maanantai 23. joulukuuta 2013

JOULU ON TAAS....

Jouluaaton aatto. Ulkona vielä pilkkopimeää vaikka aamuinen tiuku käy jo alun kymmenettä. Vettä satoi äsken vielä kohisten, pieni koiruli lähti takki päällä tuulta ja vesisadetta uhmaten aamuiselle lenkille.


Mistä tuntee joulun? Siitä, että se tulee joka vuosi aivan varmasti, vaikka kuinka hössöttäisi kinkkuineen ja laatikkoineen. Nehän ihan ehdottomasti kuuluvat jouluun. Joka vuosi päätän, että otan ihan rauhallisesti joulun. Vaan aina aaton lähestyessä päässä tikittää, olenko muistanut sen ja sen, ehdinkö tehdä vielä sen ja sen. Ihan turhaan. Kaikki jouluvalmistelut on aattona ok, pukki tulee jos on tullakseen, kinkku maistuu aina yhtä makoisalle ja hyvä lahjakirja vie mennessään jouluyönä. Mitäpä muuta kaipaisikaan kuin rauhoittumista jouluun ja sen syvimpään sanomaan.


Kauneimmat joululaulut käytiin laulamassa, kirkko oli viiimeistä sijaa myöten täynnä joulumieltä hakevia seurakuntalaisia. Istuttiin kirkon takaosassa viimeisellä penkkirivillä. Hyvä sieltä oli laulaa, papin puheesta en saanut tolkkua, sillä takanamme oli lasten piirustuspiste, jossa kolme pientä piirtäjää keskusteli äänekkäästi äitinsä kanssa ja välillä piirtely äityi parkumiseksi. Mutta "antakaa lasten tulla minun tyköni" muistui mieleen ja painoi mielipahaa pehmeämmäksi.

 Postiljooni kantaa näinä päivinä joulutervehdyksiä selkä väärällään.
Kauniita joulukortteja tulee selattua ja niiden sanomaa luettua vielä päivien jälkeenkin. Yksi kauneimmista oli tämä ystävältä tullut kortti, jossa "Enkelin lähetän luoksesi, kun nukut, hän valvoo vuoksesi".

Meidän kinkku köllöttelee vielä lämpimässä odottamassa uuniin joutumista. Ensi yönä koko huushollin täyttää kinkun tuoksu. Pipareita en leiponut lainkaan, mutta tortut, monet kuivakakut, kiekurapullat sekä marjapiirakat odottavat joulupöytään nostamista.
Jouluna tulee mieleen monta muistoa omasta kaukaisesta lapsuudesta. Ison tuvan keskellä joulukuusi aidoin kynttilöin ja kuusenkaramellein. Lipeäkala, riisipuuro. Ja joulupukin pussissa oli meille lapsille aina "hottapoika", pullataikinasta paistettu tonttu-ukko, jonka silminä ja takinnappeina oli rusinat. Tänä jouluna paistoin kuusi hottapoikaa lapsenlapsille ihan vaan oman lapsuusjouluni muistoksi.

Joulupukilla ja joulumuorilla kiire loppuu jouluaattoon. Sitten on hyvä vetäytyä Korvatunturille keräämään voimia seuraavan joulun varalle. Ja onhan tonttujen pajassa aloitettava taas joululahjojen valmistus. Minä tosin jätän joululahjasukkien kutomisen monista lankakeristä huolimatta seuraavaan syksyyn. Tosin löysin kivan pipo- ja kynsikäsmallin...

Runotonttu otti halaukseen runoratsuni. Kovin harvakseltaan on ratsu laukannut nyt loppuvuonna. Siihen on tietysti ollut omat syynsä, ei vähiten puol ison sairastuminen. Nyt ollaan toiveikkaita, jospa sittenkin...

Vaan nyt lopetan lätinät ja toivottelen oikein hyvää ja rauhallista joulua ja kaikkea hyvää tulevalle uudelle vuodelle. 

Huomenna joulurauhan julistamisen jälkeen laskeudutaan jouluun,

myös blogini hiljenee jouluun tämä viime jouluisen kuvan myötä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

JOULUA PUKKAA, PUKISTA EI TIETOAKAAN

Heips. Täällä taas pitkästä aikaa. Tai ei niin pitkästä, tuntuu vaan itsestä pitkältä aika viimeisestä postauksesta.



Joulua odotellaan. Ei mitään stressiä, ei hössötystä. Villasukkia vaan.
Ensimmäiset tortut leivottu, samoin tiikerikakku (vähän omasta päästä sitä sovelsin ja nam miten hyvää siitä tulikaan). Kääretortunkin kääräisin.  Ruokapuoli on vielä harkinnassa.

Kaikkia nyt ei joulu hetkauta. Meidän Simo se vaan pötköttelee, vaikka joulu jo tulla jollottaa.
Taito se on tämäkin, että osaa rennosti ottaa joulun odotuksen.

