keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

SIMAKASTA VAPPUA


Vappu on ihan pian. Kevään airueista tänään tupsahti kirjosieppo valtaamaan talitiaisen jo valmiiksi mittailemaa pönttöä. Keltavuokot availevat nuppujaan aurinkoon ja sinivuokot hehkuttavat sinisilmiään. Pihalammikossa käy valtava kilpailu sammakkopoikien välillä. Voi sitä ensimmäistä tyttösammakkoa, joka lampeen polskahtaa!

Säätiedot lupailevat sateista vappusäätä. Varsinkin sisempään Suomeen. Sima on pullotettu ja rusinat nousseet jo pinnalle. Toivotaan kuitenkin lämmintä säätä, sillä Vapun merkitys kynnyksenä kesään on merkittävä.

Tämä "simanjuonti"-taulu on vanha saksalainen silhuetti, leikattu mustasta paperista ja liimattu paspartuurin päälle. Olen kovasti pitänyt näistä silhueteista, onnistunut löytämäänkin muutamia. Disney Worldissa meistä tehtiin yhteinen silhuettikuva prinssipuolison kanssa. Huvittavinta siinä on, että meiltä katosi ikävuosia varmasti neljäkymmentä kummaltakin, niin nuoruuskuvalta silhuetti näyttää.

Kun maltan olla muutaman päivän pois blogista, toivottelen Simakasta Vappua ja serpentiinikiehkuroita! Bis bald.
Posted by Picasa

tiistai 27. huhtikuuta 2010

SININEN KUIN SIKURITOPPA


Ennen sanottiin, että on "sininen kuin sikuritoppa". En ihan löytänyt puhtaan sinisiä kuvia, mutta sinisävyisiä kuitenkin. Yksi kuvista on sikäli historiallinen, että siinä on valas, joka vähän aikaa sitten hyökkäsi hoitajansa kimppuun Miamissa ja hoitajan kävi todella huonosti.
Posted by Picasa

HULLUNA HEVOSIIN

Olen aikaisemmissa postauksissa kertonut hevoshulluudestani. Kun keräilykärpänen kerran iski, hevosia kerääntyy "talliini" pikkuhiljaa. Viikonloppuna piipahdin läntisessä naapurissa, hevosia löytyi yksi lisää. En ole enää laskenut niiden lukumäärää sen jälkeen, kun tuhannen kappaleen raja ylittyi. Mutta ihme vaan on, että niitä on niin valtavasti erilaisia ja erikokoisia.

Nämä ovat saksalaisen tehtaan tuotantoa.
 


Venäläisiä hevosia edustaa tämä valkea hevonen ja kaksi varsaa.

Prinsessat saduissa ajavat kurpitsavaunuissaan. Tämän kristallivaunukon ostin NYKistä vuosi sitten. Vasemman puoleisen pikkuvaljakon toi ystävätär matkatuliaisena.

Hevonen on uljas ja upea, herkkä eläin. Erityisen onnellinen olen lapsena ollut Hilu-nimisestä ruskeasta tammasta, joka koki sodan kauhut mutta palasi ehjänä takaisin kotiin. Kun Hilu sitten lähti aikanaan makkaratehtaalle, solmin sen otsatukkaan punaisen lettinauhani. Olin ensimmäisellä luokalla kansakoulussa ja olimme koulun pihalla välitunnilla, kun karja-auto ajoi ohitsemme ylös mäkeä. Korkeiden laitojen yli näkyi Hilun pää ja letittämäni otsatukka punaisine lettinauhoineen. Silloin tuli itku silmään. Siitäkö jäänyttä kaipuuta nyt täytän keräämällä kaapit täyteen hevosia! Mutta minusta ovat ihania.
(Kuvien käsittelyni näkyy pahasti ontuvan, olin jo rajannutkin ylimääräistä pois, mutta tupsahti reunat tänne mukaan. Hyvä minä!)

maanantai 26. huhtikuuta 2010

SANASTA MIESTÄ, SARVESTA HÄRKÄÄ

HANNES KULKEE KUNNES HALKEE….
Tässäpä tulossa oikein pläjäys tekstiä. Olen ihan saletti, ettei sitä kukaan jaksa läpi lukea, mutta ajattelin, että täällä jos missä tämäkin teksti säilyy. Valitettavasti en keksi nyt mitään kuvia tätä helpottamaan. Sorry.

Elämänkertakirjoittaja-kurssilla annettu tehtävä kerätä sanontoja tuntui ensihätään hurjalta. Mistä sitä meikäläinen enää voisi muistaa sanontoja. Toki niitä viljeltiin ennen vanhaan ”kautta Reetan pirtin” lapsuuskodissa, mutta ei tietoisesti nykyään täällä! Istahdin kotiin tultuani pöydän ääreen ja ajattelin, että ”tyhjästä on paha nyhjästä”. Päätin kirjata ne, mitä helposti mieleeni nousee – jos nousee. Ja niitähän alkoi nousta. Huomasin jo tunnilla kirjoittaneeni lehtiööni – puolustaakseni kirjoitustani jo toistamiseen SIMO-koirastani – että ”joka härjillä kyntää se härjistä puhuu”. No, ”tyvestä puuhun noustaan”.

