JUMPPAPEFLETTI

Punainen piikkimatto! Tai sitten sininen!  Tällaista suositteli suolahtelainen serkkuni tekstiviestillään hankkimaan ja minä oitis "Littuun" hankintamatkalle. Tämä on kuin reikäleipä ilman reikää, ilmaa on lituskan sisällä ja kestää aina 120 kiloon asti päälle istumisen. Tällä voi voimisteluttaa selkäänsä, hankkia vyötäröään takaisin keskikehon rakentamisen jälkeen ja notkeimmat voivat tehdä muitakin "sirkustemppuja" ellei sydän- tms. sairaus estä. Mutta itse huomasin, miten kätevä tämä on jalkapohjien hieromiseen vaikkapa aamukahvin ajaksi. Lettu vaan lattialle ja paljaat jalkapohjat päälle ja pumppaamaan. Tietokoneen kanssa voi käyttää tuolinpäällisenä tai jalkojen hieronnassa. Ja vyötäröäkin taivuttelin taipumaan, tosin lettua tuolinpäällisenä käyttäen. Eikä maksanut paljon, jotakin kuusi ekua. Tuntuu kivalta käytössä.

Simosta on jännää kun mammalla on "oma lelu". Koirulille toimme pienen vaaleanpunaisen sarvikuonon vinkuleluksi harmonikkaristeilyltä. Kyllä sitä on vingutettukin ja vahdittu ja tuotu näytille jokaiselle kylään poikkeavalle. Onneksi tämä mamman lelu ei vingu!

HISTORIALLINEN KIRJASTO

Perjantaina pääsimme kirj.kurssin kanssa tutustumaan maassamme ainutlaatuiseen kirjastoon, Borgå Gymnasiumin yhteydessä toimivaan museoon.  Kirjasto syntyi aikanaan 1700-luvulla silloin ainoana lukiona toimivan poikalukion kirjastoksi. Siihen aikaan papeilla ja opettajilla oli velvollisuus lahjoittaa kirjoja lukiolle ja näin sai alkunsa tämä historian helmi.

Kirjastomuseo ei ole yleisölle avoinna, vaan siihen voi sopimuksen mukaisesti tutustua museota hoitavan historian lehtorin avustuksella. Pääosin tämä mittaamattoman arvokas kirjasto on tutkijoiden käytössä.

Kirjastossa on kirjoja 1728 vuodelta alkaen. Harvinaisin on 1700-luvun katekismus, painettu Philadelfiassa, ja näitä on vain neljä kappaletta koko maailmassa jäljellä. Vanhin kirja taas on geometrian oppikirja Elementa (Euklides) joka on painettu 1483. Kaikkiaan kirjoja on 30 tuhatta kappaletta sekä lisäksi pienpainatteet.  Kirjoja on eniten latinan-, ruotsin- ja kreikankielisinä. 1700 luvulla ranska oli ykköskielenä. Saksan- ja venäjänkielisille kirjoille on omat hyllynsä.

Vuodelta 1786 kirjastossa on lahjakirja, johon on vuoteen 1913 saakka merkitty kirjastoon lahjoitetut kirjat.
Mukana on 1748 Johan Kraftmanin luentomuistiot, Stefan Löfvingin päiväkirjat 1760 luvulta, hän itse ne kuolinvuoteellaan lahjoitti Bogylle.

Borgå Gymnasium rakennettiin kouluksi 1850, sitä ennen se oli toiminut Tuomiokapitulin tiloissa 100 vuoden ajan (oli itäisen maanosan ainoana lukiona)  Museossa on myös 1735 painettu kolmiosainen maailmankartta, joka siihen aikaan oli kimnaasille mittava investointi.

Kirjaston sivuhuoneessa on taltioituna vanhoja rahoja. Suurin plootu painaa toista kymmentä kiloa. Myös käsinkirjoitettu lakikirja on harvinaisuus.

Borgå Gymnasium toimi poikalyseona vuoteen 1975 asti, jolloin siitä tuli ruotsinkielinen yhteislyseo. Tyttäreni pojat ovat tätä kimnaasia myös käyneet.