Niin. Prinssipuolison toipuminen edistyy. Yli yön oltuaan hospitalissa pääsi jo itsenäisyyspäivän iltapäivällä kotihoitoon. Minä kuin sisar hento (hih) ja valkoinen (toinen hih) opettelin kotisairaanhoitoa viikon ajan. No olin itse kämmännyt koiran lenkitysreissulla itsenäisenä naisena itsenäisyyspäivän aamulla. Piti oikein ideal-siteellä kylkiluita kiristää, että alkoi hengitys tuntua paremmalta. Parit 600buranat ja olin valmis mitä reippaampaan hoitopuuhaan.
Viime torstaina sitten saatiin elämää eteenpäin, sairaalakäynti helpotti tilannetta ja nyt hissutellaan.

 Ei saa nostaa, ei kantaa, ei ponnistella. Vaikeata se on miehelle, joka on tottunut menemään kuin Duracel-pupu. Pitää aina muistuttaa ja toppuutella. 

Minä olin perheen yksinhuoltajana eli juoksin Simon kanssa kolmesti lenkin päivittäin. Nyt jo mies hiukkasen osallistuu, jos ei ole liukasta.
No eipä ole, lunta saatiin sunnuntaina mutta nyt sitä ei ole enää hituakaan, vettä sataa ja taas tuulee. Seija-myrsky kaatoi muutamia kuusia pihametsässä, latvoista tuli hyvät joulukuuset! Onneksi poika ja pojanpoika olivat kaatamassa konkelolle jääneen ison kuusen.

Peijaksen reissulla piipahdin kirppiksellä. Mukaan tarttui pieni nekkanen:

Tää kippomania kun ei ota laantuakseen. On vikaa, vikaa, vikaa.....

Mutta niin. Joulua tässä odotellaan. Glögiä ja pipareita, tänäänkin meille piipahti pari tuttua pariskuntaa sekä miestuttava, joka toi omaa tekemäänsä karpalo-aroniakotiviiniä pullon. Se säästetään kuitenkin, kaupan glögit kelpaavat kyllä hyvin.

Joulusiivous taitaa olla parasta tehdä joulun jälkeen. Imurointi ja pölyjen pyyhkiminen on kuitenkin aivan pakko tehdä. Lapset ja lastenlapset kumppaneineen tulevat tapanina meille, perinteinen jouluateria nautitaan yhdessä ja serkut tapaavat toisiaan.



Joulupukilla ei taida meille olla asiaa, muutama kirjalahja laitetaan kuusen alle ja Simolle tietysti pieni paketti myös. Pukilla on kiire juosta lapsiperheissä, joten säästyy meillä poikkeamiselta.

Nyt vaan ilosta ja rauhallista joulun odottelua. Pimeää on, lunta ei luvassakaan. Mutta onhan näitä mustia jouluja ennenkin ollut. Joskus 70-luvulla on vielä jouluaattona kuulema nurmikko ajettu pihalta, kertoi eräs tuttava.  Sytytetään valoja pimeyden karkoittamiseksi.

Ja Simo jatkaa rentoutumista, kyllä sitten jouluna jaksaa.....


Hei seuraavaan kertaan! Ja kiitos kannustavista kommenteista ja toivotuksista. Me pärjäillään...





lauantai 30. marraskuuta 2013

HIMOJEN VALLASSA

Himot ne on hiirelläkin, sanotaan. Liekö kuitenkin niin, että korreloi suoraan kokoonsa? No minulla ainakin iski päälle aivan hirvittävä himo. Tavalliseen pullaan. Ja lakritsaan. Vaikersin himoani prinssipuolisolle, joka oitis kaupassa käydessään tarttui mummon pullapitkoon ja lakritsipussukkaan ja kantoi ne eteeni, lievästi sanottuna virnistellen. Minä tarrasin kuin peto pullapitkoon ja leikkuuveitseen. Sipelsin pitkosta paksun palan ja  ah, miten ihanalta tavallinen vehnänen maistuikaan. Jälkimauksi pari palaa mustaa ja mehevää lakritsaa ja meikäläisen himo oli ohi.

Vaan ei sentään. Tämä minun kauppanoutajani oli hokannut kaupassa vadelma-mazariinit. Ajatteli kenties, että vaimon verensokeritaso on saatava nousemaan huipuille. Ällistyin vähän leivospakkausta, mutta kun hän puolisoni hyvästä sydämestään yllätti, päätin napostella leivoksen kera kahvin vielä tuulensuojaan samantien.

 Miten ällöttävän makea leivos olikaan! Tarvittiin vielä toinen kupillinen kahvia, että sain leivoksen loppumaan. Makeanhimon viimeisetkin rippeet huuhtoutuivat sen tien. Onneksi. 

Muuten on aika mennyt lupsakasti sukkaa kutoen. Vielä jos istuis kiikkustuolissa, olis Kari Kuuvan laulu vanhasta pelargooniasta täyttä totta. Ihan vaan huvikseni olen lankoja sytkyttänyt sukiksi. No jep, lopetan kyllä kun saan tämän viimeisen parin valmiiksi eli yksi sukka vielä puuttuu ja sitten on 30 paria täynnä. Onneksi sukista osa on lentänyt maailmalle. Sanotaanhan, että aika tavaran kaupitsee. Vaan on niitä vielä läheisille jouluna jakaa. Sukat ja joulu, tietävät sen etukäteen. Hyvä näin.

