sunnuntai 18. joulukuuta 2016

JOULUILOA JA JOULUVALOA

Joulu lähestyy vääjäämättä. On aika hiljentyä, rauhoittua kaikesta kiireestä ja nauttia lämmöstä ja läheisistä. Ja ihastella joulun valoja, sytytellä kynttilöitä.


Pihan ja puutarhan kukat uinuvat ohuen lumipeitteen alla. Komeat amaryllikset, tuoksuvat hyasintit ja vitivalkoinen jouluruusu kuuluvat joulun ajan ihanuuksiin. 


Talipalloja on ripustettu pihapuihin ja lintulaudat täytetty auringonkukan siemenillä. Haudoille sytytetään aattoiltana kynttilät. Kauneimmista joululauluista ja perinteisistä jouluruuista nautitaan. Ja vain ollaan läsnä toisillemme. Joulu on.

Blogini hiljenee joulun ajaksi yli uuden vuoden. Ehkäpä sitten on jotakin erilaista postaamisen aihetta. Siispä toivottelen Ihanaa Joulua ja Oikein Hyvää ja Onnellista Vuotta 2017 kaikille blogiystävilleni.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

LAHJA


”En päivääkään vaihtaisi pois, ei olla tään kauniimpaa vois. Sain lahjaksi elämän yhden vaan, sen elää voin päivän vain kerrallaan...” sanat nousivat mieleeni heti luettuani sähköpostista opiston perjantain kirjoitusaiheet.


Voiko ihmiselle olla olemassa suurempaa lahjaa kuin tämä elämä? Elämä, jonka alkuhetket ovat itsellemme hämärän peitossa, mutta sitä mukaa kun alamme tajuta jotakin olemassaolostamme, alamme muovata elämästämme vähitellen omannäköistämme. Tietenkin vanhempamme haluavat kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, kunniallisia ja kelvollisia. Varhaiskasvatus ja koulu ohjaavat elämäämme vuosikausia ja meihin tarttuu – jos on tarttuakseen – tietoja ja taitoja. Elämän rikkaudesta ei siinä vaiheessa osaa edes unelmoida, mutta rakkaudesta kyllä. Teini-ikäisenä kamppaillaan kasvamisen ja itsetunnon kehittymisen mukana. Voimakas tahto itsenäistymiseen vie pois lapsuuden symbioosista kohti omaa elämää. Harvoin sen ikäisenä tulee mieleenkään, että elämä on meille lahjaksi annettu. Ehkä vähän naureskellaankin sille väittämälle. Kaikki on niin itsestään selvää ja yksinkertaista. Elämän nälkä on suuri ja tulevaisuus välkkyy auvoisena edessä päin. Kasvamisen ja kehittymisen myötä lisääntyvät taitomme ja opimme vähitellen elämään perheessä, suvussa ja vähitellen laajemmin koko yhteiskunnassa. Opimme kenties olemaan myös sinut itsemme kanssa.

Elämän lahja ei tarkoita vaan sitä, että ollaan olemassa, hengissä. Paljon muuta mahtuu tähän olemiseen. Entäpä, jos meillä ei olisi terveyttä, ei aisteja. Emme kuulisi, emme näkisi, emme muistaisi tai tuntisi makuja. Meillä ei olisi tunteita, ei vihaa eikä rakkautta, ei ystävyyttä. Ei kykyä nauttia kauneudesta ympärillämme. Ei kykyä ilmaista tunteitamme.

Vanhan sadun mukaan jokaisen lapsen kehdon vieressä seisovat haltiatar-
kummit tuomassa hänelle lahjoja. Mitähän lahjoja meistä itse kukin on tuossa tilanteessa saanut vastaanottaa? Luulenpa, että minulle siinä annettiin yhtenä lahjana kiinnostus musiikkiin ja lukemiseen. Toivottavasti sain lahjana myös kyvyn suhtautua läheisiini ja toisiin ihmisiin kunnioittavasti ja ymmärtäen.

Ja edelleen laulun sanoin: ”saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen...”. Haltiatarkummien lahjavalikoimista riittää jokaiselle lapselle juuri hänelle sopivimmat lahjat. Joku meistä on saanut laulunlahjan, joku toinen kirjoittamisen, joku taas piirtämisen ja maalaamisen. Jollekin meistä on annettu käsillä tekemisen lahja, jollekin toiselle matemaattinen lahjakkuus tai kyky oppia helposti vieraita kieliä. Mutta varmaa on, että meille jokaiselle on lahjoja annettu.
Olen ollut tekemisissä kehitysvammaisten lasten kanssa. Heistä jokaisella on jokin erityinen lahjakkuus. Musikaalisuus, rytmitaju, taiteellisuus, erityinen muisti, ystävällisyys, kohteliaisuus, vilpittömyys jne.