Kansallisrunoilijamme Runebergin tuoli on kuvassa keskellä pöytälampun takana. Muuten Runeberg lahjoitti yllättävän vähän kirjoja lukion kirjastoon!

Ruotsissa Västeråsissa on on vanhempi lukiokirjasto, jossa on 70 tuhatta kirjaa.

JA HAETARJ NII HAEKEESTI SOE..

Takana on meillä matka, matka pieni niin mukava

haitareita kuuntelemaan, katselemaan kilpailuja.

Pitkin maata matkustajat saapuivat Turun satamaan

samaan laivaan lastautuivat mekastelemaan merelle

noustaksensa nopeasti laivan kannelle kavuten

kilpailuja katsomahan seuraamaan sulosävelet.

Siell ol haitarit hajallaan  laivan laajoilla aloilla:

soittelivat niin somasti, kilpailivat keskenänsä

hopeisesta haitarista, kurtusta kultahäkistä.

Tanssittivat taitavasti viisut, viehkeimmät sävelet

sormillansa soudattivat ihmisille ilon tuoden

soitollansa sorealla, laulamalla laatuisasti.

Soittivat semifinaalin keskikesän koitoksihin

Ikaalisten ilopitoihin, missä taito punnitahan,

mestariksi merkitähän paras heistä palkinnolle

harmonikoista hopeisen, kultaisista kaikkein kuuluin.

.

Jamit jatkuivat iloiset, kansa lauloi käytävillä,

nosti kaulaansa koholle,  kajautti kauniit laulut.

Mukana niin monet miehet, kurtut kauniit kainalossa

laulannassa laatuisassa soitossa surusävyssä.

Soipa saha niin somasti, napakasti naisen nuoren

Ilo ol itse mukana seurata semifinaalit

kuunnella komiat soitot seurassa samansukuisen

laulella mukana lauman, ihastella ilonpitoa!

Niin, ihan aikuisten oikeasti oli jälleen mieliinpainuva hanuriristeily. Turusta Silja Euroopalla eestaas Tukholmassa. Kyseessä oli 20-vuotisjuhlaristeily, laiva täynnä haitareita, isoja ja pieniä, soittajia, isoja ja pieniä. Ja koko laivallinen iloista haitarimusiikin ystävää tai harrastajaa.

Paitsi tietysti tärkeimmät, kultaisen ja hopeisen harmonikan semifinaalistit, laivalla oli ohjelmaa jokaiseen makuun. Minulle mieluisimmat jo vuosien kokemuksesta olivat Seppo Soittila ja Martti Lepänhaara, jotka soittonsa välissä sutkauttelivat vitseja ja naurattivat hervottomasti yleisöään. Monta hyvää juttua jäi muhimaan vitsipakkiin. Ja ylimmällä kannella saimme kuulla kahden venäläistaiturin tasokasta soittoa.

Uutena esiintyjäryhmänä oli nyt mukana hankasalmelaisveljesten Werner Bross. Olin ihan myyty heidän esityksistään, joissa oli hulvatonta menoa, pyykkilautoja, narubassoa, erikokoisia kitaroita, juuriharjoja ja vanha matkalaukku "rumpuna". Nämä Tuukkasen veljekset järjestävät kesäaikaan Hankasalmella "Kihveli soikoon" musiikkitapahtuman, joka on ehdottomasti ensi kesänä sovitettava ohjelmaan. Olin ihan myyty heidän esityksestään.

Eila Pienimäki tanssitti laivayleisöä,  samoin harmonikkayhtyeet. Ja laivalla soi läpi yön, aina jossakin oli porukkaa keräytynyt soittajien ympärille laulamaan niin kauan, kuin soitto soi.

Mutta kaikista suloisimpia olivat pienet soittajat, joista hopeisen harmonikan loppukilpailuun valittiin seitsemän viidestätoista. Kaikki olisivat paikkansa ansainneet loppukilpailussa, kaikki tulevia muusikoita.