Prinssipuoliso menee ensi viikon lopulla hopsitaaliin ja hänet operoidaan siellä terveeksi. Uskon, että kaikki menee hyvin, sillä kaikissa kokeissa on todettu arvot ihan hyviksi. Paitsi se pirulainen, joka nyt saa lähtöpassit lopullisesti.

Torstaina kävin latinomix-tunnilla yksikseni, sillä prinssipuoliso oli konsultaatiossa tulevaa leikkausta varten. Jäin sitten tunnin jälkeen uimaan ja voi hitsi miten huonoksi on kestävyys mennyt. Vaivaiset puoli kilometriä polskuttelin, tosin aika reippaasti, mutta silti. Vesijuoksuradalla purjehti ikäluokkani ihmisiä vöineen, edestakaisin. Miksiköhän niiden naisten pitää rinnakkain potkutella, ei siinä pääse heistä ohi mihinkään suuntaan. Mutta kivaa pitää kaikilla olla ja puheensorina täyttää ainakin vesijuoksuradan. Ei ole minun juttuni, mieluummin vedin kuntoradan päästä päähän ja mittasin matkaa.
No, kukin tavallaan.


 Prinssipuolison isoveli on tyhjentämässä asuntoaan ja sieltä on meille tullut "muuttokuormaa" eli astioita ja figuureita ensi kesän kirppismyyntipöydälle. Minä olin kuin Liisa Ihmemaassa noiden astialaatikoiden kanssa, niin paljon kauniita tavaroita. Tuo koru kuvassa on myös lasia, sen sain tuliaisin etelänmatkalaisilta joskus aiemmin. Pidän siitä paljonkin.

Joulukuu on ihan kohta. Pakkanen paukkuu, uintilammessa on kahden sentin kerros lasinkirkasta jäätä. Lapiota tarvittiin aamuisen uintiavannon aukaisemiseen. Lunta ei ole vielä, luultavasti tämä pakkanen tekee sen, että lehtokotilot ja niiden munapesät jäätyisivät ja keväällä kömpisi entistä vähemmän näitä nilviäisiä kohti kasvimaata.

Joskus sitä tekee aivan turhaa työtä. Niinkuin minun ikkunanpesu-urakkani. Eino-myrsky ryöpsytti sadetta niin vaakatasoon, että ikkuinoiden ulkopintojen pesu oli kuin pässin työ lampaan teurastuksen edellä. Ihan yhtä hukkaan heitettyä. No, sisäpuolelta olohuoneen erkkerin ikkunan hönkii sitten Simo päivystyspaikaltaan sameaksi. Vaan elämä on.

Joulu menee hissutellessa. Taidanpa ottaa tämän joulun entistä hitaammassa tempossa. Teen vain välttämättömimmän. Vaikka niinhän teen aina. Joulu syntyy kynttilöistä, kuusen tuoksusta ja piparkakuista. Mitä nyt sitten vähän kinkkua ja laatikoita, suklaata ja joulutorttuja ja ja ja ja....hih. Ja tietysti lunta. Ans kattoo, onhan aattoon vielä aikaa. Mukavaa joulun odottelua kaikille. Eipä rehkitä joulun vuoksi itseämme läkähdyksiin asti. Sanoo vanha ja viisas. Hah! No vanha nyt ainakin. Siispä tonttuillaan....


torstai 21. marraskuuta 2013

HÄMÄRÄNHYSSYSSÄ

Tällä viikolla on saatu sadetta. Maanantaipäivä oli niin pimeä, että piti olla valot päällä läpi päivän. Ilmassa oli ihan joulun tuntu, vain lumipeite puuttui. Teki mieli käpertyä viltin sisään sohvan nurkkaan. Vaan ei sitä meikä siihen jouda. Meillä Simo osaa sen ihan suvereenisti. Vaihtaa nukkumapaikkaa ja -asentoa mieleisekseen. Tässä vähän esimerkkejä:
Kyllä ramasee...


Tässä sohvan nurkassa katson uutiset...

Kas, aurinkoko se? Piti kääntyä toiseen suuntaan, ettei silmiä häikäise tämä outo valoilmiö...

Tää on mun ikioma koppa ja siinä katson Lemmen viemät...

Jaapa jaa. Ja minä tikutan sukkia. Lankaa on vielä monta eriväristä kerää, saa nähdä ehdinkö jouluksi ne saada sukiksi. 

Vaan ihan mukavasti on kelvanneet jo ennen jouluakin. Kolme paria annoin pelimannien arpajaisvoitoiksi, neljä paria sai ystäväni kainaloonsa ja tilasi vielä kahdet lasten sukat ja lapaset. Sukat on valmiina, lapaset teon alla. Kun kutoo, jää muut hommelit vähemmälle.  Vaan ei haittaa. Viimeksi kun siivoilin huushollia, vaihdoin jo eteisen matot. Eipä olis kannattanut. Koirulin tassuissa kantautuu kuraa ja hiekkaa ja havunneulasia ja vaikka mitä. Yläaulan vaalea matto menee pesuun vielä ennen joulua, olis pitänyt vaihtaa vasta lumen tultua. Mut eipä haittaa. Paskalla ei ole kynsiä, sanoi vanhat ennen muinoin. Ja vielä, että vesi on paskan lääke. No, ruma sana sanottiin niinkuin se on.  Eihän kaikki ole kultaakaan mikä kiiltää.