Arkipäivässä pidämme elämän lahjaa itsestäänselvyytenä. Vasta sitten, kun kohtalon koura raapaisee läheltä, havahdumme huomaamaan, miten hauras ja ennalta arvaamaton elämä saattaa olla. Siteeraan edelleen laulun sanoja: ”en päivääkään vaihtaisi pois, vaikk' tuskaakin menneessä ois. Sen kautta oon oppinut ymmärtämään vihdoinkin kaiken tään.”

Totta. ”Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen. Se lahjoista suurin on mun kohdallain, kun tänne mä syntyä sain.” Arjessa elämän lahjan arvo tahtoo hautautua muiden asioiden ja askareiden alle.

Lopuksi siteeraan erästä Hanna Ekolan esittämää hengellistä laulua: ” Kiitos elämän lahjasta, kiitos elämän rikkaudesta, kirkkaista päivistä, valkeista öistä, arjen juhlasta, arjen töistä. Kiitos kaiken kauneudesta, elämän suuresta lahjasta.”

Rauhaisaa joulunodotusta, hiutaleiden tanssia ja valkoista joulua!




maanantai 21. marraskuuta 2016

TOILAILUA

Pääsimme tutustumismatkalle Itä-Virumaan reunamalle lähelle Narvaa eli Toilaan. Perjantaina sangen varhain lapsenlapsemme tuli noutamaan meidät, hän oli menossa autolla Tallinnaan. Ajettiin satamaan ja lähtöselvityksessä poika totesi: otin nämä vanhuksen mukaan autoon että pääsevät helposti laivaan. Virkailija katsoi meidän varaustamme ja sanoi: tää on viime maanantaille! Hups. Varauksen teki ystävämme, joka vei ryhmää maanantaina yli lahden. Hämmennyksemme jälkeen saimme kuitenkin uuden varausnumeron ja päästiin laivaan.

Tallinnassa meitä oli vastassa iloinen Tony, joka otti kyytiin ja vei meidät Toilaan, lähelle Narvan kaupunkia. 


Toilassa meitä oli vastassa ystävämme ja pääsimme suoraan lounaspöytään.
Lounaan jälkeen meille esiteltiin koko ToilaSpan tilat ja hoitomahdollisuudet. Kylpylän yleisilme oli todella siisti ja monipuoliset hoitopalvelut varmasti löytyivät jokaiseen makuun.
Iltapäivällä meille oli varattu aika Wellness-osastolla, missä löytyi saunoja, uima-altaita, poreammeita ja lepotiloja. Siistit puku- ja suihkutilat, pyyhkeitä tarjolla useasta paikasta. Erikoisin saunakokemus suolasaunan, infrapunasaunan, höyrysaunan ja suomalaisen saunan lisäksi oli eräänlainen aromisauna, missä nuori mies pirskotteli vettä eräänlaisella rottinkihuiskulla, laittoi mentholin tuoksuista löylyvettä kiukaalle, kippasi koko löylykiulullisen vettä ja levitti löylyä viuhkoilla ympäri saunaa. Kuuman löylyn päätteeksi hän haki sangollisen jääpaloja ja hieroi niitä jokaisen kasvoihin ja ylävartaloon sekä lopuksi kippasi jääpalat erään saunojan  päähän. Kokemus sekin!


Iltamyöhään kun muista talon antimista oli nautittu siirryimme yökerhoon, missä nuorten tanssijoiden show sekä illan upea orkesteri esiintyivät. Kyllä me vanhuksetkin otimme muutaman tanssiaskeleen kiehtovan musiikin innoittamina. 

Lauantain aamuksi meillä oli hieronta. Oli rentouttavaa olla vatkattavana ja lähteä uuteen päivään selkä ja hartiat kunnossa.
Reippaasti askelsimme tuulesta huolimatta rannalle ja poimimme muistoksi aaltojen hiomia kiviä, joita Suomenlahden tyrskyt ovat vuosikymmenten saatossa silitelleet.



