntai tänään. Mieli on levollinen, sillä antologia on menossa ensi viikolla painoon ja saadaan ennen joulua hyvissä ajoin ulos. Joululahjat on siis valmiina, sukkiakin kymmenisen paria. Ja vieläpä niitä ehtii. Ja kenties muutakin. Mukavaa syksyistä sunnuntaita kaikille!

SIMON NIMIPÄIVÄNÄ

2011-10-28T13:09:00.000+03:00

Mullapa on tänään nimppari! Ainakin Allu Saksanmaalta muisti ja onnitteli mamman edellisen postauksen kommenteissa. Danke schön und viele Grüsse! Aamulla kohtasin pari mustaa koirulia tiellä, vaan ei ne tajunneet, että on Simon nimipäivä. No, en minä nyt niin kummoisesti päivääni vietä, mitä nyt tavalliset lenkit, raksuja syön ja tietysti mamma paistoi minulle broilerin rintafileen. Että siinä sitä on juhlaa kerrakseen.
Harmittaa vaan niin vietävästi, kun mamma tökkää tämän kaulurin heti kun ulkoa tullaan. En saa nuolla etujalkojeni polvia, että paranisivat. Se luttaaminen on niin kivaa ja helpottaa kutinaa. Ei ne voiteet niin hyvälle maistu, mutta mitäs työntää bepantenejansa minun koipiini tuo mamma.

Tää on muuten mun lemppariasentoni katsella pihan menoa. Rasse on mun selkänojanani, niin muuten aina mamma ja pappakin. Pyörähdän niin liki kuin ikinä. Eikä haittaa, jos peppu vajoaa vähitellen, kunhan pää pysyy sohvan selkänojan tasalla niin, ettei yksikään pihan linnuista tai oravista jää huomiotta. Tiellä kulkijatkin huomaan ihan heti. Tosin haukun vaan sitä herra Hakkaraisen vaimoa, kun sillä on huppu päässä.

Kyllä minustakin on tyhmää tällainen kauluri estämässä luttaamista.
Lääkäri sanoi, että pitää ainakin kuukausi olla näin että unohtuu nuolemisen refleksit. Voi ei. Ja näkisittepä ne punaiset etujalkojen haalarit, jotka mamma laittaa mulle yöksi, kun kaulurin kanssa on niin hankala ujuttautua mamman peiton alle.

Mutta nyt taidan lähteä päivänokosille sulattelemaan sitä broikkulifilettä. On niin raukea olo. Että terkkuja vaan nimpparisankari Simo Sallinpoika Hurtalta.

RUNOMAKEINEN, EI OMINTAKEINEN

2011-10-27T21:59:00.000+03:00

Piti harakka puhetta vierailleen:
- Tilapäinen on ihan pesä! Älä putoa varis, tein kiireisen.
Mutt annas, kun on kesä, niin vannon, kartano korskehin
hyvät herrat tässä löytään. Ei metsässä toista, sen näättekin.
Hoi muori! Pötyä pöytään!

Mutt ennen kuin harakka huomaskaan, jo putos syksyn lehti.
Ja kesken hurskaita aikeitaan se itse kuolla ehti.
Älä hymyile, tarina totta on. Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi, ja aikoi kartanon.
Sai valmiiksi - harakanpesän!

Tämä kansakouluaikainen runo pyöri mielessäni aamulenkillä, missä ropelihäntäinen harakka pyöri kallion puissa kuin helikopteri ikään.
Runo oli kai lukukirjasta, liekö Pohjanpään. Tai kenen? Mutta alitajunnasta se aina sopivasti syksyn myötä kumpuaa. Jos ei ihan sanatarkasti, niin ainakin vähän sinnepäin. Näyttää olevan, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Jos taitaa! Ehkä tässä runossa lie useampiakin säkeistöjä, tiedä häntä. En nyt muistanut enempää. Eli se siitä taitamisesta, hih.

Vaan tunnistanpa itseni tästä harakasta. Paljon olen aikonut minäkin, vähän on valmista tullut. Ja jos ennen kuusia kurkottelin, nyt olen kyllä kapsahtanut katajaan. Vaan haitanneeko.

PÄIVÄT PÄÄTÄ KÄÄNNELLESSÄ...

2011-10-27T11:14:00.000+03:00

Melkeinpä viikko (?) vierähtänyt edellisestä postauksesta. Hyvä pitää välillä paussia, ettei vain vauhtisokeus iske. Vaan on mennyt viikko ihan muissa merkeissä. Olin kolmena päivänä ystäväni muuttotalkoissa viime viikolla. Sain sieltä puhtia pestä omatkin olohuoneen ikkunat. Mutta on niitä pesemättömiä ikkunoita vielä edessäkin. Kauhulla ajattelen tilannetta, että itse joutuisimme muuttamaan. Niin paljon ihminen ympärilleen kamaa kerryttää, ihan kuin maailmasta loppuisi kaikki tarvittava (ja tarpeetonkin) tavara.

Muutama hieno poutapäivä on saatu, vesisadetta taas ennustettu. On hiukan takapihan nurmikko jo ehtinyt valustua. Ja parin kylmän yön jälkeen ruska on värikkäimmillään.

Kannukan punahehkusta tulee iloinen mieli. Muutenkin ihailen luonnon värien viimeisiä hehkutuksia.

Pilvikirsikan syyspunerrusta.

Vielä löytyy kukkasiakin polun varrelta! Ja keväällä istuttamani Tuurenpihlajan syyshehkua:

Vähä kerrallaan lehtivihreä siirtyy takaisin juuristoon noustakseen sieltä uuden kevään myötä viheriöimään lehtiin.

Sitten, kun takiaistammen viimeisetkin lehdet ovat irronneet syystuulen mukaan, on aika lumen tulla. Ja jääpeitteen kuroa umpeen uimalammikon silmän. Nyt vielä voi aamupulahduksen suorittaa "avovedessä".

Lopuksi kuva, josta tulee mieleen se vanha runo: Sinun kihtisi minun luuvaloani vasten!

Avosylin otti haavanlehti vastaan koivunlehden yhdessä maatumaan!

KARPALOSUOLLA

2011-10-19T15:29:00.000+03:00

Syksyiset päivät menevät hujahtamalla ohi. Aina väliin aurinkoa ja sitten vuorostaan sadetta ja tuulta. Viime yönä tuuli repi viimeisetkin lehdet jo kellastuneista koivuista ja uimalammikko kannatteli niitä kuin kultahippuja aamulla uimaan mennessä.

Viikonvaihde oli lempeän lämmin ja aurinkoinen. Ajeltiin lauantaina aamusta jo mökille päin. Perillä kaikki hyvin. Jo talviteloilleen laitettu mökki nökötti niemen nokassa, emme mekään ryhtyneet sitten enempää ovia availemaan ja lämmittämään vaan suosiolla ajelimme emäpitäjän kirkonkylään yöpymään. Simo otti heti levon kannalta käytyään ensin lukemassa kirkonkylän tyttökoirien viestit puiston poluilta.

Vietiin mökiltä telkkari mennessämme ja taas kerran töpselit irti -systeemi hävitti digistä muut paitsi kaupalliset kanavat. Jäi Uutisvuoto katsomatta, mutta väliäkö hällä. Unta pollaan ja aamulla reippaina karpalosuolle.

Tänne Turkkilammen rannoille pitää varustautua kumisaappain. Simon tassut upposivat polvea myöten, samoin minulla nokialainen lähes samoin. Mutta karpaloita löytyi. Kypsimmät niistä olivat kuin isoja punaisia lasihelmiä, läpikuultavia auringon säteiden osuessa niihin. Osa karpaloista oli vielä puuhelmien kaltaisia, kovia mutta kauniita.

Minulle joka syksyinen karpaloretki Turkkilammelle on ehdoton. Auringon lämmittäessä on kiva poimia karpaloita, isokokoisista astia täyttyy nopeasti. Joskus on toki suo ollut jo riitteessä, kun olen sinne päässyt ämpäreineni. Mutta nyt nautin joka henkäyksellä kauniista syksyn maisemasta, lämpimästä säästä, punaisista karpaloista ja pienen koirulin uteliaisuudesta lammen rantahetteiköillä. Muistelin, montako vuotta siitä on kun meillä on tämä oma lampi ollut, olin vielä töissä silloin, kun lampi ympäristöineen ostettiin. Siis varmaan pari vuosikymmentä sitten.

Puolilta päivin ajeltiin takaisin mökille. Pika-ateria mikrolla lämmitettynä ja takkapuita pojalle peräkärryyn, jonka oli jättänyt meidän kyytiimme kotimatkalle. Piipahdin vielä tarkistamassa kantarellipaikat ennen lähtöä. Löytyi mukavasti, vaikka osaa oli jo pakkanen purrut ja vesisade lötjännyt. Hyvissä ajoin päästiin sitten tien päälle kohti kotia. Takakontissa viitisen litraa karpaloita ja pari litraa kantarelleja.

Pussitin karpalot pakkaseen ja kiehautin myös kantarellit.

Taas on talven varaksi vaihtelua.

Turkkilammella ei näkynyt sorsia. Tokko vielä lienevät sisäistäneet, että saisivat siellä rauhassa olla. Niinkuin hirvet ja kauriitkin. Joskus aikaisemmin maa oli annettu hirviporukalle, mutta yhtenä syksynä autoni tuulilasiin jätetty "mulkkupysäköinti" -lappunen aiheutti sopimuksen irtisanomisen. Olin pysäköinyt oman tonttimme tiensivuun jonkun mielestä väärin. Suivaantuuhan sitä rouva vähemmästäkin. Ainakin minä, emmekä uusineet sopimusta.

Poissa hyvä, kotona paras. Nyt pitäisi ryhdistäytyä. Hyvistä päätöksistä huolimatta vasta keittiön ikkuna on pesty. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Pesen tämän viikon aikana. Äsken keittelin Unelman ohjeen mukaan suppishilloa. Olin kyllä jo päättänyt antaa suppisten olla oravien ruokana, mutta eilen illalla Simon lenkillä poimin pienen ämpärillisen kuitenkin. Nyt ovat nekin purkeissa tekeytymässä herkuiksi. Kun säästää saadessansa, on ottaa tarvitessaan, sanoi mummoni aikoinaan.
Sanoipa muuten senkin, että "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Olin heittänyt kuistin tuolille muutamia räsymaton pätkiä muka odottamaan, josko painepesurilla pesisin tai veisin mökille rantaan. Vaan siinä niitä kääntelin aina pois tieltäni. Maanantaina kun aurinko paistoi täydeltä terältä minäkin sain puhtia ja pesin matot. Pesin myös saunaosaston seiniä myöten sen jälkeen. Matot saivat valustua ulkona kahtena aurinkoisena syyspäivänä. Niin, joka tyynen makaa, se tuulen soutaa. Varon jättämästä asioita näin viime tippaan. Kesällä olisivat matot nopeasti ulkona kuivuneet täyteen kesän raikkautta.

KIRJEITÄ KIVEN ALLE

2011-10-11T21:27:00.000+03:00

Tänään sain sen loppuun luetuksi. Marja Leena Virtanen on taitava kirjoittaja. Hän sitoo kirjan kolmen sukupolven naisten tarinat yhteen pienenä kuolleen Marketan kautta. Kirja on kuin kokoelma novelleja evakkonaisten elämästä ensin Karjalassa, sitten sodan karkoittamina ja elämän jatkumisesta uuden asuinpaikan löydyttyä.