Hiukkasen alavierettä on pimeyden lisäksi mielessä ollut. Hyvä ystäväni, jonka kanssa vuosikymmenet tehtiin yhdistyksissä ja kaupungin luottamustoimissa, nukkui pois pitkään sairastettuaan.
Kirjoitin hänestä muistokirjoitusta ja hämmästelin vieläkin, miten hän oli tunnollinen ja ahkera  niissä lukemattoman monissa luottamustehtävissään ja lisäksi ihmisenä suoraselkäinen ja lämmin persoona. Hiljaiseksi vetää mielen ja monet muistot on pinnalla. Ja suru ja haikeus.

Positiivisiakin asioita on. Prinssipuoliso pääsee heti itsenäisyyspäivän alla leikkaukseen ja toivottavasti paraneminen alkaa vauhdilla. Meidän pariviikkoinen lomamme Vuokatissa jää tältä talvelta, mutta tuleepa taas uusi vuoden päästä. Täytyy tyytyä kylpylän sijasta pulahtelemaan pihalammikossa, joka on ääriään myöten täynnä vilpoisaa vettä ja antaa potkua päivään.

Laulupiirissä laulettiin jo ensimmäiset joululaulut. Ja kirkossa kajahtavat pian kauneimmat joululaulut, hyvä aloitus joulun odottamiseen. Mutta lunta, sitä voisi jo tulla valostuttamaan maisemaa. Vaikka vain vähänkin. Odotellaan. Ja sytytetään kynttilöitä tähän kaamosaikaan tuomaan valon- ja ilonpilkettä.
Simo on ihan samaa mieltä. Tuikkuja kehiin....


tiistai 12. marraskuuta 2013

ONKO TÄÄ MIELENHÄIRIÖSSÄ?

Tää sai vissiin mielenhäiriön. Alkoi jo pitkään suunnittelemansa ikkunanpesun viime viikolla. Jatkoi sitä ikkuna kerrallaan, eilisen illan viimeisenä jo pimeällä pesaisi kulmahuoneen vielä likaisen lasinruudun. 

No joo, oli ajatus että jouluksi ja vielä hyvillä ilmoilla. Viime hetket tosin käsillä. Mutta 11 ikkunaa, kaikissa neljä lasipintaa. Onneks ei pikkuisia ruutuja, hih.

Ja mitä vielä. Tää alkoi lauantain iltapäivällä hillittömän siivouksen punaisten lasikipposten kaapeissa. Nosti ulos kaikkiaan yli 800 erilaista kipposta ja maljakkoa, pyyhki ne pölyistä, pesi lasihyllyköt ja latasi kipot ja kupposet takaisin uuteen ja entistä ehompaan järjestykseen. Kyllä nyt kiiltää.
Eikä siinä kaikki. Kulmahuoneen ikkunanpesun jälkeen kävi hän lävitse siellä olevat punaisensa. Joo, ajatteli hetken inventoivansa kipot, vaan meni laskuissaan sen verran sekaisin, että jätti noin arvioksi. Siis kaikkiaan noin tuhatkuusisataa punaista. Jep, siinä on mukana myös punaiset linnut. Muut lintuset vielä tämän lisäksi.
Mikähän ihme tään on saanut kahmimaan kippoja huushollinsa täyteen? Hyvänä selityksenä ihmettelijöille on tää itse kertonut, että pienenä tyttönä kannettiin kannokossa jenkkikassissa pää alaspäin, pipo kireällä, ei leluja, ei mitään virikkeitä paitsi käpylehmiä sammalikossa. Eipä siitä tämän kummoisempaa ole voinut tulla, hih. Tilpehöörimummi, sanovat lapsenlapsetkin.

Tää mielenhäiriö saisi toki kestää vielä niin pitkään, että tulisi pölyt pyyhittyä myös luulasisista kipoista, kanarasioista ja hevosten hyllyköistä. Ans kattoo riittääkö sinniä.