Toilan kylpylästä jäi päällimmäiseksi siisteys ja puhtaus. Ja ruoka, jota tarjottiin kolmesti päivässä. Ei siellä taatusti laihtumaan pysty, jos kaikkia herkkuja haluaa maistella. Hyvin voi tätä kylpylää suositella ja viikkohinnat siellä on todella kohtuullisia.



Bussimatkalla Tallinnaan poikkesimme Rakveren pellavapuodissa, josta nyyttiä jos toistakin lähti kainalossa kohti kotia.  Tallinnassa vielä ajoimme Rocca al Maren ostoskeskukseen. Laivamatka oli täyttä tungosta, risteilymatkustajia paljon, jotka tuskin olivat maissa lainkaan käyneet, mutta löysimme kuitenkin istuinpaikat ja saimme annoksen karaokemusiikkia siinä sivussa. Olihan sekin viihdettä, tosin melko kovaäänistä ja ei niin nuotilleen mennyttä. Mutta joistakin se oli hauskaa, ainakin mitä kannustusjoukkoihin tulee.


Home sweet home, mutta koiruli hoidossa vielä yön yli. Aamulla varhain olin hereillä, vettä satoi kuin saavista ja oli pimeää. Odottelin yhdeksään ja lähdin hakemaan Simoa kotiin. Lunta satoi, tai räntää oikeastaan. Moottoritie oli loskalumen peitossa ja vauhti tiellä kelin mukaisesti verkkaista eikä ohitushaluja oikein kenelläkään. Illan ja viime yön sekä tämän aamun vesisateet ovat vieneet kaikki lumet ja vesipurot virtaavat pihamaalla ja ajotiellä.
Että sellainen talvi nyt. Mutta joulu tulla jollottaa vääjäämättä. No, jouluksi saadaan varmasti jo valkoista lunta tänne eteläiseenkin osaan maata.

maanantai 7. marraskuuta 2016

MARRASKUINEN MAANANTAI

Saatiin viikko alkamaan. Lunta, talvista säätä täällä etelärannikolla.
Mutta talveen on alettava jo suhtautumaan riittävän lämpimin asustein. Simokin askeltaa lenkkipolulla ainakin iltaisin takki päällä.
Helminukkajäkkärä on saanut lunta niskaansa

Pyhäinpäivä meni liikenteessä. Aamulla varhain lähdettiin pienellä kauppakassilla kohti niemennokkaa. Nissanissa kun on uudemmat talvirenkaat, vaikka itse kärry on kuin kirpunpieru. Hyvin silti mahduttiin kaikki kolme, kun ei mitään tavaraa tarvinnut mukaan ahtaa. Simo, joka isommassa autossa mielellään loikoo etupenkkien välissä pää jomman kumman reiteen nojaten, ei oikein tahdo mahtua mitenkään päin pienen auton penkkien väliin. Sinnikkäästi poika kuitenkin tunkee itsensä käsijarrun päälle ja pää vaihdekeppiin asti. Näillä mentiin.
Korppisen rannalta

Mökin aitta uinuu talven ajan 

Järvi on vielä sula, vain rantamilla vähän jääpeitettä


Puolilta päivin oltiin niemessä. Mitattiin terassin ulkomittoja, saapasteltiin vähän ympäriinsä ja lähdettiin paluumatkalle.
Järvi oli suurelta osin vapaa, lunta muutama sentti. Kylmä tuuli ei houkuttanut järveen pulahtamaan, vesi oli suhteellisen alhaalla ja paljon rantahiekkaa paljaana. Ei näkynyt vesilintujakaan enää.

Hartolassa vielä joutsenia nähtiin peltoaukealla. Kuitenkaan ei enää niin mahtavina parvina kuin aiemmin. Poikettiin lounaalla ja syötiin itsemme liki ähkyyn seisovasta pöydästä. No huh, pitsa olis ehkä sittenkin ollut parempi vaihtoehto. Mutta Simo sai osansa lounaasta, hirvipaistia ja kanaakin, josta mausteet olin raapinut olemattomiin.

Ilta alkoi jo hämärtyä kun pääsimme kotiin takaisin. Simo sisälle ja kynttilät kyytiin ja hautuumaalle. Kyllä olikin upea tunnelma tuhansin kynttilöin. Ensin sankarihautojen valorivistöt, sitten koko kirkkomaa täynnä palavia kynttilöitä. Seurakunta huolehti kynttilät myös niille haudoille, joille omaisten kynttilöitä ei tuotu.