Kirjan henkilöistä nousee ensimmäisenä Siviä, jonka äiti Mari nuorena joutui mustikkamättäälle Viktorin raiskaamaksi. Mari naitettiin nopeasti kuivankälväkälle Luukakselle, joka ei Marista lämmennyt, mutta piti Siviästä kuin omasta lapsestaan, jopa niin, että hemmotteli Siviää Marin motkotuksista huolimatta. Mari ei saanut Luukakselta rakkautta eikä läheisyyttä, niinpä hän tyydytti seksuaaliset tarpeensa tämän isän Untamon kanssa salaa tämän kamarissa.

Siviä rakastui nuorena suunnattomasti mustakiehkuraiseen Kaarloon, joka vingutti viuluaan. Äitinsä, Työn vastustuksesta huolimatta Siviä sai Kaarlonsa, ja tämän kanssa ensin kaksospojat, sitten tyttären Riikan ja toisen tyttären, Marketan. Marketta oli heiveröinen ja häälyi elämän ja kuoleman rajalla. Kaarlon isä tuuditti Markettaa vielä, kun evakkoon lähtö oli edessä. Marketta kuitenkin kuoli jo Karjalassa ja lopuksi isä Kaarlo toi pienen arkun evakkomatkalla mukanaan. Siviälle pojat olivat kaikki kaikessa eikä hän näyttänyt tytärtään suuresti surevankaan.

Asettauduttuaan uuteen asuinpaikkaan Siviä synnytti jälleen tytön, joka kastettiin kuolleen Marketan mukaan. Tämä Marketta kirjoitti kuolleelle kaimalleen kirjeitä ja hautasi ne kivien alle ja maan sisään. Marketta, joka oli omissa oloissaan oleva ja vähän eristäytynyt, pohti kirjeissään kaikkia mieltään askarruttavia asioita kuolleen sisarensa kanssa. Siviästä ei ollut naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioistakaan tyttärilleen neuvojaksi. Hänellä oli omissa myrskyissään riittävästi soutamista...

Siviän mies Kaarlo teki hevosvaljaisiin luokkeja ja myi niitä markkinoilla. Siviä oli mustasukkainen - ja aiheesta. Kostoksi Siviä mielipahasta selvittyään maalasi saunan lauteet sinisiksi. Siitäpä Kaarlo lopun aikaa muistaisi luokkeja taivutellessaan aviorikoksensa. Vanhemmiten Kaarlo alkoi maalata tauluja ja kaupitella niitä markkinoilla, kun traktorit korvasivat hevosen eikä luokkeja enää tarvittu.

Vanha Mari kutoi aina sukkaa kävellessäänkin. Kirjailija kuvaa Marin kutomistakin hauskasti, sukanneule valuu kutomisen myötä pikkuhiljaa alas lattiaa kohti.

Luukas, Siviän isä ja Marin mies, piti kalastamisesta ja hänellä oli aina kalakaverinaan nokkeluuksia lateleva Eljas. Miesten ollessa kalareissullaan myrskyn noustessa Siviä lämmitti saunan, laittoi ruuan valmiiksi ja lähti miehiä etsimään rannalta. Kun nämä märkinä sitten vihdoin tulivat rantaan, Mari huolehti heidät kotiin ja saunaan. Muisti sitten, ettei antanut miehille pyyhkeitä mukaan. Lähti viemään niitä saunaan, avasi saunan oven ja tajusi, mitä nämä miehet siellä olivat keskenään tekemässä. Siitä paikasta Mari lähti veljiensä luo, sopi veljensä Alpon kanssa yhteisestä taloudesta ja haki omat tavaransa Luukkaan luota.

Siviä, joka jäi isänsä luokse, löysi Luukkaan myöhemmin riihestä roikkumasta ja peri Luukkaan varallisuuden, josta oli hyötyä myöhemmin Kaarlon vanhempien hoitamisessakin. Maria tarvittiin vielä hautaamaan miestään Luukasta, vaikka hän ensin kieltäytyikin tulemasta.

Siviän ja Kaarlon pojat lukivat Helsingissä insinööreiksi ja elivät omaa elämäänsä. Tytär Riikka peri myöhemmin mummonsa Marin omaisuuden, josta Siviä ensin ole vähän katkera, kääräisi heti jo äitinsä kuoltua tämän hopeiset kermakon ja sokerikon kassinsa pohjalle, mutta palautti sitten huomatessaan, että Mari oli häntäkin testamentissaan muistanut.

Markettakin luki ylioppilaaksi, josta Siviä oli kovasti ylpeä; harvemmin siirtolaisperheistä kolmea ylioppilasta! Sitä kannatti jo juhlia vaikka naapureiden kateuden herättämiseksi.
Yliopistossa opiskeltuaan Marketta kuitenkin palaa kotiin hoitamaan isäänsä Kaarloa. Torikauppiaalta hän väkinäisesti ostaa kannellisen korin, jolla hän tuo myös kaupungista löytämänsä Mirrin kotona olevan kissansa kaveriksi.

Kirjeitä kiven alle -kirjaa on sanottu rakkaudettomaksi ja ankeaksi sen vuoksi, ettei siinä rakkaus välity sukupolvien välillä. Mietin, miten se voisikaan välittyä, kun ainoa todellinen rakkaus löytyy vain Siviän ja Kaarlon ensimmäisistä yhteisistä vuosista Karjalassa. Kaikki muut suhteet ovat täynnä häpeää, salaisuuksia. Näiden vaiheiden kovettamat ihmiset ovat kuitenkin toisaalta inhimillisiä, heidän kaltaisiaan kohtaloita on ollut - ja edelleenkin on olemassa. Ainakin minä samaistuin monessa kohtaa kirjan kuvaamiin tilanteisiin, miksiköhän?

Kirjan kieli on sanoinkuvaamattoman värikästä, tietyn paikan karjalan murretta. Ehkä tämä kuvakieli saa kirjan henkilöt tuntumaan niin todellisilta. Kirjeitä kiven alle on lukunautinto, jota ei voi jättää kesken. Parhaita tänä vuonna lukemiani kotimaisia kirjoja, ehdottomasti. Kiitos Leena Lumi, että toit tämänkin kirjan lukulistalleni.

KAKSI VANHAA PUUTA...

2011-10-11T10:06:00.000+03:00

Niinpä. Tänään 52 vuotta sitten. Nämä kaksi vanhaa puuta alkoivat jossain alla maan kaikenaikaa yhteen punoa juuriaan.Vaikka laulupiirissä tätä laulua laulettaessa joku laulajista sanoi, että tämä laulu on ihan tehty prinssipuolisosta ja minusta. No ei ole meistä tehty, mutta sateenpieksäntä on ihan tuttua ja toivon on antanut kevääseen katsominen. Vaikka nyt on jo taas syksy.

Tämä meidän takapihan hevoskastanja on juuri kuin me. Toinen puoli jo tiputtamassa lehtiään (minä) ja toinen vaan porskuttaa vihreänä (hän). Aika hyvin. Ja kyse on yhdestä ja samasta hevoskastanjasta. Ja meistä. Yhdennäköisyyttä hevoskastanjalla ja meidän hääkuvalla!

Vuoden -59 syksyllä alkoi yhteinen elämä, juurien yhteenpunominen. Ja vieläkin on tunne, että tekisi sen saman uudelleen. Eikäpä vaihtaen taitaisi sen paremmaksi tulla. Puolin eikä toisin. Ja me oltiin silloin niin nuoria, niin nuoria...

Ja nuoria ollaan vieläkin, mieleltämme ainakin. Kasassa on pitänyt rakkaus ja vaikka sade on pieksänyt joskus rankastikin, aina sateen jälkeen on paistanut aurinko. Niinkuin vanhan tätimme onnentoivotus silloin meille oli: vähän sadetta, hiukan tuulta, paljon, paljon aurinkoa.

Noista nuoruuden ajoista on tie ollut pitkä. Kompasteltukin on, myönnetään. Mutta kummasti sitä ihminen iän myötä seestyy.

Ja mitä saatiin aikaan! Nämä kolme:

Ja rakennettiin mökki, tiilitalo ja toinenkin. Hartiapankilla kaikki. Minä pidin nurkkatolppaa pystyssä ja prinssipuoliso naulasi. Ja talo pysyi pystyssä myrskysäät. Näyttää pysyvän tämä viimeinenkin.

Suurta onnea ja romantiikkaa harvalle osuu kohdalle. Arjen pienistä asioista pitää ilomuruset kerätä ja talteen laittaa. Joskus on oltu taloudellisesti todella tiukalla. Siitäpä on opittu ja eteenpäin menty.
Punottu vaan maan alla juuria entistä tiukemmin yhteen. Ja onneksi näin, "jäljelle rakkaus, kiintymys jäivät, niinhän oi valkoinen ruusuin mun" lauletaan Ikaalisten Valkoisessa ruusussakin.

Eläkeläisinä, nyt kun ei enää ole mitään pakkoa söheltää suuntaan eikä toiseen, voi rauhoittua ja katsoa vähän taaksepäin. Aika korjaa mielestä pettymykset ja ikävät asiat unohtuu. Muistot kultaavat hyvät hetket ja onnenjyviä on tippunut tiellemme, vaikkei ne silloin tippuessaan edes onnenjyviltä näyttäneet. Jokaisesta yhteisestä päivästä uskallamme nauttia ja toivoa, että niitä jatkuisi. Se ei ole kuitenkaan meidän päätettävissämme. Niinkuin ei sateet eikä poutasäätkään.

Juha Tapion tulkinta kahdesta vanhasta puusta! Nautitaan.

HÄN TEKI SEN SITTENKIN!

2011-10-08T15:34:00.001+03:00

Voi tätä ilonpäivää. Kuukausia jauhettu Mieskuoroliiton merkkiohjelmisto mestarimerkkiä varten on nyt taakse jäänyt. Prinssipuolisoni suoritti tänään 8.10.2011 järjestyksessä toisen mestarilaulajan merkkinsä. Edellinen oli liiton numerosarjassa 97 ja vuodelta 1981. Saa nähdä, mikä numero on tämä uusi. Lunttasin liiton listaa ja siellä on menossa numerot noin 250. Että sen verran mestarilaulajia tässä valtakunnassa. Ja minullapa on tuplamestari täällä tepastelemassa.

Ei se nyt niin helpolla irtoa. Liiton musiikkiraadin edessä pitää osata puhtaasti stemmansa mistä tahansa neljästäkymmenestä laulusta, ilman että etukäteen tietää, mitkä niistä joutuu raadin edessä laulamaan. Monissa kuoroissa on kvartetit, jotka yhdessä harjoittelevat, prinssipuolisolla ei tukea ollut, vaan hän teki harjoittelemisen yksikseen. Onneksi, ja Luojan kiitos, hän sai oululaiselta laulajaveljeltä avuksi pianolla soitetut kappaleet, joista piti kuunnella ja noukkia oma stemmansa. Arvaatte varmaan, että myös minä ja Simo oltiin joskus tuskastuneitakin ainaiseen joikhaamiseen ja yksitoikkoisen musiikin kuuntelemiseen.
Siis yhtä stemmaa, joka ei ole se varsinainen melodia! Melkein voitais mekin ainakin taitomerkkiä yrittää! No, leikki leikkinä.

Tentti on siitä jännä, että ensin laulatetaan perus- ja taitomerkkilaulut (60+5) ja vasta jos niistä selviää, voi yrittää mestarimerkkiä. Vaikka taitomerkkikin on aikaisemmin suoritettu, tenttitilaisuudessa joutuu kokeeseen myös taitomerkkilauluista, samoin kuin perusmerkkilauluista.

Hän teki sen, vaimo ja koira huokaavat helpotuksesta. Arki palaa, pappa on enemmän läsnä ja rästihommiakin paiskitaan päivän tasalle. Voi olla, että yhdessäkin voidaan musisoida nyt vähän enemmän ja siirtyä yksinkertaisesta maalaistriosta (mies, tuoli ja haitari) vaikka yksinkertaiseen maalaiskvartettiin vahvistettuna pienellä koirulilla.