Tää pahoitti kyllä mielensä metsän kalliolla lauantaina. Jähmettyi suolapatsaaksi koirulinsa talutushihnassa, kun edessä olevassa metsikössä vilkkui punaisia liivejä. Ei, ei hirvimiehiä. Kaksi ihmistä kulki rauhallisesti polkua eteenpäin ja liiviniekat olivat vasikankokoisia irrallaan olevia koiria. Kuusi isoa koiraa irti juoksentelemassa vapaina ja villeinä. Kyllä tään sydän pompotti
ja Simo sai komennon olla ihan paikallaan. Annettiin hiljaa mennä menojaan. 
Tää kirjoitti sitten lehteen, että pitäs huolehtia myös muiden metsässä koiriaan ulkoiluttavien turvallisuudesta. Koirahan on laumaeläin ja voi saalistusviettinsä viemänä hyökätä vaikka jäniksen kokoisen koirulin kimppuun ja saada koko lauman hyökkäykseen. Tää ei olis tiennyt, mitä olis ehtinyt hyökkäyksessä tehdä. Heittäytyä Simon päällekö suojaksi? Ois vaan antanut itseään purra eikä koiraansa. On tää kahdesti jo saanut koiran hampaista aiemmin. Onneksi meitä ei huomattu ja vaara oli ohi.
Tänäisessä lehdessä oli sitten tään kirjoittaman lisäksi toinenkin koiranomistaja samassa tilanteessa, paitsi että hänen koiransa kimppuun oli tosiaan hyökätty. Hyökkääjän omistaja ihmetteli, kun hänen lemmikkinsä on aina ollut niiiiin kiltti. Että semmoinen tapaus taas. Koirat taluttimeen, sanon minä. Ja niin sanoo laki.

Tää lähtee aamulla eestaas Tallinnaan. Käy ostamassa Ortofen-voidetta apteekista ja inkivääriä talven varalle. Ja muuten vaan pasteerailee eteläisen kaduilla. Ja illaksi kotiin.

Nyt alkaa Lemmenviemä ja tää on ihan koukussa siihen. Heips taas.

ps. Lemmenviemän jälkeen tuli vielä mieleen, että miksköhän ei Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ole mahtunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon?!? Tää luki kirjan yhdessä hyssyssä, se on niin hyvin kirjoitettu, rohkea ja kantaa ottava, upeata ja elävää kerrontaa. Tarinassa oli hyvä elää mukana omien kokemustenkin kautta. Vaikka fiktiota, todelta vaikuttava perheen elämänkerta.
Ehdottomasti koettava lukuelämys. Katja Ketun Kätilö, vaikka hyvä sekin, jää monta metriä Taivaslaulusta jälkeen. Tään mielestä nyt ainakin. Oi osaispa tää vaikka neljännesosankin verran kertoa yhtä upeasti. Vaan ei sitä kaikki osaa. Ainakaan tää, mutta iloitsee kirjailijan kyvystä ilmaista tarinaa näin upeasti.

maanantai 4. marraskuuta 2013

MISSÄ TULPPAANINI KUKKIVAT

Maan kääntäminen kukkamaaksi on ollut terapiaa prinssipuolisolle, joka tällä puuhalla purki saamaansa diagnoosia. Aika ahdistava on syksy ollut meille molemmille, kun elämä heittää surunmustaa seittiä päin kasvoja. Mutta onhan sitä ennenkin selviydytty ja niin uskotaan nytkin. Sairauden leima syö kuitenkin miestä kuin miestä.
Tarkkojen tutkimusten jälkeen nyt jonossa leikkaukseen jonka toivomme pian jo toteutuvan. Voi olla, että  Vuokatin viikkomme jää tänä syystalvena väliin. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Minä innokkaana istuttelin tusinamäärin kukkasipuleita käännettyyn ja lannoitettuun maahan. Oikein ryhmittelin eri sipulit ja kuvittelin, miten tuosta nousevat tulppaanit, tuosta narsissit, vierestä muscarit ja anemonet. Jokunen harvinaisempi sipuli myös löysi kolonsa kukkapenkistä, johon siirsin myös hortensiantaimen.


Lunta vaan käväisi pikaisesti  maan pinnalla kuukausi sitten.
Syksy on ollut leuto ja sateinen. Maa ei ole päässyt routaan asti kertaakaan. Silti uskoin tulppaanieni voivan hyvin kevyessä mullassa. Kunnes yhtenä päivänä huomasin, että kukkapenkissäni oli kuin istutuskoloja. Siis pyöreitä ja syviä, kuin istutuslapiolla kaivettuja. Ensin luulin, että oravat kaivavat sipuleitani, mutta kyllä asialla on olleet metsämyyrät. Vai mikä söi lähes kaikki pulleat tulppaanien sipulit?  Laitettiin verkkoa päälle. Liian isosilmäistä, sillä uusia reikiä ilmestyi vielä jäljelle jääneiden sipulipesien kohtiin.
Eipä taida tällä muorilla tulppaanit keväällä kukkia. Harmi. Onneksi jäi edes narsissit. Ja valkosipulit, joiden kynsiä painelin vielä jäljellä olevien tulppaaneiden turvaksi.

Niinpä. Kirjoittamisessa on ollut breikki, olen kyllä lukenut blogiystävien postauksia, mutta kommentoida en ole jaksanut. 
Parannan tapani, lupaan.


Piristääksemme päiviämme olemme pariin kertaan käyneet eteläisemmässä eli piipahtaneet Tallinnassa. Ensimmäinen reissu oikein deluxeilemassa hyvien ystäviemme kanssa. Ja toisen kerran sitten päiväristeilyllä edestakaisin. Ja mitäkö ostin? En paljon mitään. Polveeni apteekista edullista Ortofen-voidetta, marketista  sokeroituja inkivääripalasia torjumaan syksyn köhää. Aloitimme kyllä  jo "avantouinnin" lammikossa, sammakot ja muut ötökät kun ovat ehkä jo pohjamudissa.