Eilinen sunnuntai meni kotona hissutellessa. Tavoistani poiketin otin iltapäivällä tunnin nokkaunet. Ja sitten valvoin yli puolen yön. Mitä tästä opin? Sinnittelen iltaan kyykähtämättä sängylle ennen aikojaan.
Joskus vuosia sitten ostimme tosi kalliin aitovillaisen peiton. Oli niin hinnakas, ettei toista hennottu ostaa. Nyt tämän muistin vaatehuonetta siivoillessani ja levitin sängyn jalkopäähän. Oi miten se lämmittää vanhoja varpaita. Simo, jonka unipaikka on minun jalkopäässäni kuono nilkkani päällä koiruli täysin peiton alla, ei ole moksiskaan paksusta peitosta, paitsi tulee nopeammin ulos peitosta lattialle viilentymään.

Simon päiväunet olohuoneen sohvalla
                                            
Amerikkalaisten vaalikuume huipentuu parin päivän päästä jomman kumman ehdokkaan voittoon. Vaikea ja repivä vaalikampanja jättää varmasti jälkensä kansalaisiin, eikä ihme. Pelottaa kyllä, jos valitsevat Trumpin. Hän tuntuu kovin ennalta arvaamattomalta käänteissään. No, sellainen presidentti millainen kansa. Peukut kuitenkin Hillarylle.

Tänään jatkuu laulut, samoin huomenna. Lapsenlapsia tulossa huomenna piipahtamaan. Torstaina viedään prinssipuolison haitari huoltoon ja samalla nähdään serkkutyttöä.  Tiedossa on monta mukavaa juttua vielä marraskuulle. Kylpylätrippikin lahden taakse. Näin ei ehdi paljon kylmyyttä ja pimeyttä harmitella. 


Aamujäykkyyttä harmaissa aivosoluissa. Nyt pakko laittaa piste tarinoinnille ja vaihtaa vaatteet laulantaa varten. Ps. ensimmäistä sukkaa aloitin matkalla jo kutoa, mutta tuskin niin monta sukkaparia syntyy kuin vuosi sitten. 

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

MARRASKUU TOI LUMISATEEN

Tänään aamulla alkoi vähitellen tulla valkoisia hiutaleita taivaalta. Kun viimeinenkin lehti on irronnut hevoskastanjan oksistosta tuulen mukaan, on aika talven tulla. Värikäs ruska on jo ohi ja kostea maa imee ahnaasti valkoista lunta sohjoksi. Talvirenkaat saatiin juuri äsken myös isompaan autoon, kauppakassiinhan ne vaihdettiin jo parikin viikkoa sitten.


Pyhäinpäivänä oli aikomus ajaa vielä kerran niemessä mittaamassa terassin pylväiden välejä purjekangasseinien tekemistä varten. No, taitaa jäädä, ei oli viisasta rynnätä talviselle tielle kun ei ihan ole pakko. Tuleepa varmasti vielä parempiakin kelejä ajella. Nyt on tähän tyytyminen.

Mökin pihalla kuljetaan vanhoja polkuja, varsinaisesti ei sinne ole tehty yhtäkään tietä piha-alueelle. Suuret männyt ovat työntäneet juuristojaan polkujen yli ja juurista on muodostunut erilaisia hahmoja. Kuvasin niitä viime kesänä, kun mielestäni niissä oli jotakin vitsiäkin olevinaan. Kun enimmäkseen kuvani ovat olleet kukkasista. Ja Simosta, tietty. Ja järvimaisemasta, jota kannan mielessäni läpi pitkän talven. Mielikuvituksellaan juurakoista voi nähdä vaikka mitä kuvioita.


Olen ollut melkoisen saamaton. Pihalammikko on saanut jääriitteen ja tikapuut on valmiina aamuista pulahdusta odottamassa. Toivottavasti kaikki malluaiset ja muut kiitäjät ovat vaipuneet talvihorrokseen lammen pohjamutiin, samoin rantakäärme  kiemurrellut sammalikon koloihin.  Että meikäläinen uskaltaisi viimeinkin viileään veteen. Sormiini on hiipinyt nivelrikko, sille saattaisi kylmästä kylvystä olla helpotusta. Luin äsken punavalon terveysvaikutuksista. Pitänee alkaa etsimään hierontalaitetta, jossa on punavalo lisänä. Ja napsia kalaöljykapseleita nivelten rasvaamiseksi. Ja D-vitamiinia pakastimesta ja purkista lisäksi.