Kyllä se vaan helpotti, ei vaan prinssipuolisoa, vaan myös meitä kahta kotikuuntelijaa. Taitaapa laulujen teemat vaihtua vähän iloisempaan ja humpahtavampaan suuntaan. Hih.

Kuva on viime keväältä konserttiin lähtiessä. Vielä siihen takinpielukseen yksi merkki mahtunee! Kulkekoon sitten vaikka kylkimyyryä, hih.

PYYKKÄRINPOLKKA

2011-10-07T21:01:00.001+03:00

Kirjoituspiirissä kasataan yhteistä antologiaa. Minulta on sinne tyrkyllä tekstin lisäksi pari runoa. Tänään ope pyysi tekemään laulun jo entisen pariksi.

Tulin kotiin ja perhe odotti ruokaa. Siinä keitellessäni muistin, miten ennenvanhaan pestiin pyykit kesäisin rannalla. Iso muuripata vaan tulelle ja pyykit siihen. En muista, missä sitä lipeäkiveä käytettiin, mutta matot pestiin juuriharjalla ja suovalla. Suopaakin keitettiin lapsuudessani kotona. Kunnes tuli mäntysuopa. Mutta tällainen

PYYKKÄRINPOLKKA

Rantatöyräällä pyykkipata kiehuu,

puiden välissä naruilla liehuu

tuulessa kirjavat pöksyt ja paidat,

kirkkaina hohtavat raidat.

Rannalle kantoi naapurin Maikki

likaiset pyykit ja mattonsa kaikki!

On mäntysuopaa ja järvestä vettä.

Ja puhdasta syntyy, että!

Pata se kiehua porisee,

laiturilta vesi vain lorisee.

Pian on puhtaita rievut kaikki

ja tyytyväinen on Maikki.

Aurinko taivaalta porottaa,

tuulessa lakanatkin kuivaksi saa.

Polkkaa voi tanssia rannalla,

on pyykit jo puhtaina.

(sävel Nujulan polkan)

Nää tässä on tosin flanellipaitarvistöstä meidän pihalta eikä Maikin pyykistä!!!

"MELANKOLINAA"

2011-10-06T17:53:00.000+03:00

Koiranilmalla ei koirakaan halua ulos. Niinpä säästyy polviparkani poluilla niijaamasta. Pihakoivujen lehdet ovat lähes varisseet, vain hevoskastanja pitää tiukasti kiinni sekä lehdistään että vihreydestään.

Amppelista roikkunut maahumala on antanut periksi, väri on haihtunut, mutta mittaa on maahan asti, kolmatta metriä!

Tosin maata hipova latvus on eläväisen vihreä, juuria kasvattaa päästäkseen tiputtautumaan amppelista maan pinnalle vesitynnyrin viereen.

Viime talvinen harrastus on tullut takaisin. Viisi paria sukkia on odottamassa jalkojen lämmittäjiksi.

Ihan näin leppoisalta mummelilta en toki näytä! Mutt sukkaa kyllä syntyy lemppariohjelmia töllöttäessä.
Puhti on kertakaikkiaan poissa. Virtasen kirja Kirjeitä kiven alle houkuttelee.
Tulipa typerä postaus.Tässä ei ole edes asiantynkää! Tämännäköistä tää nyt kuitenkin on! Pihalla olisi kyllä puuhaa, porkkanat ja punajuuret vielä maassa. Lehtiä en viitsi haravoida, keväällä kun nurmi nousee ja ajetaan se ensimmäisen kerran, kaikki lehdet siinä hilloutuvat kastematojen ruuaksi ja nurmikon lannoitteeksi. Hyväksi olen havainnut senkin laiskuuteni. Lammikosta kyllä lorkitaan lehdet haavilla, mutta se onkin sitten jo toinen juttu kokonaan. Toivottavasti tulee poutapäiviä pian, ettei mene melankolian puolelle. Hekoheko.

MOKOMASTA MIELENI PAHOITIN?

2011-10-04T21:17:00.000+03:00

Tämän ikäisenä pitäisi nousta puujaloilla ylös maan pinnalta ja jättää kaikki mieltä vaivaavat asiat muiden murheiksi. Vaan ei se niin yksinkertaisesti käy. Pienistä asioista päivän mittaan suivaantuu ja pönttö kihisee. Tekee mieli protestoida, vaan minkäs teet. Kiehut vaan liemissäsi.

Sihinä päässä alkoi, kun kurkkasin feissariin. Joo, olen neljän vuosikymmenen ajan - tai enemmänkin jo - kutsunut prinssipuolisoa prinssipuolisoksi. Koska siihen liittyy tarina - tai kaksikin. Eikös nyt ole ihan selvä, että prinssipuolison pitää olla vihitty puoliso, vrt. Englannin ja Tanskan hovit esimerkiksi, puoliso, joka kulkee pari metriä takanasi. Poikaystävät, joita nykyisin avoiksi kutsutaan, olivat ennen rakastajia, eivät prinssipuolisoita. Hm. Jos esmes Kingdomin Ellulla tuo Edinburgin Felipe olis avokkina, sitä taatusti kutsuttais rakastajaksi eikä prinssipuolisoksi. Maria Stuartillakin oli italialainen poikaystävä, rakastaja. Johdonmukaisuutta siis. Ei kai suotta nimekseni olisi Reginaa annettu. Myönnän, olen vanhanaikainen, olenhan vanha. Ja luvalla sanoen taidan alkaa kutsua avokkeja A Wokeiksi. Niinkuin vanhaa autoa nakkipannuksi. Joo, sekopää olen, mutta tiukka.

Aamupäivällä oli jokaviikkoinen laulujuttu. Ajelin sinne yksikseni, koska vanhusviikosta johtuen osa porukasta oli jossakin esiintymässä. Vanha valkoinen autoni hyrähti hyvin käyntiin, olihan siinä upouusi akku ja öljyt vaihdettu. Ja vaihteet pelasi kuin ei koskaan ennen. Ajaminen tuntui kevyeltä ja auto nieli tietä tukevasti. Ja tän auton nyt vaihdoin pikkuiseen kirppuun! Vaan kaikkeansa se katuvi, joka nuorna naimistansa. Ensi viikolla on vaihto-operaatio sovittu. Nyyh.

No entäs sitten. Lähdin koirulin kanssa iltapäivälenkille. Ei satanut. Koiruli veti hihna soikeana kalliolle. Tunnelimaalarit olivat jättäneet maalipönttönsä ja kaukalonsa/telansa kuin susi p-kansa. Minusta vain suttumaalarit jättävät jätteensä luontoon, ne jotka osaavat oikeasti tehdä "taidetta" osaavat viedä tyhjentyneet roskapurkkinsa mennessään roskikseen. En halua, että lenkkipolustani tulee kaatopaikka (nyt kun se on ollut pitkään siistinä).

No, ei se vielä mitään. Jatkettiin kalliolle. Joskus kerroinkin, että sinne raahaamamme puinen penkki oli kivillä moukaroitu päreiksi. Jotenkin tänään ne laudanpalaset siellä kallionpäällä otti taas silmään ja aivoon. Kun tekis mieli levähtää, missäs istut? Ei sen pitänyt ketään haitata siellä, meidän maallammehan se oli. Omalla kalliollamme. Pitäskö jokaisen jo aidata tonttinsa sähköaidalla? Tuntui kurjalta.

Simo haistoi suon reunassa jäniksen jäljet ja veti suolle päin. No joo. Kurkistetaanpa, ,onko suolla karpaloita. Taskussa on aina muovipussukka, jos sitä sattus tarvitsemaan.

Sateen jäljiltä hetteistä ja märkää. Nokialainen upposi melkein vartta myöten. Eikä karpalon karpaloa. Kyllä minä mielen pahoitin. Ei niitä sieltä kukaan ole kerännyt, niitä ei vaan ole ollutkaan. Eihän täällä ollut puolukoitakaan poimittavaksi, kuinkas sitten karpaloitakaan.

Uutisissa kerrottiin, että tupossa on hanskat lyöty pöytään. Että sellainen neuvotteluprosessi. Kyllä minä siitäkin mieleni pahoitin. Eikä mielialaa nostanut edes neuvotellut Kreikan vakuudet.

Mutta jotain positiivistakin. Kun ei karpaloita, keräsin suppilovahveroita. Puoli muovikassillista, vaikka en niitä nyt oikein olisi tarvinnutkaan. Ja siivosin ne kotiin tultuani. Olin muuten unohtanut kääntää hellan levyn nollille lähtiessäni. Vaan pysyipä sapuskat lämpimänä prinssipuolisolle, kun hän oli taas yksinkertaisen maalaistrion keikalla (mies, tuoli ja haitari) vanhainkodissa. Nyt vietetään valtakunnallista vanhusviikkoa, joten joka päivälle on hänellä laulattamista ja soittamista.

Vaan huolellisuutta, rouvaseni. Olet jo niin ikänainen ikäväinen, että helposti jää levy päälle. Sekä sanallinen että sähkölevy. Jepjep.

Nyt tämä lähtee surauttamaan plenderillä pirtelön. Ja tuosta aloitetusta kirjasta, Kirjeitä kiven alle, tuntuu syntyvän huikea lukukokemus jo niiden sivujen perusteella, mitä viime yönä ahmin yöpalakseni. Kivaa ja rentouttavaa on siis tiedossa häivyttämään pienet mielenpahoittamiset tältäkin päivältä.

Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Eikä kaikesta nyt sittenkään mieli pahoitu, varsinkaan tähänastiset elämänkokemukset omaavalta ikäihmiseltä. Hih.

ISOVELI-KIRJASTA PIKKUVELJEEN

2011-10-02T18:52:00.000+03:00

Mirjam Hietalan kirja Isoveli on nyt luettu. Harvoin kirjasta löytää näin taidokasta kerrontaa; siinähän viedään kahta eri aikakautta rinnatusten, saman perheen tarinaa sota-aikana 40-luvulla ja nyt vuosituhannen vaihteessa. Kirja on, niinkuin Rosina sitä kommentissaan luonnehti, psykologinen kehityskertomus siskosta ja kehitysvammaisesta veljestä.

Hietala kuljettaa tarinaa todentuntuisesti. Hän kuvaa hienosti perheenäidin arkea, tunteita ja selviytymistä sota-aikana miehen ollessa rintamalla, ja myöhemmin perheen tyttären Kirstin silmin kehitysvammaisen veljen elämää. Ensin äidin kuoltua ja pojan jäätyä kahdestaan isänsä kanssa, ja lopuksi itsenäisessä asumisessa ryhmäkodissa. Tarinalla on yhtymäkohtia omakohtaisiin kokemuksiini. Jopa niin, että kirjan perheen kesämökin nimikin on sama kuin meidän!

Kirja kertoo kahdesta kansakoulunopettajasta, Hiljasta ja Arvista, joiden ensimmäinen lapsi, poika Veikko, syntyy keskosena ja hänen elämänsä alku on sairaalloista, jatkuvia vatsavaivoja. Toiseen jalkaan pesiytyy sairaalahoitoa vaativa sairaus. Kehitys viivästyy; käveleminen, puhuminen. Äidin sydämessä ailahtaa vilpitön ilo ja toivo aina, kun Veikon tilassa tapahtuu paranemista ja kehityksen etenemistä. Veikko on äitinsä sydämenlapsi, tarvitsee äitiä eniten ja ehkä antaa äidille lapsista eniten.

Mieheni vanhemmat, kansakoulunopettajat Rauha ja Oskar elivät samankaltaiset vaiheet. Oskarin ollessa sodassa Rauha piti yksin koulua maalaiskansakoulun koko oppilasmäärälle. Samalla tavoin kuin kirjan Hiljan hänenkin piti huoltaa perheensä, pienet lapsensa ja kotieläimetkin. Sisukkaita olivat nämä entisajan naiset, pärjäsivät - ja pakko oli pärjätä. Kirjeet kulkivat rintamalle ja rintamalta antaen neuvoja ja tukea arjessa selviytymiseen.