Tässä vielä kuvasatoa harmonikkaristeilyltä.

Ja sitten vielä muutama kuva, savolainen soittaja terminaalissa lähtötunnelmissa ja hyttikuva soittosessiosta.

Ja kyllä meillä kaikilla oli siellä mukavaa, siis ensi vuonna jälleen mukaan....

TÄMÄ OTTAA NYT IRTI SUKISTA

Prinssipuoliso piipahti Robbarissa ja kas! 7-velmiessukkalankaa tarjouksessa. Muisti minun hulluna kutoneen sukkaparin poikineen töllön ääressä lemppariohjelmia katsoessani. Ja ettei kädet turhaan ilmaan huitoisi vaan hyödyksi olisivat, keräsi koriin 10 kerää villalankaa. Siis muovikassillisen. Hitsi vieköön, olin juuri ehtinyt kutoa kuusi paria ja seitsemäs  loppulangoista menossa. Miten saisin potkittua itseeni uutta pontta vielä kymmeneen sukkapariin. Ja kuka hitossa näitä sukkia enää edes tarvitsisi!

No. Aika tavaran kaupitsee, sanoi vanha kansa. Ei kai sitten auta muu kuin sytkyttää sukiksi. Ja ainahan nuo ovat kelvanneet. Viime sunnuntaina vein tanssinohjaajille käpälän lämmikkeeksi sukkaparit. Toisaalta, eipähän tartte sitten ensi jouluksi ehkä paahtaa puikkojen kanssa. 

Siinähän ne on jäljellä olevat viisi valmista paria. Raitasukkapari on pian valmis myös. Nyt kuitenkin otan vähän etäisyyttä sukkien syrssäämiseen ja bloggaamiseenkin pariksi päiväksi. Vähän auringonvalon vääristämät väritä tässä kuvassa, mutta apulaiseni siinä ei väreistä välitä.  Laitetaan samat sukat vielä ilman koirulia kuvaan.

Käsityöntaitajien blogeissa olen nähnyt upeita kuvioneulottuja sukkia. Minä päästelen yksinkertaista perussukkaa, vähän raitulia varteen ja sillä siisti. Vaan jos samaan perheeseen kutoisi, miksi ei syrssäisi kaikkia samanlaisiksi? Jos koira olis kantanut yhden sukan piiloon, ei hätää. Vois aina ottaa uuden.

Lenita Airisto lausahti kerran suomalaisen miehen valkoisista tennissukista jotakin. Minäkin niistä jotain voisin tietää. Ainakin sen, että vaikka sukkaparin varsissa samat raidat, joskus toinen sukka voi näyttää ukkospilveltä. Se on silloin eksynyt pesukoneeseen värillisten pyykkien joukkoon. Vahingosta viisastuneena olenkin ostanut prinssipuolisolle vain mustia sukkia ilman varsiraitoja. Eipä haittaa, jos joku niistä eksyy, aina löytyy sukkapari. Ja entäs sitten? Olihan Paasion pojallakin toinen kenkä musta ja toinen ruskea. Niin, ja serkullani. Hän kävi kalakukkokaupungissa kenkäostoksilla, löysi mieleiset ja tuli kotiin. Kas vain, laatikon avattuaan esitelläkseen uusia patiinejaan huomasikin, että toinen kengistä oli musta ja toinen ruskea. Ei auttanut pojan muuta kuin matkustaa ensin rautateiden solmukohtaan, nousta Lentävään kalakukkoon ja Kuopioon kenkää vaihtamaan. Onneksi oli huumorintaju tallella ja myyjä tunnusti virheensä. Lieneekö saanut matkarahoja asiakas korvauksena, en muista.

Näin lipsahti sukista kenkiin. Niinkuin oikeassa elämässäkin. Kuka sitä nyt sukkasillaan....

Hei siihen asti!