Viime perjantaina olin Ikistuvassa kertomassa Tommi Kinnusen Lopotista. Miten ihmeessä Kinnusen kirjat ovat saaneet minut ihan mykistymään upeudestaan. Vieläkö hän pyöräyttää kolmannen kirjan Löytövaaran suvusta, sitä jään odottelemaan. Uskon, että Lopotti on Finlandia-ehdokaslistalla myös.
Niin hyvä kirja se monen mielestä on, minunkin. Muuten on lukemiset jääneet, tosin lukaisin Heidi Köngäksen Hertan ja Aira Samulinin kirjan, missä hän kertoo isästään, perheestään ja oman elämänsä auringonpimennyksestä. Postista odottelen Laila Hirvisaaren uusinta Hiljaisuus. Toisaalta, prinssipuoliso kantoi eilen kassillisen seiskaveikka-lankoja. Kaipa se oli vihje, että puikot suihkimaan. Kun pihatöihin ei enää ole aihetta, siirrytään sisätöihin.


Mustarastaat ja tiaiset ovat ahkerina lintulaudalla. Oravatkin piipahtavat Simon riemuksi. Ja ihanat punatulkut viheltelevät pihlajan oksilla, joista tilhiparvi otti jokaikisen marjan. Ja niitä marjoja oli tänä syksynä paljon. Koristeomenapuussa on vielä lintujen eväiksi punaisia pieniä omenoita, isot omenat poimimme jo omiin tarpeisiimme. Ja marjaomenapensaan marjat eivät taida lintusille kelvata, pilvikirsikoita kyllä levittävät ympäri pihan reunoja. Yksi äitienpäiväruusuista, jonka istutin ulos kukkapenkkiin, pykäsi kaikki varret nuppuja täyteen, mutta ei ne ehtineet avautua ennen lumen tuloa. Jouluruusupehkon sisällä on valtavasti nuppuja, nähtäväksi jää, nostavatko vartta ylemmäksi ja kukkivatko ja koska.


Puolipäivä ja hämärää. Mutta pian on joulu ja sitten tammi-helmikuun pakkasten ja lumen jälkeen alkaa mieli kirkastua kohti kevättä. Pitäisiköhän meidän ihmistenkin vaipua oikein talviuneen virotakseen kevääseen ja uuteen kukoistukseen?!? Taidan kääriytyä villashaaliin ja alkaa unelmoida keväästä. Tulee se sittenkin.

Pienen ihmisen mielessä pyörii maailman asiat. Kun omalta osaltaan voi niin vähän mihinkään vaikuttaa. Mutta se vähäinenkin on alku johonkin uuteen ja isompaan. Ei lannistuta. Vaikka lunta tupaan ja porstuaan. Todentotta, meille saatiin liki 10 senttiä valkoista ja kylmää lunta. Väittävät lumen jäävän pysyväksi. Talvi tuli siis yhtenä päivänä eli 2.11. Ketun jälkiä jo pihassa etuoven edessä lumessa. Ja Simo jättää sievät jälkikiemurat lumeen, kun sillä on niin lyhyet jalat. Mutta reippaasti askeltaa pieni koira.

Nyt tää on taas suoltanut sanoja kerrakseen. Ajatus kiertää ympyrää, on siis pakko laittaa piste loppuun.

.

perjantai 28. lokakuuta 2016

TÄÄLLÄ TAAS

Tämä on aito hengissäoloilmoitus. On jotenkin aika mennyt kuin siivillä ja huomasin, että blogini on seissyt hiljaa kuin huopatossu jo reilut puolitoista kuukautta. No en, en todellakaan ole unohtanut blogiystäviäni, pikaisesti olen kahlannut blogejanne läpi, joskus läpännyt kommentin ja useimmiten siirtynyt pikapikaa vaan seuraavaan. Anteeksi.



Syksy on niin työntäyteistä aikaa eläkeläisen elämässä, ettei sitä millään uskoisi. Mitään sen kummempaa ei kuitenkaan ole tullut aikaansaaduksi. Satoa on korjattu, enää lehtikaalia ja persiljaa on kasvimaalla. Kukkamaalla on perennoita siirrelty uusiin asemiin ja prinssipuoliso on kääntänyt täällä kotonakin uutta kasvi- ja kukkamaata. Olen perannut villiintyneet mintun valkoiset juuret jokaikisen pois maasta ennen sen kyntämistä. Samoin villiintyneen syysasterin olen kitkenyt ja rajannut pienempään kasvutilaan.  Kasvihuone on tyhjennetty talvehtimaan. Magnolia ja keltainen ruusu sekä helmipensas havutettu talven tulla. Haaveilin keltamarjapihlajasta ja helmipihlajasta, joka tekee valkoisia marjoja. Kevääksi on taimet niistä luvassa. Pakko jaksaa odottaa. Tuurenpihlaja ja Titan, jonka toin Türistä, ovat hengissä ja voivat hyvin.  Myös terassilla kesänsä viettäneet huonekasvit on nyt takaisin sisällä. Ja valkoinen joulukaktus avasi kukkansa heti, kun pääsi lämpöön sisälle. Joulu, sehän on melko pian.