Rauha oli ahkera käsityöihminen. Kangaspuissa oli aina loimi odottamassa kutojaa. Päivät koulutyössä olivat raskaita ylisuuren oppilasmäärän ja kaikkien luokka-asteiden opettamisen vuoksi. Koulussa ilmennyt vesirokko ei säästänyt opettajaakaan, jonka raskaus oli alkuvaiheessa. Kangaspuissa oleva mattokangas oli saatava valmiiksi. Voimat kenties äärirajoilla. Mutta pinnistellä piti saadakseen kolmilapsisen perheensä päivittäin eteenpäin.

Kun poikalapsi sitten syntyi, kaikki näytti aluksi olevan ihan hyvin. Lapsi oli isokokoinen ja kiltti. Kehittyi, joskin hitaanlaisesti. Vähitellen äiti kuitenkin havahtui; hänen lapsensa kehitys on viivästynyttä, lapsi on lievästi kehitysvammainen. Äidin tuntoja siinä tilanteessa ei ole vaikea arvata.

Risto kehittyi kuitenkin pikkuhiljaa ja äiti teki hänen kanssaan valtavan urakan opettaessaan poikaansa lukemaan, tuntemaan kasveja ja eläimiä, laskemaan ja kirjoittamaan. Päivittäiset askareet olivat aina oppimistilanteita. Ja Risto oppi. Hän oli avulias ja kohtelias. Mutta yksi ominaisuus oli yli muiden; musikaalisuus. Soittaminen kiinnosti poikaa jo varhaisesta lähtien. Eikä soittohalukkuutta säikäyttänyt edes vahingossa mustan pianon koskettimille kaatunut palava kynttilä, joka sytytti kosketinrivistön palamaan. Onneksi vahingot jäivät vähäisiksi ja palo saatiin sammutettua.

Kun vanhemmat sisarukset olivat jo lentäneet pesästä, Risto tentti äitinsä opettamana kansakoulun oppimäärän. Äidillä oli huoli siitä, että poika pärjää itsenäisesti, kun vanhemmista aika jättää. Sama huoli oli kirjan Hilja-äidillä pojastaan Veikosta. Mutta toisin kuin Hilja, joka suojeli ja varjeli poikaansa lähes kaikelta, Rauha äiti kasvatti Ristoa itsenäisyyteen. Sitkeydestä kertoo myös se, että samanaikaisesti perheessä kasvoi pikkuveli ja isosiskon erottua miehestään myös tämän kaksi pientä tytärtä. Venymistä vaadittiin molemmilta vanhemmilta.

Sitten, kun vanhemmat eläköitymisensä jälkeen muuttivat pääkaupunkiin, sai Riston musiikkiharrastus uusia eväitä. Risto ei tarvinnut soittaessaan nuotteja lainkaan. Hän otti pianosta soinnut suoraan ja soitti neliäänisesti virret ja laulut. Ulospäin suuntautuneena Risto tutustui helposti ihmisiin, hän kävi jumalanpalveluksissa ja tutustui kanttoreihin, jotka antoivat musiikillisesti lahjakkaan pojan säestää virsiä. Kyllä Risto oli otettu! Moniko on esim. Kryptassa saanut soittaa? Ja kerran opittuaan Risto soitti ulkomuistista. Sellaista musiikinlahjaa harvalla lienee.

Risto itsenäistyi ja asui aikuisikänään ryhmäkodissa. Hän tutustui siellä Marjattaan ja rakastui. Kihlaus ei ollut äidille mieluisa tapahtuma, vaikka siihen ei mitään sanomista ollutkaan. Isä oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Ristolle ei tuottanut vaikeuksia liikkua pääkaupungissa, hän tunsi paikat ja tiesi kadut kuin omat taskunsa.

Vähän yli neljäkymmenvuotiaana Risto sairastui vakavasti. Elämänhalua olisi ollut, mutta syöpä vei voimat. Ryhmäkodissa Ristolla oli oma urkuharmooni. Mieheni lunasti sen vanhimmalle tyttärellemme, mutta taitaa olla ilman soittajaa edelleen.

Kirjan Veikko itsenäistyi äitinsä kuoleman jälkeen jäätyään isänsä kanssa kahden. Veikko oppi kulkemaan lentokoneella sisarensa luokse kylään. Sisaret myivät perheen kesäpaikan, Kesärannan. Veikon isän haave mökinpaikasta lapsuuskotinsa mailta ei toteutunut, Haukijärvi jäi haaveeksi. Hauska yhtymäkohta on, että meidän mökkimme on Kesäranta ja anopilla oli aikanaan Haukiranta. Ovat ilmeisen tavallisia kesäparatiisien nimityksiä!

Isoveli -kirja vei minua mukanaan. Eikä liene kumma lainkaan.
Kun kirjailija on -44 syntynyt, ihmettelen hänen osaamistaan ja oivalluksiaan kuvatessaan sota-ajan mielialoja ja tilanteita. Niin elävästi kerrottuja ovat.

VIISI SANAA

2011-10-01T20:30:00.000+03:00

Pilviharson antamaan haasteeseen viidestä sanasta anjamaiset vastaukset:

1. LEPO: uni, ruoto vatupassissa ja luukut kiinni. Päivänokoset.
Sininen uni.

2. AUTUUS: voi olla myös lepoa, myös autuas ilme tai avioliiton autuus. Silti lopullinen autuus löytyy viimeisen rajan takaa, uskoisin.

3. KANTAPÄÄ: Akilleella, sukalla ja minulla. Akilleella heikko, sukalla kaksinkertainen ja minulla kuin veden puutteesta kärsivä autiomaa.

4. JUUSTO; iällä ei ole merkitystä ellet satu olemaan juusto! Jos olen juusto, niin sitten homejuusto! Päivittäinen herkku, jota napostelen liikaakin.

5. KAARI; Utrio ja kaarisilta. Sateenkaari, jonka toisessa päässä on aarre. Kuka tekisi minulle kaarisillan...

Jatkan tätä sanaleikkiä antamalla sattumanvaraisesti viisi sanaa niitä haluaville, ja he voivat sanoja sitten kommentoida blogeissaan.

Kuvalla ja sanomisillani ei ole mitään yhtenevyyttä, kunhan läpsin kuvia, joita otin rantavedestä ja törmänkukasta aina sanojen väliin. Ehkäpä kuitenkin tuo joutsenen sulka - sekin rannalta - sopii loppuun pisteeksi. Rohkeutta osallistua, tämä on kivaa!

VADELMIA JA PFERDEBALSAMIA

2011-10-01T12:13:00.000+03:00

Syksy meitä hienosti hellii, aurinko paistaa ja täällä mitattiin syyskuun lämpöennätyskin, reilut 20 astetta. Nyt tosin ei enää taida niin lämpimäksi nousta, mutta aurinko kyllä paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.

Lauantai lähti käyntiin pulahduksella lammikkoon, jonka pintaan koivut olivat lennättäneet keltalehtien armeijan. Simon kiinnostuksen kohteena oli pikkuruinen sammakko, joka aikansa hypeltyään rannalla loikkasi veteen ja sukelsi näkymättömiin. Koira tuijotti pitkään sammakon jälkeen hievahtamatta.

Sisälle palattuamme suihkuun ja aamukahville. Sain lukea päivän lehdenkin ihan rauhassa, sillä kun Simo halusi aamulenkille, prinssipuoliso lähti koiran kanssa kallioille. Taisi sääliä vähän tuota polveani, vaikka kyllä parempaan suuntaan ollaan menossa.

Lenkin jälkeen mies muisti vadelmat. Siis lokakuun ensimmäinen päivä - ja vadelmat vaan kypsyy! Reilun litran kiikutti vadelmia puutarhan pensaista.

Kelpaa niitä lapioida nyt turkkilaisen viilikipon huipuksi! Eikä tarvitse lisätä sokeria, pieni loraus kuusenkerkkäsiirappia, jos makeutta haluaa. Eikä nämä lakkavadelmat ole ihan pienikään, sokeripalaan ja tavalliseen vadelmaan verrattuna:

Jostakin syystä nämä vadelmapensaat tekevät satoa näinkin myöhään. Toki ne latvat, joissa on vielä kukkia, eivät ehdi marjoja tuottaa ennen syksykylmiä.

Niin, polvi! Monta kivaa neuvoa polven parantamiseen on tullut. Lievimmästä päästä jääpussi, kaalinlehtikääre, merisuolakääre ja tukiside.
Joskus ostin tallinnalaisesta apteekista Olfen-roll´onin. Se on ollut käytössä usein. Auttanutkin. Orudis-geeliä ja jotain muutakin lihaksia lamauttavaa olen kokeillut. Pippurilaastariakin! Nyt viimein muistin tuon hevosbalsamin. Olin hankkinut sitä, kun tiesin urheilijoiden käyttävän sitä useaankin vaivaan. Eikä se edes maksanut paljon.

Tänäkin aamuna jäähdytin polveani pitkään lammikon viileässä vedessä ennen pulahtamista uimaan. Sitten sisällä hieroin tätä hevossalvaa polvilumpioon ja lopuksi vedin löysähtäneen tukisiteen suojaksi. Helppo ja auttava konsti. Balsamissa on mentholia, kamferia ja yrttejä. Imeytyy helposti, tuntuu viileältä iholla, ja helpottaa. Suosittelen. Balsamia saa myös litran muovipulloissa, ainakin hevostarvikkeita myyviltä osastoilta, nykyisin myös kemikalioista ainakin näitä pienempiä purkkeja.

Ennen vanhaanhan kamferitipat oli peruslääke, sitä annettiin sokeripalassa vaivaan kuin vaivaan. Ja muistanpa nuorena akne-ihoa puhdistetun kamferilla. Kuivatti finnit tehokkaasti.

Nyt viikonloppuna olisi houkutellut vielä käydä mökkimaisemissa, mutta prinssipuoliso oli sopinut soittelevansa hanuria torilla vapaaehtoistyön tapahtumassa. Vaan kunhan päivä vanhenee, lähtee vanhakin tästä metsikköön ja kalliopoluille kera koirulin. Eilen lenkkireissulla poimitut suppilovahverot ja kantarellit pitää kuitenkin sitä ennen perata. Suppiksia on ainaki meidän metsälö pullollaan. Harmi niitä on metsäänkään jättää. Minttulin piirakkaohjetta mukaellen paistoin sienipiirakan, hyvin maistui torstai-illan vieraille.

Mukavaa viikonloppua, aurinko paistaa ja ruska värjää maiseman.
Sananjalat maitosuklaan värisiä, haapojen lehdet auringonkeltaisia tai punaisena hehkuvia. Ylös, ulos ja lenkille.

HUIKEAN HIENO SYKSYSÄÄ

2011-09-28T11:35:00.000+03:00

Ihana herätä kuulaaseen syksysäähän. Koivujen keltaiset lehdet eivät vielä ole kaikki tippuneet - tosin uimalammikolla on jokainen aamu ensin haavittava keltalehdet ennen pulahtamista. Simo haluaa myös mukaan ja kun en viitsi laittaa sitä hihnaan, koira lumpustelee hajujälkien perässä pitkin metsikköä, kunnes tiukan viheltelyn jälkeen palaa kiltisti lammikolle.