”Hyvvee päevee, kirvesvartta!” Lapsuuskodissani viljeltiin rikasta kieltä, tosin murteella. Vasta näin vanhana huomaan sanontojen opettavaisen merkityksen ja tunnustan tietämättäni käyttäneeni niitä omassakin puheessani.. ”Sukuunsa suopetäjä, tekijäänsä tervaskanto!” En vain ole tullut ajatelleeksi sanontoja lähes automaattisiksi puheen korostajiksi ja piristäjiksi – opetuksellista näkökohtaakaan unohtamatta! Siispä ”Päevee, päevee! Istukee tok ettei mäne lapslykky!” ja ”Paenakeepa puuta!”
Mummo herätti unikeot kovaäänisesti sanomalla: ”Siellä ne makkoo ku Liimannilehmät, vaekka päevä on jo puolessa”. Ja hitaaseen ylösnousuun tuli vielä kiritystä: ”Ei marjat maaten kasva” taikka ”Aikainen kana löytää aikaisen madon”.
Jos aamu-unisina uskoimme, että ”Ei suuret sanat suuta halkaise” ja vastasimme, että ”Ei oo kiirettä kirkkoon, pappi on vielä paitasillaan ja lukkarilla lusikka suussa”, kuului jo vähän vihaisemmin: ” On niillä suuta ku variksenpojalla persettä” tai ”Kyllä maalla viisaita ollaan kun merellä on hätä”. Ja eihän ”muna voinut olla viisaampi kuin kana” joten ylös oli noustava. Tiedettiinhän, että ”Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää” Sitä ja ” kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”. Ellei ”kone” lähtenyt heti heräämisen jälkeen käyntiin, kuului vielä ”Seisoo siinä kun Topin lapane” tahi ”Kahtoo ku härkä uutta porttia!”

Ruokailuun liittyi sanontoja kuten: ”Ennen tätä syö kuin selkäänsä ottaa” tai ”Ennen porsas vellin syö kuin purtilonsa kaataa” sekä ”Itselleen porsas kiusaa tekee, jos kaukalonsa kaataa”.
”Leipä miehen tiellä pitää” kohotti kotoisen ruisleivän arvostusta, leivän päällisiä kun harvemmin olikaan. ”Puhtaus on puoli ruokaa” ja ”Leipänsä edestä se koirakin haukkuu” sanottiin usein. Ja syötiin aikanaan, muuten olisi ”jääty Mopen osille”. Siis ”oppia voileipä koiralle!” ”Söisi suu, vetäisi vatsa. vaan ei kanna pillikintut!” varoitti ahneudesta ja ”Vaate varren kaunistaa, ruoka ruumiin vahvistaa” itsensä hoitamisesta.

Siisteydestä on omat sanontansa: ”Vesi on paskan lääke” ja ”Kynnyksestä talon tuntee, esiliinasta emännän". Myös: ”Porstuasta talo tapansa näyttää”. Kun kaikki oli ”sekaisin kuin Sikkilän ämmän villat” todettiin, että ”Järjestys se olla pitää, vaikka vähän huonompikin”. ”Vie männessäs, tuo tullessas opetti rationalisoimaan. ”Syö säästäen savea sanoi sammakko pojalleen” tai ”joka pennin hylkää, se kaksi menettää” opetti säästäväisyyttä. Myös ”Ei kontti anna ellei siihen panna” tai ”Jokainen säästää tavallaan, viisas säästää ajallaan” sekä ”Raha ei kasva puussa”. Ja ”Kellä on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä” häivytti paikattujen vaatteiden häpeää. ”Kohtuus kaikessa”, sillä ”Ahneella on paskanen loppu” ja ”Paha saa aina palkkansa”. Mutta "oma suu lähempänä kuin kontin suu".

”Mies tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta” ja ”Tyhmät tynnyrit kolisevat eniten” varoittivat liiasta äänekkyydestä. ”Itku pitkästä ilosta, pieru paljosta nauramisesta” oli tavanomainen varoitussanonta. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä” samoin kuin ”Älä kehu Pietiläinen nauriillas, kun ne oo vielä kuopassa” varoittivat kerskaamisesta.

Uhoamista kuului sanonnoista: ”Ei auta itku markkinoilla, rahaa olla pitää!”, ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” tai lompakosta ”Kiverä ja kovera kuin pukin sarvi, mutta paino piisaa”. Entisaikana rahalompakko yleisesti oli isännän perstaskussa. ”Ison vatsan takaa on niin komiaa katsella” kertoi varakkuudesta. Silti ”Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää”.