Vettä sataa ropisemalla. Lunta ei ole vielä saatu muutamaan leijaillutta hiutaletta enempää. Ja taas on lämpöisempää luvattu. Talvirenkaat tosin oli pakko vaihtaa tuohon kauppakassiin eli "kirpunpieruun" kun sillä ajettiin keskeisempään mökkireissu pari viikkoa sitten. Voi olla, että vieläkin noch einmal on pakko käydä mittaamassa kesäterassin seinävälit purjekangaspressuja varten.


Viimeinen käynti niemessä oli kylmää kyytiä. Jäi uinti kokematta, kun tuuli niin, ettei tukka tahtonut päässä pysyä. Simollakin oli takki päällä ulkona ihan pakosta. Kaikki oli niemessä kuitenkin ihan ok, vesi järvessä edelleenkin varsin alhaalla. Keltalehtiä ja havunneulasia tipahdellut niin paljon, että muutaman kottikärryllisen niitä kuskasin pihalta pois. Koivunlehdet voisin jättääkin, mutta havunneulaset ovat niin happamia, että tyrehdyttävät nurmikon kasvun. Onpa sitten keväällä hieman vähemmän haravoimista.

Tänään on Simon nimipäivä. Muistettiin tarjoamalla päivällä nimpparikakku eli märkäruokamöykky jonka päällä oli raksuista iso S. Hyvin maistui sankarille.



Pikkulintuja on pihapiirissä paljon. Tilhet tyhjensivät nopeasti kaikki pihlajanmarjat, joita ei ollut ihan vähän. Nyt on aloitettu ruokinta lintulaudalla, mustarastaat ja tiaiset vuorottelevat ja välillä punatulkutkin viheltävät lähipuissa.

Olen tässä hieman tehnyt pientä kauppaa, myin keräämiäni eläinfiguureita, mutta en tietenkään hevosiani. Kun huusholli muistuttaa kirpputoria, on jostakin parasta luopua. Pari vanhaa antiikkituoliakin sain uuteen kotiin, sohva tosin siitä sarjasta jäi vielä meille odottamaan.



Meitä kovasti piristi tällä viikolla mieluinen vieras. Serkkuni poika yöpyi meillä muutaman yön. Varsinkin prinssipuoliso oli harmissaan, että poika työn perässä siirtyi sitten meiltä pois. Nuoren ja vilkkaan - jopa järkevän - sekä persoonallisen sukulaisen kanssa syntyi mielenkiintoisia keskusteluja. Olisimme häntä pitäneet täällä pitempäänkin. Ehkä hän piipahtaa ohi kulkiessaan, toivottavasti.

Mitä tästä syksystä jää mieleen. Omenasato. Olen keittänyt omenasosetta, leiponut omenapiirakkaa, on syöty omenoita sellaisenaan. Alkuviikosta poimittiin viimeiset omenat, sillä linnut tahtoivat nokkia niihin pieniä reikiä. Hyvä omenavuosi kaikkiaan ja jääkaappi pullollaan sosepurkkeja.
Ja puolukat, niitä on riittävästi. Hyvää piirakkaa niistäkin on saatu. Mustikat jääneet nyt vähemmälle, mutta niidenkin aika kyllä tulee.

Tänään olin kertomassa Lopotista meidän Ikis-tuvassa. Huono ilma oli vähän verottanut väkeä, samoin viime viikon syysloman aiheuttama sekaannus tuvan aukiolosta. Mutta sitäkin mukavampaa porukkaa oli paikalla. On syytä olla tyytyväinen.  Itse olen kahlannut kirjat Hertta Kuusisesta ja Aira Samulinista. Mielenkiintoisia molemmat.

Yritän läpsiä muutamia kuvia keventämään tätä päivitystä. Hiljaiselon aikana on lukijoihini liittynyt ainakin rouva Myttynen. Olet sydämellisesti tervetullut samoinkuin te kaikki, joita en ole huomioinut aikaisemmin.