Simo-koiruli on todella läheisriippuvainen. Kun jäi yhdeksi päiväksi hoitoon Tallinnan-reissumme ajaksi, eroahdistus pani koirulin vatsan sekaisin. Se on niin mamman lullukka. Sai vielä silmäänsä pienen haavan kai tienvarren jäätyneistä korsista. Käytiin eläinlääkärissä ja samalla otettiin laaja allergiatesti. Perjantaina saatiin tulokset: koirallani ei ole mitään ruoka-aineallergiaa. Olin helpottunut. Toki jatkan varovaista ruokintaa edelleenkin ja varon aiheuttamasta vatsanpuruja lullukaiselleni. 

Niin. Olen kutonut sukkia, sukkia ja sukkia. Ja pessyt ikkunoita yhden kerrallaan. Oikein yllätyin, kun eilisen illan vieraat tulivat ja sanoivat heti, että ikkunat on pesty. Mitenkähän sameat ne on olleetkaan ennen pesua, hih. Ja Simosta on kiva katsella päivystypaikallaan ulos pihalle. Jäi roikkumaan äsken  sohvan selustalle, kun minä nousin siitä koirulia tukemasta omiin hommeleihini. Eipä näy taustatukea roikkumiselleen tarvitsevan.


Nyt tätä lätinää tulikin jo melkoinen määrä. Vaikka onkin marraskuu, iloa antaa takapihan lammikon reunassa lumiasteri. Sen syvän sinililat kukat taitavat ehtiä aueta kokonaan näin leutona syksynä. Suppilovahveroita sensijaan ei ole montakaan rypästä noussut pihametsikön sammalikkoon. Vaan haitanneeko? Eteenpäin mennään, niin meni mummokin lumessa...






perjantai 18. lokakuuta 2013

"ON LOKAKUU, JA RÄNTÄÄ SEKÄ VETTÄ...."

Iltayöstä puhkesi sade. Siitä asti on virrannut solkenaan ränneistä ja ropissut peltikattoon. Eilen vielä suunnittelin lehtien haravoimista heti, kun viimeisetkin ovat alas leijailleet. Nyt ne on kaikki likomärkinä pihatiellä ja nurmikolla. Hevoskastanjakin on kuin luuranko. Mutta syksy on ja talvea pukkaa.

Ja minä. Syksyä minullakin. Eilen innoissani lähdin risusavottaan jo heti aamun valjettua. Rööri-Roopet tulivat heti kahdeksalta puhdistamaan ilmastointiputket ja huippuimurin joten meikä otti koiransa ja käveli metsään. Viime keväisen harvennushakkuun jäljiltä on ollut risuja risujen perään, niitä on ajettu peräkärrillä ylätien varteen, niitä on pihan reunassa polteltu, niitä on kerätty metsikköön isompiin kasoihin maatumaan. Ja minä intoa piukassa sitten otin vesiämpärit, tulitikut ja tuohenpalaset. Polttelin pientä nuotiota siihen aina risuja lisäten ja varoin, ettei liekit nielaisseet läheisen kuusen oksia. 

Olin jo melkein saanut urakkani loppuun. Lähdinpä vedenhakumatkalle viereisestä uimalammikosta. Punainen ja leveä crocks-kumisaappaan kärki nökkäsi maasta nököttävään pieneen kantoon ja hups. Mummoa vietiin kuin litran mittaa kumolleen sammalikkoon. Miten siinä sitten vasenta rukkaskättäni työnsin hätäpäissäni kuin laskutelineeksi.  Peukalo taittui jotenkin alle; tietäähän sen kun tällainen ruho pyllähtää yhden peukalon päälle.
Nyt on peukku tönkkönä ja peukalon juuri turvoksissa ja mustana.
No eipä hätää. Neulominen sujuu tönkköpeukalollakin vaikka vaatteita sitten joudunkin vatuloimaan päälleni. Ei taivu eikä taitu meikätytön peukalo, vaan eipä ole onneksi ihan keskelle kämmentä siirtynyt!
Aloitin tässä muutama päivä sitten villasukkaprojektit. Tavanomaiset joululahjat perheelle siis työn alla. Kaksi sukkaparia annoin pelimannien arpajaisvoitoiksi ja nyt on korissa valmiina viidet sekä uudesta parista toinen sukka kavennusta vaille. Ehkä saan jouluksi riittävästi sukkapareja paketteihin käärittäviksi.

Ulkona näyttää nyt melkoisen ankealta. Koivut pelkkinä raatoina, alapihan hiekka täynnä vesilammikoita, nurmikko täynnä tippuneita lehtiä ja kukat laskeutuneet talvilepoon. Vain yksi ainoa syysasteri pikkulammen rannalla nousee joka syksy kainalon korkeudelle, pusertaa pieniä tummanliiloja nuppujaan tyrkyksi auringonvalolle.
Vaan joka syksy kylmä ehtii tulla, ennenkuin asteri ehtii kukkansa avata ammolleen. Niin varmasti nytkin.