Yleisiä neuvoja annettiin sanonnoissa ”Hiljaa hyvä tulee”, ”Totuus ei pala tulessakaan”, ”Parempi katsoa kuin katua” tai ”Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä”. Samoin ”Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa” tai ”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa”. Vielä neuvottiin sovinnon tekoon sanomalla ”Parempi laiha sopu kuin lihava riita” tai ”Älä anna auringon laskea vihasi yli”, myös ”Hyvä omatunto on paras päänalunen” korosti sopimista. ”Älä sano, mitä et tarkoita” tai ” Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” olivat tärkeitä neuvoja. ”Ennen mies maansa myöpi ennen kuin sanansa syöpi” ja”Parempi naida kuin palaa” korostivat rehellisyyttä. ”Tyhjän saa pyytämättäkin” ja ”Valheella on lyhyet jäljet” ei kaivanne selittelyjä kuin ei myöskään ”Ei ole pyyssä kahden jakamista, oravassa kolmen miehen”, samoin kuin ”Kyll on oksan ottajia, jos on kuusen kaatajia!”

Kenties lohduttamaan tarkoitettuja olivat ”Rumat ne vaatteilla koreilee”, ”Turha itkeä kaatunutta maitoa”, ”Pienet lapset, pienet murheet – isot lapset, suuret murheet” tai vaikka ”Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy”. Samaten ”Tasan ei käy onnen lahjat” tai ”Niin on voimas kuin on kuormas” lienevät lohduttavia sanontoja. Entäpä ”Äänellään se variskin laulaa” tai ”Ei yksi pääsky kesää tee”? Oliko myös ”Aika tavaran kaupitsee” tyynnyttelyä? Jos joku uhmassa lähti, sanottiin että ”Kyllä routa porsaan kotiin ajaa”.

Kanssaihmisiä luonnehtivat: ” Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia”, ”Ei ole koiraa karvoihin katsomista”, ” Suutari pysyköön lestissään” tai ”Naama kuin päreen syrjä ja persus kuin pennin korput”. Sehän ”Kulkee kuin maansa myynyt” tai ”Voimaa kuin pienessä kylässä”. Voi myös olla ”Maan kuulu, veen valio” tai ”Tyhmä kuin saapas”.
Eläimellisiä vertauksia, kuten ”Lauhkea kuin lammas”, ”Itsepäinen kuin muuli”, ”Hidas kuin etana”, ”Viaton kuin karitsa”, ”Susi lammasten vaatteissa” sekä ”Ketunhäntä kainalossa” käytettiin paljon. ”Istuu kuin täi tervassa” tai ”Kiinni kuin kärpänen liisterissä” ja ”Suu on musta kuin tupalampaan perse” tai ”Puhuu kuin rahaton lehmän ostaja” kuvasi suurisuista lavertelijaa. ”Jättää kuin susi paskansa” kuvasi huolimattomuutta.. ”Sanasta miestä, sarvesta härkää” korostaa rehtiyttä. ”Ei kannata tappaa lypsävää lehmää” antoi saman neuvon kuin ”Älä pure ruokkivaa kättä” ja kehotti harkintaan. Hengessään kuin kaljatynnyri” tai ”Käy kuin Kiljusen kaljasaavi” ovat liian innokkuuden sanontoja. ”Tiukka kuin kaljatynnyrin tappi” sopii moneen tilanteeseen

Puolustelemiseen liittyi sanonta ”Ei korppi pesten valkene” ja jälkiviisaudesta varoitti ”Turha rypistellä jos on jo paskat housuissa”. ”Vara on viisautta eikä vahingon enne” on nyt mainoksena! ”Eikä kannettu vesi kaivossa pysy” on tiukka totuus. Varoittavia ”Älä ammu kärpästä tykillä”, ”Älä herätä nukkuvaa karhua” tai ”Älä tuhlaa ruutia variksiin”. ”Herranpelko on viisauden alku” sekä ”Tilaisuus tekee varkaan” käytettiin usein. Sanotaan, että ”Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä” tai ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Myös ”Pojasta polvi paranee” on vieläkin kuultu. ”Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi”, ”Kateus vie kalat vedestä, riita riistan metsästä”, ”Oma suu lähempänä kuin säkin suu” ja ”Poissa hyvä mutta kotona paras” sekä ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” ovat paikkansa pitäviä elämän viisauksia, samoin kuin ”Jokainen on oman onnensa seppä” tai ”Kauneus on katoovaista, rumuus sen kun lisääntyy"

Terveyteen kuului, että ”Terveys on köyhän rikkaus”, ”Vesi vanhin voitehista” ja ”Ahkera veisuu on keuhkotaudin paras lääke”. ”Työ on parasta lääkettä” ja ”Jos ei viina, sauna ja terva auta, tauti on kuolemaksi” todettiin yleisesti. Anteliaisuutta korosti ”Hyvä antaa
vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan” ja vieraanvaraisuutta ”Syötä vierasta sanoilla kunnes keitto kerkiävi”.