Aamulenkki raikkaassa syysilmassa tekee terää. Eilen kierrettiin kalliopolkuja Simon kanssa tuntitolkulla. Muistatte varmaan, miten vuosi sitten ihmettelin ruskan punaamia lehtiä kallion takana. Nyt tiedän, aronian siemen on lintujen mukana kulkeutunut metsään ja tänä kesänä lienee kukkinut, koska marjoja oli oksissa! Mutta yhtä kauniin punaiset lehdet! Niinkuin mustikanvarvuillakin:

Ja pienet haapapuut vaihtavat väriään ennen lehtiensä tiputtelemista:

Juolukatkin kannattelevat vielä marjojaan ohi kulkevien herkuiksi:

Pehmeillä, keltaisten lehtien peittämillä poluilla on mukava kävellä ja ihastella syksyistä metsää. Näkyy tekevän hyvää myös kunnolleni ja tietysti koirulille, joka ei väsy poluilla piipertämiseen.

Mitä muuta on tapahtunut? Eläkeläisen päivät on melkoisen samanlaiset lukuunottamatta pieniä kohokohtia silloin tällöin. Nyt on ollut synttäreitä, laulukuoroa, hyviä kirjoja ja sukankutiletta. Tilasin itselleni kirjat Amanda, Isoveli ja Kirjeitä kiven alle. Hietalan Amandaa ja Isoveli-kirjaa olen sen verran aloittanut, että olen hykerryksissäni kirjailijan upeasta ja kuvailevasta tekstistä, nautintoa joka lauseelta. Virtasen Kirjeitä kiven alle vielä odottaa yöpöydällä vuoroaan.

Simo pieni koiruli on tarkka vatsastaan. Jos sattumoisin saa väärää sapuskaa (vehnäjauhoa ja voimakkaasti maustettua), on pienen elämä ihan sekaisin.

Pitää tiukkaa paastoa, syö heiniä puhdistaakseen suolistoaan, kunnes sitten vihdoin saan sen houkuteltua raejuuston ja tonnikalan avulla syömään. Ja sitten taas kelpaa raksut ja kalkkunaleike. Ja kun vatsa on kunnossa, mikään ei voita joka aamuista marjaisen kermaviilipurkin nuolemista.

Varsinkin kun se koiraherralle oikein vartavasten sohvanselustalle tarjoillaan! Näkyy olevan meidän "miesten" yhteinen rituaali!

Ja puhdasta tulee:

Sitten onkin hyvä jatkaa oravapäivystystä ja nauttia auringon säteistä:

Miten se nyt niin naurattaakaan? No joo, on minullakin suupielet korvissa. Tässä synttärien kunniaksi vaihdoin menopelini ja elämä hymyilee. Ei paha. Taitaa olla niin, että nopeat syö hitaat.

Ainoa harmin aihe on, että karpalot jäävät tänä syksynä mökkimaiseman suolle meiltä poimimatta. Mutta onhan vesipuolukoita ja mustikoitakin yllin kyllin. Näillä mennään. Vaikka olen sallinut itselleni enemmän kuin yhden palan tummaa suklaata, on paino vaan alenemaan päin. On sitä kyllä vielä tippumaankin. Hih, ei vielä pitkään aikaan prinssipuoliso tarvitse haravaa löytääkseen vaimonsa lakanoista!

HEIJASTUKSIA

2011-09-24T17:37:00.000+03:00

Efter regen kommer alltid solsken! Kun vettä on valunut solkenaan päivätolkulla, niin eiköpä vain lauantain sää ole taas aurinkoinen.
Käveltiin Simon kanssa kallioiden yli suolle, missä meidän miehet, prinssipuoliso ja teinipoika kantoivat polttopuiksi sahattuja pystyyn kuolleista, seisovan veden tukahduttamista männyistä sahattuja pöllejä mönkkärin tavoitettaviin. Hyvin maistui reissarivoikkarit ja kuuma kaakao höystettynä mustikkapiirakkapaloilla. Pitäähän työmiehille viedä apetta jaksamiseen.

Yksi lapsenlapsista lentää tänään kotomaahan lomaltaan Haniasta tyttöystävineen. Lupasin tehdä noutoretken Vantaalta, että pääsevät sitten jatkamaan meiltä omaan kotiinsa. Simo varmaan mielellään lähtee mukaan noutoretkelle.

Olo on tänään ollut eilistä parempi. Kyllä kropan käsittely pitäisi uusia kerran viikossa, onneksi on luvassa uusi polvijumppa ja kalevalainen. Kyllä mammeli tästä vielä kuntoon tulee. Eihän tässä pääse edes eteläisempään valtioon jos ei jalat kanna!

Ajattelin postata näin aurinkoisen päivän kunniaksi vedestä ottamiani mökkirannan kuvia.

Keltalehtiä veden pinnalla pilvien heijastuessa siniseltä taivaalta.

Minä ja koira kuvajaisina laiturilta rantaveteen.

Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen....

Auringonsäteitä järven pinnalla.

Auringonsiltaa...

Ja kuunsiltaa...

Auringonlasku Metsäniemen puiden läpi...

Ahvenvitaa rantavedessä...

Kirkasta vettä, josta puiden lehvät kuvastuu...

Näitä kuvia on kansiollinen, mutta ehkä tässä muutama näytteeksi. Kun tuo järvi on mulle ihan supertärkeä. Heh. Toisen värssyn väärti on tietysti ne kuvat, jossa on maatakin näkyvissä! Joskus toiste sitten taas.

POJASTA POLVI PARANEE

2011-09-23T10:51:00.000+03:00

Meidän suvun periytyvä (?) vaiva on kipeät polvet. Myönnän huokeasti, että ainakin itselläni lisäpontta antaa ylipaino. Mutta silti.
Muutama vuosi sitten kärsin oikean polven kurmottavasta kivusta. Söin kalaöljykapseleita (Herbafeline) ja polvivaivat hävisivät. Pystyin jopa polkkaa tanssahtelemaan.

Vaan nyt häijyksi on heittäytynyt vasen polvi. Kipu alkoi selästä vasemmalta ja täällä minä nyt kinkkailen. Suurimma kivun keskellä muistin, että ostin vuosia sitten Tallinnasta pippurilaastareita. Kas siitäpä länttäsin laastarin polven päälle. Ihoa mukavasti kihelmöi laastarin turkinpippurit! Vähän helpotti, kun kipu muuttui kihelmöinniksi. Palatakseen taas kivuksi. Pippurilaastaria vaihdoin pariin kertaan, mutta sitä ei voi alinomaa pitää ihollaan.

Ulkona kallioilla koiran kanssa kävelemiseni näyttää koomiselta; varon vasenta koipeani jokaisessa juurakossa ja kivenkolossa. Mutta eipä tämä halttaaminen kivalta tunnu. Ja kumisaappaiden (ne on pakko olla kun vettä on joka kuopassa ja vähän laitamillakin) jalasta irrottaminen saa vesitipan kiertymään silmään. Yöllä koiven liikuttelu herättää sikeämmästäkin unesta voihkaisuun.

No, prinssipuolison mielestä lääkäri on ainoa vaihtoehto. Minä olen toista mieltä. Käärin tiukkaan joustositeen vasemman polveni ympärille ja kas, heti helpompi liikkua. Katson nyt ainakin viikonvaihteen yli, mihin suuntaan mennään. Ja kalaöljyn olen nyt tuplannut (välillä en sitä muistanut lainkaan ottaa, siinäkö syy kipuiluun?). Mökillä uin aikuisten oikeasti joka aamu, täällä kotona olen pulahtanut vettä reunojaan myöten täynnä olevaan lammikkoon. Ei siitä ainakaan polvi pahene.

Skotlannin reissulla oli mukana poikani ja pojanpoikani. Olispa luullut siitä polven paranevan! Kun sanotaan, että pojasta polvi paranee!!! Ja vielä pojanpoikakin varmistuksena. Vaan eipä auttanut, sielläkin koipi oli ajoittain kivulias, silti urhoollisesti tallasin mukulakivikatuja ja linnan pihoja.

Eilinen päivä oli vetinen, sadetta saatiin ihan roppakaupalla aamusta iltaan. Suppilovahverot ovat poimittavissa, niitä näkyy olevan runsaasti. Vieläköhän innostuisi! No ainakin yhden suppiskeiton verran...

Kerrankin postaus ilman kuvia. Jää kuvittelun varaan taru kipeästä polvestani!

RUUSUJA VAIN, RUUSUJA SINULLE...

2011-09-22T08:29:00.000+03:00

Tää laulu pulpahti mieleeni näistä Minttulin antamista ruusuista.
Muitakin ruusulauluja on ahkerasti lauleskeltu, ja niitähän riittää. Kokosimme vihkosen ruusulauluista yhteislauluiltaan ja huomasimme, miten ruusu on innoittanut lauluntekijöitä kautta aikain. On lauluja villiruususta mustiin ruusuihin ja kaikki siltä väliltä.

Minttulin ruusukimppuun liittyi muutama kysymys:

Lempiruokani: arkisin kanaa, mutta herkkuhetkeen pippuripihvi.

Lempimakeinen: en oikein ole naminsyöjä, lakritsaa söisin, mutta se nostaa verenpainetta, joten nykyisin pala tummaa suklaata silloin tällöin.

Lempilukeminen: minulle tulee paljon lehtiä, ne kahlaan läpi ja tarkemmin luen kiinnostavimmat jutut. Kirjoista tietenkin Lempi Jääskeläisen tuotanto kokonaisuudessaan (minulla on kaikki hänen kirjoittamansa) ja sitten tietysti runokirjat ovat suosikkejani. Mutta olen kai kaikkiruokainen lukemisen suhteen. Nyt on yöpöydällä Amanda.

Mieluisin paikka tehdä käsitöitä: neulon sukkia katsoessani lempparisarjoja televisiosta. Neulominen käy myös automatkoilla pelkääjän paikalla. Jotenkin käsityöt ovat yksipuolistuneet näin iän myötä!

Mieluisin elokuva: enpähän ole nyt aikoihin elokuvissa käynyt, monta vaikuttavaa filmiä olen silti joskus nähnyt. Eniten on koskettanut Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas sekä tietysti Täällä Pohjantähden alla. Niistä on jäänyt siivenjälki sieluun. Miksiköhän?
Toisaalta on useita uusia elokuvia, joita haluaisin nähdä. Ehkäpä tulee tilaisuus.

Kiitos Minttuli haasteesta. Ruusukimppu kysymyksineen tuntuu osuneen jo moneen blogiin. Olisko Kartanonrouvalla Sipsun sutinoista vuoro ottaa ruusukimppu ilmasta kiinni? Se lentää jo...

JÄÄHYVÄISET KESÄLLE

2011-09-21T20:24:00.001+03:00

Viikonvaihde oli kesän viimeinen mökkiviikonloppu. Sääennuste lupasi aurinkoista viikonvaihdetta ja todentotta sunnuntai piti koko päivän poutaa ja aurinko lämmitti puolukanpoimijoita.

Prinssipuoliso käytti poimuria, minä vasenta kättä. Ja Simo oli mukana, joten oikeallekin kädelleni oli käyttöä! En uskaltanut antaa koirulin juosta vapaana koko aikaa. Jännä, että täällä eteläisemmässä ei puolukoita liiemmin ollut, mutta sitten sisemmässä sitäkin enemmän. Ja harmi, että suurimmat ja kypsimmät olivat niin irti tertuista, että varovasti piti kouransa alle kurottaa. Paljon niitä oli karissutkin jo sammalikkoon. Vaan ei hätää. Parin ämpärin verran poimimme aiemmin prinssipuolison keräämien lisäksi. Nautin suunnattomasti aurinkoisesta metsäretkestämme. Samoin Simo.