Sisemmässä Suomessa saatu jo lunta. Viikon alussa piipahdettiin niemen nokassa, siellä vielä miljoonakello kukki täysillä kuistin orressa, lumihiutale amppelissan pihlajan oksassa ja petuniassakin portailla sinkkisangossa oli täyttä elämää hopeanharmaan - ei ole hopeayrtti vaan joku tavallisempi kesäkukkaruukkujen komistus -
pitkäksi venähtäneen komistuksen keralla. Jätin ne suosiolla sulostuttamaan autioituvaa niemen nokkaa. Pelargoniat siirsin styrox-laatikkoon ja kellariin. Ei ne siellä talvehdi, mutta kumpahan kokeilen. Täällä kotonakin otin talvehtimaan ruukkuja, ei vaan ole sellaista viileätä tilaa, missä viihtyisivät.

Iloa pintaan syksystä huolimatta. Tää lähtee kokeilemaan löytyneitä juhlakenkiään laivan parketille. Pitäähän siitä riemusta vähän riehkasta, ettei tartte uusia patiineja heti rynnätä kaupasta etsimään.

Niin tuo otsikko. Se on enoni vuosikymmeniä sitten lausahtamasta syksyrunosta.  Ja jatkuu: " yöt päivät sataa maata pieksäen. Ja vanha varis aidall´ hokee p....lettä. On tienoo niinkuin riepu likainen."
Joo, rimmit rimmaa. 

Runollista ja sateista lokakuuta!



tiistai 15. lokakuuta 2013

KAS MIKKI-HIIRI MÄTTÄHÄLTÄ MÄTTÄHÄLLE KÄY...

Tää laulatti mua aamutuimaan, kun kahlasin karpalosuolla heti kahdeksan jälkeen. Vaan olipa tuo Mikki-Hiironen käynyt poimimassa jokaisen mätästupaksen tyhjäksi karpaloista jo viikonloppuna. Minä sain kahvikupillisen. Motkotin autolle palattuani prinssipuolisolle saaliini kehnoutta äänekkäästi, joten naapurin rouvashenkilö varmasti kuuli ja toivottavasti tunsi pikkuisen piston sisuksissaan. Olin nimittäin meidän ikiomalla pikkulammen suolla ja tänä syksynä aiemmin sieltä oli kerätty myös lakat ennenkuin itse ehdin suotamme tarpomaan. Jaapa jaa, luonnon marjat kerää ensin paikalle ehtivä, vaikka olis kuinka kenen tahansa reviiriä.

No en valita pitempään, sainhan täältä kotipuolesta pari päivää sitten toista litraa peukunpään kokoisia kypsiä karpaloita. 

Jep. Niemen nokassa emäpitäjässä piipahdettiin. Yön yli nukuttiin tosin kirkolla. Simokin sopeutui - ihme kyllä  - suht hyvin kerrostalon ääniin ja nukkui täyden yön. Joskus on jouduttu juoksemaan öiseen aikaan kirkonkylän raittia.

Nyt sitten aamulla singahdin sinne suolle tyhjän noukkijaksi.
Suolta suunnattiin sitten takaisin niemen nokkaan, missä eilen jo peittelin loput perennat havuilla ja tarkistin, että hommat on talven tuloa vailla. Vähiin oli kukkamaan loisto kadonnut!


 Ja hipheijaa sitä ilon läikähdystä! Löysin kuin löysinkin kesällä kadottamani mustat kengät sieltä mökkerön seinänaulakosta. Siellä ne kiikkuivat muovipussissa pusakoitten alla. Ihan syämmessä läikähti kun hokasin, että siinäpä ne. Mulla on ollut kengille hupaa nuo serkkujen viiskymppisten viettämiset, aina vaan tuppaa kenkäparini katoamaan niiden juhlien yhteydessä. Nää oli jo toiset juhlakengät, hih. Ja sormet sanoo soosoosoo, kengän kannat kookookoo eli kiitos.

Sääennustajat lupaavat lunta. Tänään kotiin ajellessa lämpötila niemen nokassa +2, siitä pikkuhiljaa nousi jopa +10 asteeseen mitä etelämmäksi ajettiin. Mutta totta on, että talvi on tulossa. Sunnuntaina nähtiin hanhiparven ylilento, auroina yli 200 lintua, ja suunta etelään. Pari viikkoa sitten ne vielä suunnistivat pohjoista kohti! Ja Hartolan peltoaukealla  joutsenperheet lepäilivät ja tankkasivat. Mukana oli harmaita vielä poikasjoutsenia. Minä tokaisin autossa, että osaavatko nuo poikaset jo lentää! Prinssipuoliso naurahti, että luulenko niiden kävellen pellolle tulleen! No heh-heh.

Metsässä muut linnut, paitsi närhet, varikset, korpit ja naakat, ovat jo lopettaneet laulelut. Talitiaiset tosin tirskuttavat ahkerasti ja käyvät välillä testaamassa pesäpönttöjen sopivuutta talvisuojiksi.  Mutta yksi lintulaji on ylitse muiden. Pyrstötiaiset.