Mielessä pyörii Lauri Pohjanpään eläinrunot. Mistähän löytyisi kalastamisruno?  Emojäniksestäkin mietin, puuttuuko mielestäni yksi rivi sitäkin runoa. Hattarapää kun jo olen. Haittaakse?


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

HULLUNA PUOLUKOISTA

Aurinko pilkistelee ja heittää järven pienille laineille kultaa. Tälle viikolle on luvattu vielä kesälämpimiä päiviä. Hyvä niin.
Eilen aamulla ajeltiin taas tänne niemeen. Lämmin ilta houkutteli minut singahtamaan puolukkamättäille. Lähes täyden ämpärin keräsin isoja, kypsiä tummanpunaisia puolukoita. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että ensi talven puolukkakiintiö on ollut jo täynnä, mutta minkäs teet, kun puolukoiden poiminta houkuttaa.
Ja niitä on paljon. Sanotaan, että joitakin asioita huitaisee vasemmalla kädellä. Minä poimin kaikki marjat aina vasemmalla kädelläni. Mistä sekin lie peräisin? No, suvussa on vasenkätisiä ihan oikeastikin. Minulla vain marjakäsi on vasemmanpuoleinen.


Sanotaan, että valkeus nauraa pimeyden töille. Niinpähän minäkin aamulla jouduin keräämään illalla siivotuista puolukoistani vielä muutamia roskia. Mutta nyt odottavat survomista soseeksi nämä punaiset marjat.

Täällä niemessä aistii jo syksyn. Keltaisia lehtiä leijailee koivuista pihamaalle. Metsä on hiljentynyt lintusista, vain muutamat keltasirkut hypähtelevät pensaissa ja harakkaparvi kyttää tyrnipuiden keltaisia marjoja. Viime viikolla poimittiin enin osa, nyt prinssipuoliso kiipeilee viimeisten marjojen perässä.
Tämän syksyn tyrnisato on ollut aivan mahtava. Kyllä talvella kelpaa napsia näitä vitamiinipommeja pakastimesta.

Näkyvät tykkäävän rantamaisemasta, kai veden läheisyys on niille tosi tärkeää. Kotona ei aivan tällaista satoa antaneet.

Kukat kärsivät kevään aikaisesta tulemisesta ja sateisesta kesästä.
Vain muutamia kukkia sinnittelee kukkamaalla. Nauhukset, tiikerinliljat, keltapallot ja leimukukat ovat kaikki vähän surkastuneita. No syksy jo saa...




Leimukukat varsinkin ovat tosi räpsähtäneitä, vain muutama kukkavarsi ja nekin surkean näköisiä.

Piti olla viittä eri väristä syysleimua....niinpä.

Illakko sentään sinnittelee.

Voi että. Tässä kirjoitellessani sadepisaroita ropisee vaikka aurinko paistaa. Metsä ja puolukkamättäät kastuu. 
Niin, mitähän teen kaikilla näillä puolukoilla? Onneksi on muutamia laulumummeleita, joilla ei ole mahdollisuutta kipaista metsään ja jotka ottavat mielellään marjoja. Onneksi jakamista riittää yli oman ja perheen tarpeiden.

Luin äsken uutisen nokkakolarista Lusissa nelostiellä. Siellä on todella leveät piennarkaistat ja monta ohituskaistaa. Kaikki eivät vaan jaksa odottaa ohituskaistoja vaan ryntäävät riskillä ohitukseen ja hups. Toivottavasti ei käynyt liian pahasti ja selviävät peltien oikomisella.
Liikenteessä muuten aina ihmettelen, miten pamahtaneiden rekanrenkaiden riekaleet saavat jäädä tielle ja pientareille. Eikö ne ole vaaraksi liikenteelle? Mikä partio niitäkin tarvitaan keräilemään! Me ajettiin kesällä motarin ohituskaistan yli levittyneeseen renkaan repaleeseen ja auto korjaamokäynnille, sillä etupäästä oli rikkoutunut suuri osa puskurin alustaa ja lamppuja. Että rojut pois moottoritien kaistoilta, kiitos.