Mökillä on syksyisin monenlaista puuhaa. Pitää muistaa suojata talvenarkoja kasveja ja puita. Kerätä puutarhakalusteet, nostaa laituri (onneksi se tehtiin jo edellisellä kerralla), tyhjentää vedet, purkittaa murot ja muut kuivamuonat, kerätä viimeiset lakanat ja muut pyykit, lorauttaa saunan viemäriin jäätymisenestoainetta. Ja muutenkin huolehtia, ettei talven alle jää mitään jäätymään. Ja ne hiiret! Hyvä konsti on pullo ykkösolutta, jota lirutetaan olutpulloihin, pullot kallelleen nurkkapäihin. No, keväisin on sitten pullojen putsaus prinssipuolison hommaa. Mutta helpompi sekin, kuin että koko keittiö olisi papanoita täynnä ja patjan sisässä hiirten lämmittelypaikka. Tämä pulloansa-juttu on toiminut jo vuosikausia, ei hiiren hiirtä mökissä sisällä, vaikka ulkona vilistävätkin. Ja aina samat pullot käytössä vuodesta toiseen.

Syksyssä on aurinkoisista päivistä huolimatta haikeutta. Aamuisin järveltä nousee usvaa eikä aurinko pääse pilkistämään läpi. Aamu-uinnilla ei uskalla menna kauas rannasta, sillä yksin on sumun keskellä. Minulla kuitenkin Simo oli joka aamu laiturilla katsomassa, vieläkö mummeli jaksaa vesijuosta 15 asteisessa järvessä.

Sinnikkäästi vetelin joka aamu vähintään tuhat juoksuaskelta ja sitten vielä hartioille hyväksi muutaman sata uintivetoa. Kyllä siinä sumukin jo hälveni. Järvestä noustessa oli ihan hikilämpöinen olo. Ja teki päivästä pirteän.

Aamun sinisen hetken häivytti aurinko vähitellen. Pian alkoi jo näkyä takaranta ja saarikin nousi usvasta.

Ja iltapäivällä auringon lämmittäessä näytti sielunmaisemani melkoisen huikaisevalta. Oi tätä onnellista olotilaa!

Pieni koirulikin näkee kivilaiturin päästä kauas järvelle ja kuikkapäivystys toimii.

Ja kyllä toimi oravapäivystyskin. Ensin kurre pitää havaita. Sitten sen perästä pitää yrittää rynnätä pihamäntyyn.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan:

Eikä intoa hillinnyt, vaikka me nauroimme kippurassa. En ehtinyt koirulia edes hihnasta päästää, niin poukkoili. Vaikka orava oli kai mennyt jo latvasta latvaan ja metsän suojiin. Hassu koira!

Simo vietti tuntikausia laiturin päässä. Ihmetteli varmaan, ettei varsinaista puulaituria enää ollut paikoillaan, vaan se oli nostettu rantaan talviteloille.

Ja välillä piti peilata - komea kun on - veden pinnasta omaa kuvaansa. Ja juoda kirkasta ja raikasta vettä järvestä.

Sunnuntain sää oli niin kirkas, että kuvasin veteen heijastuvia rantapuita veden pinnasta. Vesi on niin mahtava elementti, että postaan vesikuvista sitten uuden jutun.

Maanantaina olimme valmiit kotimatkalle. Karavaanimme näytti varmaan koomiselta, peräkärryssä puolukkasaavi ja mönkkärin peräkärry. Ja vetojuhtana Verso. Mutta hyvin tultiin, ihan aikataulussa kotiin.
Tässä ollaan lähtöviivoilla, miten kaikki mahtuu pieneen "hiaceen", ämpärit, nyytit ja pussukat, kylmälaukut mustaherukkamehupulloineen (tyhjensin ja sulatin pakastimen), koira ja me kaksi.

Sinne jäi mökkerö niemen nokkaan. Kesäkukkaruukut siirrettiin kasvimaan laitaan kukkineen. Ehkäpä oravilla on viihtyisää lobelioiden ja samettiruusujen keskellä.

Mutta kukapa tietää, jos syyslomalla taas.... mutta siihen asti sielun silmillä säilytän tämän maiseman mielessäni.

Ja takuuvarmasti joulukuun alussa poikkeamme, vaikka talven jää kattaa jäykäksi ulapan, lumi allensa peittelee maiseman...

JÄIKÖ VIELÄ TUNNUSTETTAVAA?

2011-09-20T22:43:00.000+03:00

Kiitos maiju Männistöltä! Käväisin hakemassa tunnustuksen blogistasi. Kahdeksan aiemmin tunnustamatonta asiaa laittaa harmaat aivosolut tiukkaan toimintaan! Kun luulin jo kaiken itsestäni kertoneeni blogisssani.

Olenko mahtanut kertoa, miten tärkeä perheenjäsen Simo on ollut yli kolme vuotta! Heh, olen sen kertonut, sehän näkyy kaikessa jo rivien välistäkin! Ei sitä enää tarvitse edes tunnustaa. Vieressäni peiton alla nukkuu tiiviisti minussa kiinni kuin "puukkiainen". Polvitaipeen lämmittäjänä. Eihän lämmin luita riko...

Mutta asiallisesti; olen melkoisen löppösluonne. Saatan suutahtaa pienestä, mutta se menee nopeasti ohi enkä pidä mykkistä. Eikä se mitään edes auttaisi.

Otan kyllä tiukasti kantaa asioihin, mutta sitten lopuksi olen enemmän sovittelija kuin kiivailija. Asioista yritän katsoa enemmän kuin yhden kantin. Mutta jos on aihetta kunnolla suuttua, en helposti lepy. Silti muistan, että joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy...

Lapsena olin pieni ja arka, nuorena tyytymätön ulkonäkööni. Nyt tämän ikäisenä elämän rohkaisema, oman itseni löytäneenä ja omasta mielestäni suht. tasapainoinen. Ja muutakin painoa riittävästi, hih.

Perusluonteeni on hamsterin; kun innostun, aloitan keräämisen. Niinkuin nyt hevoset, kirjat, rubiinilasi, soittoniekat, silhuetit, linnut ja kanarasiat. Ja kokemukset. Rahaa en välitä kerätä, sillä tiedän, ettei käärinliinoissa ole taskuja.
Kerääminen - ja kaiken säilyttäminen - johtunee siitä, että minua on lapsena kannettu pää alaspäin jenkkikassissa kannokossa, ei leluja ja pipo tiukasti silmillä asti. Hehhee.

Olen löytänyt oman mukavuusalueeni enkä kovin herkästi astu reunojen yli. Kun ei tarvitse.

Oppia ikä kaikki. Oppimisen nälkä ei hellitä, vaikka enää ei opiskelusta olisi mitään hyötyä. Noin ammatillisesti.

Kirjoittelen mielelläni, mutta en jaksa tipitarkasti tekstejäni korjailla jälkikäteen, painan helposti enteriä ja hups. Turha itkeä kaatunutta maitoa, sanotaan.

Minun on ollut vaikea savolaisena oppia nauramaan itselleni. Toisille olen kyllä naureskellut. Ja vitsejä kertonut vähän muunnellen, tuhmiakin. Kyllä nykyisin jo naurattaa tämän anja-reginan touhutkin! Siis hyvään suuntaan ollaan menossa. Nauru pidentää ikää, eikä hymyllä ole hintalappua.

Tämä tunnustus tulisi jakaa kahdeksalle, mutta on näköjään kiertänyt jo useimmilla. Siksipä toivonkin, että joku tämän nappaisi itselleen, ilman että erikseen ketään nimeän. Siitä vaan tunnustamaan!

SYKSY SAAPUNUT ON, LEHTIPUU ALASTON...

2011-09-16T09:59:00.000+03:00

Syksy on hiipinyt ikkunan taakse. Koivujen keltaiset lehdet leijailevat tuulen mukana täplittämään kosteaa apilanurmikkoa. Viileys on vienyt vihreyden maahumalasta, joka kesällä syvän vihreänä kurotteli amppelista miljoonakellon kupeelta alas maahan tavoittaakseen rönsyilleen tarttumapintaa nurmikon mullasta. Eteenpäin on elävän mieli.

Jäljellä olevat köynnöspinaatin lehdetkin ovat luovuttaneet syksylle lehtiensä vihreyden ja haalistuneen hennoiksi. Yli lentävä sysimusta korppi vaan ei väriään vuodenaikojen mukaan vaihda.

Metsäpolun keltalehtinen matto taipuu askelten alla ja pienten mäntyjen neulasissa loistaa helmien lailla kirkkaat vesipisarat viime yön sateesta. Mustikanvarpujen syyspunerrus harmaalla jäkälämatolla saarekkeina, kaunista ruskaa.

Kallion kiviseinäämä itkee solisevana vesinorona menneen kesän kaipausta. Mutta auringon säteet siivilöityvät jo kuusikon läpi ja sytyttävät oksien latvoissa vesipisarat tuhansiksi tähdiksi. Hämähäkin pyydys odottaa saalistaan.

Miksi kesää haikailisin, syksyn kuulaus ja raikas aamuilma antavat tilaa hengittää syvään. Ympärillä luonto, joka vähitellen laskeutuu odottamaan talvilepoa. Ruskeaksi muuttuneet sananjalat suojaavat keltavartisia suppilovahveroita. Punaiset puolukat helminä mättäillä. Nautitaan syksystä täysin sydämin.

ILLAN TULLEN SIENIÄ KASVAA KARHUNKANKAHALLA...

2011-09-14T22:02:00.000+03:00

...Mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla! Jeps. Sadetta on saatu niin reippaasti, että sieniä nousee syksyiseen metsään. Ja on kyllä mistä valita! Ensimmäiset suppilovahverotkin nyppäsin tänään lähimetsiköstä.

Rouskubaby kiinni emorouskussa! Haaparouskut ovat kasvaneet pullalautasten kokoisiksi, ihania siivota, kun ovat olleet täysin madottomia. Karvarouskut jo pieninä pyörylöinä ovat imeneet ainakin varteensa toukkaperheen. Ja entäs herkkutatit! Vaikka juuri ovat lakkinsa nostaneet maanpinnan yli ja jalka on vielä sammalten peitossa, niin eikös vaan sienisääski ole ollut jo istumassa ja odottamassa sienirihmaston äärellä. Nopeat syö hitaat! Isoksi kasvaneet herkkutatit ovat myös oravien herkkua, proteiinit tulee kaupanpäälle.

Tämän kuvan vissiinkin jo aiemmin postasin, mutta haitanneeko! Syksyn sato on ollut kaikkiaankin ihan erinomainen. Paitsi perunat. Isoja siemenperunoita kylvettiin, pieniä nappuloita suurimmaksi osaksi ylös nostettiin. Hyvänmakuisia silti, mutta pieniä. Vaan ei auta harmitella.

Aasinsiltana harmittamisesta: joskus sitä puhisee, pui nyrkkiä ja hiljaa itsekseen manaa maailman menoa. Tähän avuksi hankin mökille tällaisen inkkarisätkyn.

Kun oikein joku asia pännii, helpottaa, kun kiskoo narusta ja inkkari uhoilee ja kiukuttelee puolestani!

Kätevää, eikös?

Vielä sienistä puheen ollen: Männikön Maijalta nappasin vinkin, että ryöpätyt ja huuhdellut sienet voi pilkkoa valmiiksi salaattiin, ripautus merisuolaa mukaan ja kerta-annos muovipussiin pakastimeen. Sieltä sitten helppo sulattaa, lisätä sipuli ja kerma plus ripaus mustapippuria. Nam. Lasipurkkiin suolaaminen on helppoa, mutta kerta-annoksen ottaminen ja liian suolan pois keittäminen vaatii jo enemmän. Ilman tönkkösuolaahan sienet ei säily.
Testasin tänään; otin pakastimesta sinne jäädyttämäni sienipussukan. Hyvin toimi. Suosittelen.