SUONEN TYKYTYSTÄ

Koirulin perässä taluttimen jatkeena tallustellessa tykyttää paitsi pulssi myös runosuoni. Hauskaa tämä kalevalainen kalpea poljento, on kuin linnun tuiman tuikuttelua. Ja mistäpäs muusta kuin terhakasta terrieristäni, kirjainten kylvämistä ja sanojen suoltamista. Jotenkin tähän tapaan:

Simo Sallinpoika Hurtta pentulauman pohjimmainen
pesi  heti kättelyssä  kaksi vanhaa ja vakavaa
koiran kauniin katsojata, perääjätä  pennun pienen.
Mamma koppas kainaloonsa kotiin koiran kiikutteli.

Simo pieni Sallinpoika, koirapoika karvaturri
Oppi oitis temput koiran, kätevästi kärttämähän
lautaselta leivänmurun innokkaasti istumalla
takajalkansa  tanassa, tukiessa häntätupsun.
Pyörii maassa makuullansa, kääntyy kohta kyljellensä,
käpäläänsä käteen tarjoo, mielistelee siinä mammaa.

Raksut maistuu makoisalle, viili illan viimeisenä
mustikoilla maustettuna papalta parasta lienee
lipsutella liiat herkut puhtaiksi pienetkin muruset.
Sana sauna on suloinen kuulla koiran korvan kahden
loikka oitis lautehille liinan päälle loikomahan
lämpöisehen löylysehen retkottamaan raukeana
varoen vesipesua, karttelemaan kastumista.

Simo koira vahti valpas, tappijalka taapertaja
aina valmis autokyytiin takapenkin tyynyn päälle
miettimään makupaloja tavernasta tankatessa
Hartolan Jari-Pekassa menomatkalla mökille.

Simo kaunis silkkikorva sylikoiraksi sopiva
istuu sohvan selustalla orrella odottamassa
kunnes kotiin ehtisimme  kaveriksi karvaturrin.
Loikkaa luokse lelujensa kuljettamaan kumikalaa,
tuomaan tänne turrikaista taikka tossua takaisin.

Simo söpö silkkiturkki, jääräpäinen jäkittäjä
tahtoo joskus kylään mennä, veräjille vierahille
irti kahleesta karata nartun luokse naapurihin.
Kylille kytö kamala, vahva tahto ottaa vallan.
Mammaltakin mielen muuttaa: taipuu tahtohon tenavan
tappijalan, tapsuttajan, koirulin oman ja ihanan.

Eikä kakkaa kadun viereen asfaltille alle tassun
tahtoo aina tarpeillensa maalle metsähallituksen
eikä sotke suojatietä, kakallaan kävelytietä.
Katsoo kyllä kaihoisasti tarinat tien reunamilta,
koirulaisten kortit uudet hangen reunaan heittelemät
pihateille piirtelemät keltaiset kiharaviestit.

Suihkuun kiire on sisälle, pinkaisemaan pois pihalta,
pepun pienen huuhtelulle, kuivaamiseen käy komento.
Simo Sallinpoika Hurtta, hyväluonteinen lutukka
nukkuu mamman peiton alla kunnes kuuma pois ajavi,
alas peitolle omalle lattialle loikomahan,
patjallensa pötköttämään.

Simo pieni silkkikuono   mamman mielestä mukavin.

Tässä Simo downshiftaa, sehän on nyt muotitermi tämä downshiftaaminen, hih. Kyllä Simokin osaa!

PERJANTAISEN AAMUN HAAHUILUA

Elämässä mummon hapuilla ei auta,
aina lopulta vie voiton meistä hauta.
Liekö elämässä enää mitään järkeä?
Mikä juttu mummelille olis tärkeä?
Tuntuu siltä, että potkulautaa vain
potkin, potkin, enkä muista mitä hain.
Potku, potkun jälkeen matkaa teen,
vaikken tiedä, mistä tulen,minne tänään meen!

Jospa tarttua vain käsin kaksin voisin
kahvaan elämän, tai menetellä toisin.
Silti tohtisinko enää suuntaa vaihtaa?
Kun oon vanha, paras muutosta on kaihtaa.
Silti  hyvä olo, tasapainoinen,
jos vain löytyis vielä, silloin tiedän sen
että muutos tuskin pahempaa nyt toisi.
Sen kun tietäis, tehdä päätöksiä voisi.