Ystäväni lopetti facebokin omalta osaltaan. Minä mietin samaa. Ei ole pakko kaikkea lukea, niin.  Tympii, että kaikilla ei ole omaa elämää tai sitä on niin paljon, että kaikki asiat kerrotaan - intiimitkin - kaikelle maailmalle. Joku siivilä sentään pitäs olla. Tai muuten kohta saadaan lukea jo vessakäynnitkin (tosin ikäihmisille ne on lääkäreiden mielestä ihan ok.) ja sen, kummaltako puolelta pyyhkäistiin. Nyt olen kyllä tuhmaakin tuhmempi. Ja että puolisot lähettävät toisilleen rakkaudentunnustuksia facessa! Jotakin sekin parisuhteesta kertoo... Kateellisten puhetta - no ei todellakaan. Ärsyttää vaan ja varsinkin kun tuntee pariskunnan. Mut kukin taaplaa tyylillään. Facen eri ryhmissä on paljon kylläkin hyödyllistä tietoa. No, harkintaan.

On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin...
Tietynlainen apeus valtaa aina syksyn hiipiessä. Mutta aina on toivo uudesta keväästä.

Kuikka "Koposia" uiskentelee järvellä, ei ne pelkää viilenevää vettä. No ei kyllä mekään, aamulla heti rynnätään pulahtamaan. Kyllä siinä helposti herää. Simo huolehtii, ettei kuikat sentään liian lähelle tule. Vaikka ei ne kyllä koirasta ole moksiskaan, laiturin eteen liukuvat päivittäin.

Sateen ropinan soitellessa iloa antaa myös tämä krysanteemi, joka nököttää terassin laidalla. Orvokit kukkivat vielä kukkapadoissa, yleensähän ne on jo loppukesästä tulleet tiensä päähän. 

Kuva-arvoitus: missä Simo luuraa?


Nytpä purkitan eilen keräämäni ja tänään keittelemäni karviaiset ja puhdistan prinssipuolison keräämät tyrnimarjat. Kyllä tämä tästä.
Singahdan puolukkamättäille, jos tuuli kuivattaa sateen kastelemat mättäät. Nautitaan syksystä, talven jälkeen päästään uuteen kevääseen. 

Simo ainakin nauttii, on löytänyt pesän terassituolien päällistyynyjen kasasta eikä koirulia sateen ropina haittaa, liekö musiikkia koirulin korville...

torstai 25. elokuuta 2016

KIRPPUTORINEUVOKSEN RETKIÄ

Kumma kyllä, ettei tietyistä mielitekosistaan pääse eroon sitten millään. Huusholli pullistelee lasitavaraa mutta niin vaan vanha rouva nyppää kirppiksen hyllyistä kamoja kassiinsa. Tänään piipahdettiin ystävän kanssa Pieksämäellä ja tietysti katsastettiin kirppisten tarjontaa.

Sen verran järkeä on tullut, ettei nyt ihan mihin hintaan tahansa ihan mitä tahansa ostele. Nämä tämän päivän ostokset olivat ihan jees kohtuuhinnoilla.



Tämä valoinen luulasinen nekka suorastaan huusi nimeäni hyllystä.



Vanha jalallinen nekka lähti myös mukaani.



Eikä tietenkään tätä punaista pikaria voinut jättää...


Kukko kiekuu pian kotona olohuoneen ikkunan välissä.

Täällä niemessä on tänään ollut sadetuhnua, tosin aurinkokin pilkisti hetken. Huomiseksi suunnitellaan puolukkamättäille ryntäämistä.

Pari viikkoa sitten oltiin prinssipuolison kanssa Jyväskylän tripillä, sielläkin kirppislöytöjä tein jonkun verran.


Tämäkin rubiinivati halusi tulla meille, enkä yhtään vastustellut.

Nekkarivistöön tuli lisäystä Seppälänkankaan kirppikseltä.

Tän pitäs olla Kaj Frankin desing, lieneekö, Mutta tykkäsin.

Sitten löysin myös pari viinilasisarjaa punaista lasia, ne vein jo kotiin, enkä ole niitä kuvannut. Kirjoittelen tätä tarinaani nyt täältä niemen nokasta, joten riittänee tämä kehuskelu.

Ja kun tänään Pieksämäellä piipahdettiin, tietysti käytiin mainiolla Moilasella leipä- ja karjalanpiirakkakaupoilla. Nyt on pakastimet pullollaan täällä mökillä leipää. Mutta leipähän miehen - ja naisetkin - tiellä pitää.

Meillä on ollut nyt ns. tyttöjen mökkiviikko. Saapa nähdä, kauanko vielä ollaan, viihdytty on hyvin, saunottu joka ilta ja uitu joka aamu.
Ja Simo pitää meidät kurissa ja nuhteessa. Näillä mennään nyt.