...tiutau-tiutau-tilitali-tittan...jne

HAJAHAVAINTOJA MATKALTA

2011-09-13T22:35:00.001+03:00

Tänään on satanut kaatamalla. Onneksi aamulla heti oli pieni paussi, että päästiin Simon kanssa motarin taakse kallioille tekemään aamulenkki. Simo oli niin reipasta poikaa, että sai kulkea ilman hihnaa koko reissun. Nyt illansuussa päästiin vain puoleen matkaan, onneksi laitoin taluttimeen, kun koira haistoi tien pinnasta jäljet. Ja kas, tunnelin läpi paineli koiraa suurempi rusakko, varmaan sama, joka asustaa pihan laitamilla. Irti ollessaan Simo olisi kipittänyt jänön jäljessä mutkaista tietä näkymättömiin.

Olo on ollut vähän raukea ja ajatukseni pyörineet vielä menneessä viikonlopussa. Muutamia kuvia, joita ajattelin postata, löytyi vielä kansiosta. Yritän kertoa lyhyesti, mitä koetin kuvata. Ensimmäisessä kuvassa on edinburghilaista hyväskää, en tiedä, olisiko se suklaata vai toffeeta. Montaa sorttia sitä kuitenkin oli tarjolla.

Myös kuninkaallisessa Britannia-laivassa oli oma puotinsa, josta tätä sai ostaa. Maistoin rommi-rusinaa ja makeata oli! Perusmakuna sama kuin Brunbergin Alku-karkeissa.

Suklaan nimellä oli ainakin tämä minttu-Swirl!

Adam Smith´stä jo kerroin edellisissä postauksissa (patsas ja punnan takapuolella). Huomasin jalkakäytävällä saman herran naamakuvan, yli käveltiin vaan...

Vanhat palokaivot olivat paikoillaan, vaikka tuskin niissä enää vettäkään. Mutta ilmeitä, aina iloinen toisella ja myrtsimpi toisella puolella kaivoa.

Ja toinen kaivo:

Näyttävät tosin samanlaisilta!

Arvatkaapa, mikä liikennemerkki?

No, varoitus tai huomio: edessä on LIIKENNEYMPYRÄ!

St. Andrewin puiston reunalla loikoili valtavan kokoinen leijona:

Samassa puistossa kukki tämä valkoinen vuokko, kuin arovuokon jättiversio:

Harmi, ettei ollut vielä kypsiä siemenkotia, olisin kokeillut, kasvaisiko meilläkin.

Mitä lie tarkoitti tämä kilpi kadunkulmassa, jonka pysäkiltä aina nousimme kyytiin:

Tästä olisi voinut ostaa kiltin kotieläimen, luonnonsuojelun hyväksi. Näitä oli pitkin kaupunkia erivärisinä, olipa lohikäärmekin tarjolla.

Kahdessakin ostoskeskuksessa näin näitä "jalkaraspikaloja" työssään. Asiakkaat istuivat jalat vesialtaassa ja kalat puhdistivat kovettumat varpaista ja kantapäistä. Villitys tämäkin!

Tämän patsaan kuvasin lähellä Skotti Monumenttia vain siksi, että lokki "kruunasi" valtiattaren kruunun!

Loppuun on ihan pakko pläjäyttää Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Elisabeth II:n kuva. Hänhän edustaa brittiläistä imperiumia parhaimmillaan.

Kuka lie kukittanut rouvan, tuskin prinssipuolisonsa Felipe nyt kuitenkaan! Hih.

Kuin silloin ennen....

Nytpä laitan tämän reissun kannet kiinni. Saapa nähdä, milloin pääsen taas maailmalle. No, viikonloppuna nyt kuitenkin sisempään Suomeen, onhan sekin jo jotakin.

VIELÄ KERRAN EDINBURGHISTA

2011-09-12T22:36:00.001+03:00

Lomamme viimeinen päivä alkoi tihkusateisena. Aamiaisen (jogurttia ja marjoja sekä munakas juustolla ja tomaateilla lisänä kahvia) jälkeen reippailimme bussipysäkille päästäksemme takaisin ostoskeskukseen nuorimman pyynnöstä. Parin tunnin shoppailun jälkeen tyytyväinen neitonenkin oli valmis uusiin tutustumiskohteisiin.

Ensimmäiseksi valitsimme kuninkaallisen palatsin, Palace of Holyroodin, joka toimii kuningattaren virkapalatsina. Sen yhteydessä toimii myös taidegalleria ja pieni matkamuistomyymälä.

Galleriaan tutustumisen jälkeen siirryimme pihan yli vanhaan palatsiin,

jonka pihassa oli tämä kaunis kaivo.

Eteisaulassa vanhoja gobeliineja ja tauluja...

Näkymä palatsin sisäpihalle....

Palatsin yhteydessä sijainnut Holyrood Abbey, josta jäljellä vain rauniot...

ja lattian ja seinien hautalaattoja....

Palatsia ympäröi vehreä puisto. Ja upeat takorautaiset portit...

Tässä palatsissa asui aikoinaan myös kuningatar Maria Stuart ja hänen huoneistonsa on säilytetty ennallaan. Makuuhuoneessa oleva katosvuode näyttää - kuningatar Maryn vuoteeseen verrattuna (sekin palatsissa) varsin pienikokoiselta ja vaatimattomaltakin. Myös Maria Stuartin koruja ja muita henkilökohtaisia tavaroita on tallessa vitriineissä. Kiviseinäisten palatsien huoneita lämmitettiin suurilla avotakoilla. Nykyisin Holyroodin palatsissa kuningatar Elisabeth järjestää virallisia vastaanottoja ja tilaisuuksia. Palatsin ruokasalin hopeiset astiastot ovat silloin käytössä.

Palatsin takana levittäytyy tyypillinen skotlantilainen nummimaisema. Edinburghissa näkyi paljon vihreyttä, puistoja, kukkuloita ja reunamilla nummea.

Lauantaipäivään liittyi paitsi ostoskierrosta myös yht´äkkinen päähänpisto kiivetä Skottilaisen Monumentin (oma suomennos) huipulle. Tosin me vanhat jäimme ostoskassien kanssa nököttämään puiston penkille ja vilkutimme jälkikasvulle, joka kiipesi ne kaikki 287 porrasaskelmaa aina ylimmälle näköalatasanteelle asti. Oli kuulema huimat näkymät.

Tässä itse Livingston monumentin juurella. Ja tietysti me vanhat penkillä hänen alapuolellaan.

Ja sitten syömään kaupungin vanhimpaan pubiin. Ystävällinen tarjoilija kuvasi meidän poppoon yhteiseen potrettiin.

Kyllä ruoka maistui, olimme kävelleet päivän liikunta-annoksen jo pelkästään laskeutumalla portaita ylemmältä katutasolta alemmalle portaikossa, jossa jokainen askelma ja välitasanne oli eriväristä marmoria ja varmasti muutakin värillistä kiveä. Ja askelmia riitti. Lisäksi ne nuorempien 287 askelta Monumentin huipulle.

Päivä alkoi kääntyä iltaan ja koska aamulla olisi anivarhainen lähtö kotimatkalle, kiertelimme Royal Millsiä matkalla bussipysäkille. Herätys aamulla kello neljältä että ehtisimme koneeseen ajoissa. Jälleen pikasuihku, pötkölleen kun oli pakattu viimeisetkin ostokset ja unta palloon.

Mielessä pyöri Edinburghin antamat kokemukset, mutta uneen päästiin ja aamulla reippaina odottamaan taksia. Lentokentällä kaikki sujui mutkattomasti, samoin paluulento. Laskeuduimme aurinkoiselle Pirkkalan kentälle ja tuntui ihan hyvälle tulla kotimaahan. Simoa oli jo ikävä ja niin poimimme koirulin kotimatkalla varamammalta ja taatalta. Arki oli palannut mukavan matkan jälkeen.

Matkakuvista poimin seuraavaan postaukseen joitakin yksittäisiä kuvia, joista on siis ihan pakko kertoa. Jos vielä jaksatte lukea....

EDELLEEN EDINBURGH

2011-09-12T17:23:00.000+03:00

Neljän päivän matka Edinburghiin on ensikertalaiselle, minulle, riittävä. Nähtävää on niin paljon, että sulattelemiseen menee pitkä aika, ja toisaalta lyhyt loma jättää jalan ovenväliin uuteen palaamiseen, kenties.

Niin, kierreltyämme Edinburgin linnan uumenissa välillä piipahtaen seuraavaan rakennukseen mukulakivipihan ja lukemattomien portaiden kautta olimme nähneet niin paljon, että laskeuduimme alemmaksi kaupungille. Jos olet Skotlannissa, et voi välttää whiskimaistajaisia. Emme mekään. Alkoholilainsäädäntö siellä on todella tiukkaa, ikäraja 25 v, huijaaminen ei kannata, sillä tarkistavat passista! Onneksi olimme me kaikki aikuiset jo ylittäneet ikärajan. Lapset tilasivat cokista ja sconseja, me naiset kahvia kyytipojaksi ja miehet tietysti maistelivat whiskejä. Kertoivat niissä olleen selvästi havaittavissa makueroja, minä vaivoin sain kahvin kanssa alas sen yhden ainoan, että voin kertoa maistaneeni sitä. Edinburghin ympäristössä on lukuisia panimoita (vai lievätkö tislaamoita??).

Aurinkoinen sää tervehti meitä matkalaisia jatkaessamme edelleen keskikaupungille. Kaupunkikuva on kivenharmaata, korkeata rakennusta, useita linnantorneja, kirkontorneja, kivijalkapuoteja jokaiseen lähtöön. Punaisia puhelinkoppeja (näkyivät vielä nyt kännykkäaikaan olevan käytössä) ja tyypillisiä punaisia, lieriömäisiä postilaatikkoja. Ja se liikenne! Vasemmanpuoleinen liikenne, ratti autoissa väärällä puolella, bussipysäkit väärällä puolella ja väärinpäin. Mutta pian siihen tottui kun niitä katseli bussin toisen kerroksen etulasin läpi. Ja se vauhti, millä bussit soukkailivat todella kapeilla kaduilla, lähes joka kadunkulmassa pysäkki. Ja bussit väistivät henkilöautoja!

Ja ne ihanat taksit! Oli Daisya ja whiskimainosta, maisemakuvia ja muuta väritystä, myös perusmustia takseja vain pieni valokyltti katolla. Mutta autonmalli aina se perusmalli.

Ja parkkeeraaminen luvallista nokka meno- tai paluusuuntaan. Joustavaa.

Liikenteen kaunotar!

Ei Edinburghia ilman säkkipillin soittajia. Niitä seisoi kadunkulmissa kilttiasuissaan. Kilttiasuja valmistavia liikkeitä oli useita, vanhat herrat polvisukissa ja kilttihameessa näyttivät hassunkurisilta.
Mutta maassa maan tavalla.

Niinpä vain tarttui säkkipilli matkamuistoksi prinssipuolison laukkuun. Varmuudeksi ostin pienen nallen, jossa on sisäänrakennettu säkkipillimusiikkia.

Tässä muutamia katunäkymiä kaupungin keskustasta:

Adam Smith´n patsas Royal Mills´in varrella. Punnan setelissä on etupuolella kuningatar Elisabeth II ja takapuolella tämä Adam!

Kaikki rakennukset jyhkeää kiveä. Vaikuttavia, vahvoja ja kauniita, vaikka ajan patina niissä näkyykin. Minä pidin näistä kovasti.

Ja erityisesti iloitsin Bobbyn baarin edessä olevasta patsaasta (toki patsaita kaupungista löytyi muitakin). Enkä pelkästään siksi, että patsas esittää koiraa, vaan tarinasta, joka liittyy patsaaseen.