Lähti aamu sanalätinällä. Siis ei oikein kone rätinällä käynnistynyt. Kuppi kahvia kai meni hukkaan, kun ei päivä puhjennutkaan heti kukkaan! Vaan mitäpä siitä. Ylämäki, alamäki, vastamäki, myötämäki. Kaikkihan sen näki että mummo pyörii väkkärää omissa ympyröissään. Pitääpä tempaista itsensä ulos aamuiseen aurinkopihaan.
Näkyy koiruli tarttuvan mummoa hihaan ja haukku, nyt vauhtia töppösiin. Kyllä se siitä! hih.hih.hii....

Aamun lehdessä kerrottiin, että sairaalasta oli lähtenyt muistinmenetystä poteva ikäihminen croksit jalassa ja kylpytakki päällä keskellä päivää haahuilemaan läpi kaupungin entisiin koteihinsa ja lopuksi palvelutaloon, missä nykyinen asuinpaikka. Ja kukaan ei ollut muka nähnyt eikä reagoinut, vaan eihän se ihminen ilmojen halki liene lennellyt? Pelottaa tulevaisuus tällaisessa maailmassa.

TERVETULOA KEVÄTAURINKO!

Aamu alkoi hieman takkuisesti. Eilen aloitettu antibioottikuuri takahampaan takia tuntui melkoisen rajulta ja olisin halunnut jäädä vielä peiton alle lojuskelemaan. Katse ikkunasta ulos kuitenkin nosti aamuilmeen positiivisen puolelle. Ulkona paistoi aurinko takapihan puiden runkoihin ja latvuksiin, taivas sinisen kirkas. Vau!

Etelän puolen ikkunoista säteet kiertyivät sisälle. Simo viihtyi vakiopaikallaan ja nautti aurinkoisesta aamusta.

Haahuilin kahvikuppini kanssa Simon viereen sohvalle ja nostin jalat pöydän reunalle. Hyi minua. Ja kas, miten tulikaan mieleeni pölyjen pyyhkimisidea! No sitä ei ole vaikea ymmärtää, kun katsoo vähänkään ympärilleen. Aurinko säteillään paljastaa pölykerroksen takuuvarmasti. Mut silti, tervetuloa aurinko.

Pölyriepu kauniiseen käteen ja kiertämään kilpaa auringon kanssa.

No jaa, ehkä jätän kaapin sisäpuolen pyyhkimisen parempaan ajnkohtaan. Kunhan tänään nuo lasiovet....
ja

kulmahuoneen avohyllyn. Tällaisena päivänä miettii keräilyvimmansa mielekkyyttä ihan syvältä.

"Laihduttajan" hedelmät vanhassa lasitölkissä näyttävän harmahtavilta, eivät onneksi homehdu! Pyyhkäistään puhtaaksi.

Ihailen sisustajien älykkyyttä ja nokkelia ratkaisuja. Itsellä homma jysähtänyt paikalleen, niinkuin tämäkin puutaulu on jäänyt nojalleen ihan väärään paikkaan. Mikäs se uusi ammattikunta olikaan - raivaajat - vai mikäseoli? Olis raivaajille töitä. Mut ei passaa raivostua. Aurinko paistaa. Hulda Huoleton avaa ovet ja ikkunat läpivetoon ja vahtii, ettei koiruli karkaa. Voi ei, olenkohan ihan tästä todellisuudesta? Kuka tulis apuun anjalle?

Mutta hihii; kotini on linnani...siis elän pilvissä (lue pölypilvissä) kunnes jalat maahan ottaa. Jos joskuskaan.

Jokainen taaplaa tyylillään, mutta tällä Lyylillä ei ole lainkaan tyyliä. En anna sen haitata. En vähääkään.
This is life, my own. Saa nauraa. Tervetuloa, kevätaurinko!