Viime talvena näin pyrstötiaisia ensimmäistä kertaa elämässäni. Nyt olen nähnyt niitä lähes joka päivä, kun ne pyrähtelevät edestakaisin koiran ulkoilulenkin varrella. Ne sirkuttavat ja singahtelevat puissa ja pensaissa kuin lumipallot, joilla on varpuja pyrstönä. Kauniita ovat.
Ei ole ollut kameraa mukana lenkillä - ja ei minun pikkupokkarillani ehkä olisi saanut hyvää kuvaa edes. Kopioin kuvan lintukirjasta:
 Luonnossa ovat tosi söpöjä! 

Käytiin muuten tänään pulahtamassa niemen nokassa ihan kylmiltään järvessä. Ensin vähän arvelutti, mutta uskalluksen jälkeen tuntui upealta. Kotona lammikossa ei ole vielä täyttä vesimäärää, mutta pian on aloitettava täälläkin, muuten jäiseen veteen kastautuminen alkaa hirvittää.

Nostelin jo pasuunakukan ja ananaskirsikan viime viikolla sisään, en tiedä tosin,  saanko talven yli pysymään hengissä. Mutta jos ei niin ei. Pasuunakukkakin avasi viimeiset kukat ilokseni ja ananaskirsikan loputkin hedelmät ovat kypsyneet.


Nyt on tullut tekstiä ilman kontrollia, ilman johdonmukaisuutta ja harkintaa. Niinkuin aina. Paras lopettaa. Ja kuvat on mitä sattuu. Että semmoinen tapaus tälläkin kertaa.Vaan sille, joka osuu blogiini tasaluvulla 60000 tuon alemman laskurin mukaan, lupaan lähettää ylläripaketin.





tiistai 8. lokakuuta 2013

LOKAKUISTA HARMAUTTA

Aurinkoisia päiviä, mutta tänä aamuna laskeutui ympärillemme sumu. Jo varhain aamulla katsoin ikkunasta metsän läpi sumun sylissä siivilöityvää tievaloa. Aika kaunista!  Vaan eipä ole sumu paljon päivälläkään hälvennyt.

Syksyn ruska on parhaimmillaan, tosin villiviinien lehdet ovat  jo lähteneet tuulenpuuskien mukaan. Pilvikirsikan punaiset lehdet
ovat vielä tiukasti oksissa kiinni:

Eikä punaväristä jää jälkeen myöskään pensasmustikka:

Nuori Tuurenpihlajanikin näyttää  ruskaväreijään, vaikka onkin
vielä ohut huitula.

Hevoskastanjan keltaisuutta:
Ja karhunvatukan ruskaa:

Pihalla riittäisi lehtien haravointia. Enpä tarttunut haravan varteen vaan lompsittiin Simon kanssa karpalosuolle. Ei koiran kanssa karpaloiden poimiminen oikein sutjakasti suju, mutta taapersihan tappijalka sammalikossa ja piilossa olleet karpalot tulivat esille!
Liki litran sain, mutta sitten tihkusade ajoi meidät takaisin kotiin.

Syksy on luopumisen aikaa. Viimeiset omenat pihan omenapuista:

Eipä ole pihalla enää kukkien loistoa. Ainoastaan keltaiset ja mustasilmäiset päivän hatut kukkii. Mutta keväällä kyllä sitten taas kukkii, olen piilottanut hurjan paljon kukkasipuleita prinssipuolison kääntämään uuteen kukkamaahan. Odotetaanpa vaan.

Lapset lauloivat päiväkodissa ollessaan "liten ringblomma går i ringen..."  mutta tämä kehäkukka on saanut vettä kasvojensa täydeltä.
Ja kellukka on puhjennut uuteen kukkaan, erehtynyt ressukka vuodenajasta:

Sama on käynyt huopakeltanolle:

Sateen tihkuttaessa uskalsin sytyttää pihan laidassa olevan risukasan. Rätisten paloivat kuivat risut nopeasti loppuun.

Tämä viikko on ikäihmisten oma nimikkoviikko. Prinssipuoliso kiertää laulattamassa hanurinsa kera kaikki lähialueen vanhain- ja palvelutalot perinteiseen tapaan. Ja sunnuntainahan päästiin kuuntelemaan Virran viemää -konserttia Kulttuuritalolle. Tykkäsin - ja varsinkin Milana Misic yllätti positiivisesti laulamalla äitinsä levyttämiä lauluja, esim. Tien. Hieno tunnelma ja sali täpösen täynnä. Kulttuuritalo yllättää aina karuudellaan, nyt yllätti myös naisten vessojan vähäisyydellä. Jonot helpotukseen veivät koko väliajan eikä kaikki edes ehtineet...

Nyt olen hurmostellut konsertin lauluilla jälkikäteenkin. Punatukkaiselle tytölleni ja Hopeinen kuu vievät aina mukanaan, samoin Mambo Italiano. Sami Heinonen tulkitsi hienosti Virtaa.

Jaapa jaa. Kotona on hyvä olla taas ihan arkisissa aatoksissa. Kunnes taas singahdetaan johonkin suuntaan...hih.