Eli vapaasti kerrottuna vuonna 1858 kuolleen paikallisen John Grayn Bobby-koira makasi isäntänsä haudalla neljäntoista vuoden ajan. Kun sitten tämä skyeterrieri kuoli, pääsi se isäntänsä viereen hautaan ja haudalle tuodaan päivittäin tuoreita kukkasia. Paikalliset ihmiset pystyttivät Bobbyn muistoksi tämän patsaan ja nimesivät baarin Bobbyn Baariksi.

(Ettei postauksesta tulisi liian pitkä, kävin kurkkaamassa miniän kertomusta välttääkseni kirjoittamasta samoista asioista.)
Pitkän kävelyn jälkeen alkoi jo olla nälkä ja lasten mielestä piti poiketa testaamaan Hard Rock -cafe`n ruokalistaa. En muista, mitä aikanaan NYKin vastaavassa söin, mutta täällä söin elämäni parasta kalaa, pariloitua Alaskan villiä lohta. Olipa maku kohdallaan, annos sopivan kokoinen. Nam.

Haikeudella muistelin makua tänään, kun lämmitin kotona kalapullia! Myös toiset olivat tyytyväisiä valitsemiinsa annoksiin. Nämä Hard Rockit ovat suosittuja, sillä ruoka on hyvää, vaikka melutaso välillä saattaakin häiritä pöytäkeskustelua.

Hotellissa meillä oli tietenkin aamiainen, missä valittiin alkupala ja sitten varsinainen aamiainen. Tarjolla oli myös haggisia, aitoa skottiruokaa lampaan sisälmyksistä, ei kiitos, samoin kuin black budding, joka on valmistettu verestä ja pässin kiveksistä. Nämä kaksi tipahtivat pois lautaselta, vaikka tarjoilija niitä suositteli ja toi erillisellä lautasella edes maistettavaksi. Ei uponnut. Mieluummin katselin ihanasti kukkivaa hortensiaa ikkunan takana!

Perjantain päivä alkoi olla pulkassa, pubit olivat pullollaan ihmisiä kuin Emmerdalessa ikään, kansaa vaelteli kaduilla, puodit olivat auki ja säkkipillimusiikki soi.

Tässä eräs erikoisen paljon lävistyksiä ottanut ikääntynyt nainen!

Hotellin pehmeä vuode alkoi kutsua vaeltajia ja niin mentiin taas bussilla. Liikkuminen Edinburghissa on vaivatonta ja edullista.
Pikainen suihku ja pitkälleen, sillä lauantaina olisi viimeinen päivä Edinburghin kiertelemiseen. Siitä vielä uusi postaus.

EDINBURGH, EHDOTTOMASTI!

2011-09-12T12:23:00.000+03:00

Torstain aamuvarhaisella polkaistiin Verso käyntiin ja nokka kohti Tamperetta. Simo tiputettiin varamammalle hoitoon menomatkalla, kovin mielellään pujahti varamamman ja taatan hoiviin.
Me jatkoimme Pirkkalan lentokentälle noustaksemme Ryanairin koneeseen kohti Edinburghia. Kentällä odotellessamme saimme ihailla Hornettien nousuja ja laskuja. Komeita lintuja kerrassaan, tosin kovaäänisiä ja nopeita.

Lentokenttäpalvelut halpalentoterminaalissa ovat minimissään, yläkerran kahviossa kuitenkin aika meni nopeasti, kunhan oli jännätty lähtöselvityksessä matkatavaroiden painorajoja. Kaikki hyvin. Koneessa ei ole määrättyjä istumapaikkoja, priority-maksajille ei ollut omaa jonoa, kuten paluulennolla Edinburghista. Eipä haitannut, kaikki löysivät paikkansa.

Myös lennolla on kaikki karsittu, rahalla sai listalta kahvia, pizzaa ja juomia. Lyhyt lentoaika ja asemalla nautittu aamukahvi, eipä siinä muuta edes kaivannut. Pähkinöitä olin varannut evääksi, oliivipakkauksen ostin koneesta. Niillä mentiin.

Laskeuduimme Skotlantiin aurinkoisessa säässä. Näytti lupaavalta. Kentältä otimme taksin ja ajoimme Leithiin majoittumaan. Hotellista ostimme päivän bussikortin ja menoksi. Sandaig-hotelli oli pieni, tyypillinen kokolattiamattoineen ja yksilöllisine huoneineen.

Edinburgh on uskomattoman kaunis ja historiaa huokuva kaupunki.
Minulle Skotlanti oli mielessäni ollut nummien, kiltti-hameiden, toffeen, wiskin ja Maria Stuartin maa. Näin on todellisuudessa myös.

Koska kuninkaallinen Britannia -laiva oli hotellin lähituntumassa, päätimme aluksi tutustua siihen. Ja kyllä oli näkemisen arvoinen. Hauska yksityiskohta laivan etukannella oli jälkikäteen rakennettu "tuulisuoja", ettei tuulenpuuska nostanut kuningattaren hameen helmoja. Miespuoliset kuninkaat eivät olleet sitä tarvinneet! Tai eivät kilttihameessa seisoneet tervehtimässä satamassa odottavia, mene ja tiedä.

Britannia-laiva on vuodesta 1997 asti ollut museolaivana, sen ruokasalissa järjestetään nykyisin juhlatilaisuuksia. Tuskin enää viivottimella mitataan ruokailuvälineiden paikat, niinkuin silloin kun se oli kuninkaallisten käytössä. Ja henkilökuntaa laivassa tarvittiin, esim. pesula toimi 24 h vuorokaudessa, kuninkaallisten vaatteet pestiin aina erillään henkilökunnan vaatteista. Muutenkin laivan henkilökunnan tuli kunnioittaa kuninkaallisia esim. kohdatessaan heidät piti "kivettyä" paikoilleen katse maahan luotuna!

Tämä kuninkaallinen "laivasto", Britannia, neljä moottorivenettä ja purjealus Bloodhound ovat kaikki ankkurissa ostoskeskuksen vieressä, eli helposti saavutettavissa. Kannattaa tutustua, jos Edinburghiin matkustaa. Kuvassa näytteitä merimiessolmuista:

Ensimmäisen päivän päätimme kierrokseen ostoskeskuksessa ja syötyämme ajoimme 35:n "doubledeckerillä" hotelliin.

Aikaero on 2 tuntia, joten jo yhdeksältä paikallista aikaa olimme "vatupassissa ja luukut kiinni".

Perjantai-aamu alkoi sateisena. Niinkuin Skotlannissa yleisesti. Sade oli kuitenkin pientä sumusadetta, joka ei haitannut suuremmin.
Tutustumiskohteenamme oli Edinburghin vanha linna. Mielenkiintoinen, mutta vaatii hyvät kengät ja terveet polvet.

Linna on rakennettu kivestä, niinkuin koko kaupunki, ja sijaitsee kaupungin keskellä korkealla kukkulalla, joten sitä on ollut helppo puolustaa. Toisen maailmansodan aikana Englannin kruununjalokivet oli kätketty Edinburghin linnan suojaan, ja siellä on näytteillä nykyisinkin Elisabethin kärpännahkavanteinen ja samettinen kruunajaisissa nähty kruunu jalokivineen, sekä miekka ja valtikka, samoin kultaiset käädyt ja muut vallan merkit. Niitä ei saanut kuvata, harmi. Pronssiin valettu kruunu oli tämän "kalleuksien kamarin" ulkopuolella:

Linnan puolustukseen käytettiin järeitä tykkejä ja kuulia:

Ja siirtämiseen olivat apuna "nastarenkaat":

Linnan lemmikkieläimille oli eräässä ulokkeessa oma hautausmaa:

Ylhäällä sijaitsi myös pieni pyhän Margaretin kappeli, joka oli kuningas David I:n äidilleen rakennuttama.

Ja sisäkuva kappelista:

Linnakierros oli melkoinen pläjäys historiaa, joka on ollut sotimista ja kruunajaisia. Alimmissa kerroksissa nähdyt sotilaiden laverit olkipatjoineen ja "kerrossänkyinä" säkkikankaiset riippumatot antoivat kuvan sen aikaisista linnan puolustajien asumisoloista.
Linnan ylemmissä kerroksissa nähtiin aseita, haarniskoita, kuvauksia kruunajaisista. Linnan paksut kiviseinät voisivat kertoa monta tarinaa. Eikä linnanpihan syvässä kaivossa koskaan ollut riittävästi vettä linnan tarpeisiin.

Osa linnan torneja sumusateen läpi kuvattuna.

Kuvia ja kuvauksia linnan huoneista. Tanskan Margarethallakin on oma osuutensa Skotlannin historiassa.

Jatkan matkakertomusta seuraavassa postauksessa. Pikkuminiän blogissa on tarinaa ja kuvia tästä matkasta hänen kertomanaan.
Tässä linkki Sipsun sutinoihin, kartanonrouvan persoonalliseen blogiin. Kannattaa kurkata!

Heips hetkiseksi.

KYMMENEN KYSYMYSTÄ

2011-09-06T19:51:00.000+03:00

Sain Aili-mummolta vastattavakseni nämä kymmenen kysymystä, joihin tartuin oitis, kun tänään palasimme mökkimiljööstä tänne "sivistyksen pariin".

1. Suosikkiväri? Rakkautta hehkuva punainen kukkasissa ja lasissa, asusteissa luumunpunainen.

2. Suosikkieläin? Voisko muuta olla kuin koiruli? Simo Sallinpoika Hurtta on perheen ykkönen, chincu Elvis hoidetaan myös huolella.

3. Suosikkinumero? Seiska ihan ehdottomasti, onhan se valehtelijan luku.

4. Alkoholittomat mielijuomat? Karpalovichy ja lähdevesi. Haettiin eilen vettä luonnonlähteestä vesipuolukoille!!!

5. Facebook vai Twitter? Faseen avasin seinän, Twitteristä en ymmärrä yhtikäs mitään.

6. Intohimo? Tälläkin iälläkö? Jepjep. Keräily varmaan jäljistä päätelleen. Luen myös kaiken minkä käsiini saan. Ennen söin kaiken mikä ei karkuun päässyt, nyt vähän harkiten valikoin. Tykkään kyllä prinssipuolisosta, mutta suurimmat intohimot ovat tasaantuneet viiteenkymmeneenkahteen yhteiseen vuoteen, hih.

7. Saada vai antaa? Antaessaan aina myös saa, mutta kyllä ylläri silloin tällöin saa silmät hehkumaan.

8. Suosikkikuvio? Kukka varmaankin, sillä piirtelen aina esim. puhelimessa puhuessanit tms. ja päivänkakkaroita!

9. Suosikkiviikonpäivä? Pitäskö laulaa, että maanantai ei mittään, tiistai ei mittään, keskiviikko, torstai ei mittään. Perjantai ei mittään, lauantai ei mittään, sunnuntai ei silloinkaan mittään! No, tosiasiassa kaikki päivät ovat myös eläkeläiselle samanlaisia viikonpäiviä. Vain joku onnekas sattuma tai tapaaminen ryydittää päiviä välillä. Heitin allakan nurkkaan vuonna 2002 ja kaikki menoni kirjataan prinssipuolison kalenteriin nykyisin. Oma "lentopäiväkirja" oli niin täynnä työvuosina, että nyt helpottaa olla ilman.

10. Suosikkikukka? Vanamo, valkolehdokki ja kielo. Kaikki saavat sydämen sykähtämään, jos niitä näkee polun varrella. Ja kahden viimemainitun tuoksu, aah!

Tämä kysymyssarja kuuluisi postittaa kymmenelle eteenpäin. Monet ovat tähän varmasti vastanneet jo aiemmin, joten tämän saa napata halutessaan ja vastata näihin kysymyksiin.

Kiitos Aili-mummo! Ja tervetuloa lukijakseni marimeri, ilahduin kun tulit ja kävin jo vierailulla blogissasi.

Keväällä istuttamani syysleimut jäivät rannalle kukkimaan....