”Vanhassakin pussissa voi olla hyvät eväät” tai ”Anna vanhalle vanhan kunnia” muistuttivat ikääntymisen arvostamista. ”Kohtele kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan” on hyvä neuvo.
”Veri on vettä sakeampaa” ja ”Ennen vettä veljeltä kuin olutta vieraalta” korosti sukulaisuutta. ”Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema, vilu vaippa villainenkin vaimon vierahan kutoma” ja ”Lämmin kuin villalapanen” korostivat myös turvallisuutta. ”Ei sota yhtä miestä kaipaa” ja ”Oma apu paras apu” neuvoivat itse yrittämään. ”Viina on viisasten juoma”, edelleenkin hyvä neuvo. ”Sujauta kun silmä välttää” kehottaa valppauteen, samoin ”On taottava kun rauta on kuuma”. Miniän arvostuksesta todistaa sanonta: ”Syökö miniä vai annetaanko koirille”, vai oliko se sittenkin päinvastoin? ”Työmies on aina palkkansa väärti” puolestaan on positiivinen.

Jälkikasvusta oli myös omat sanontansa: ”Kyllä yksi äiti ruokkii kymmenen lastaan, mutta kymmenen lasta ei yhtä äitiään”. ”Laita lapsi asialle, mene itse perästä” ja ”Mitä isot edellä sitä pienet keikkuen perässä” kuin myös ”Suutarin lapsilla ei ole kenkiä” pätenee nykyisinkin?
”Nuorena vitsa väännettävä” neuvoi kasvatuksen merkitystä ja ”Valheella on lyhyet jäljet” rahellisyyden. Uskottiin, että ”Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee” tai että ”Ei oppi ojaan kaada eikä tieto tieltä työnnä”. Vaan ”Jos antaa pirulle pikkusormen se vie koko käden”?

”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa” on ennenaikaisen iloitsemisen varoitus. (tosin itse olen kyllä sen kääntäen opettanut lasta syöttäessäni: nuolaise ennen kuin tipahtaa). ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” kieltää huutelemasta maailmalle omia asioitaan. Joskus ”hyvät neuvot ovat kalliita”. Kuten heinäntekoaikaan: ”Sataa savinen taivas, musta muuten murjottelee”.

Hauskoja sanontoja muistan muutamia: ”Askeleet kuin ruusuntipat” tai ”Haiset ihan ryökkynälle” saatettiin sanoa naiselle. ”Elämä ei ole ruusuilla tanssimista” palautti maanpinnalle haaveilijan samoin kuin ”Kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä”.
”Maassa maan tavalla tai maasta pois” opetti sopeutumaan toisenlaisiinkin olosuhteisiin.
”Ahkeruus on ilomme” sai kouluaikana jatkon ”ja laiskuus intohimomme”. ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” neuvoi kuten ”Tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin” huomioimaan molemmat osapuolet. ”Ilta on aamua viisaampi” korosti kokemuksen mukanaan tuomaa tietoa. ”Peräkkäin kuin pienen talon porsaat” oli veikeä sanonta köyhyydestä, sillä mökkiläisellä oli vain yksi porsas jos sitäkään. ”Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!”

”Pers, pers, se on ranskaa” ja ”Leben und leben lassen” olivat ”elvistely”sanontoja. ”Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkoa sisältä, akanoita alla kuoren” muistutti todellisuuden huomioimisesta, samoin kuin ”Ei ole koiraa karvoihin katsomista”. Samaan sarjaa voisi kuulua myös ”Maasta se pienikin ponnistaa” ja ”Minkäs tuuli kivelle mahtaa!” sekä ” Koirat haukkuu ja karavaani kulkee”. Ja ”Mitä useampi kokki,sen sakeampi soppa!”


Sanottiin, että ”Ei korppi korpin silmää noki”, eli kaveria ei jätetä ja puolustetaan kaikesta huolimatta. ”Hyvä on toisen housuilla tuleen istua” kieltää vierittämästä omaa syytä toisen niskaan. Vaikka ”Lauantaina laiskakin virkoaa” niin siltikään ”Pyhätyö ei arkea avita” joten lepopäivä tulee pyhittää. Muuten; ”Viiden pennin suutari voi tehdä kymmenen pennin vahingon!”

Sanat leviävät kuin ”akanat tuuleen” ja ”huhulla on siivet”. Joku voi ”käydä yli ymmärryksen” tai ”maailma opettaa hiljaa kävelemään” ja ”odottavan aika on pitkä”.

Lopuksi totean, että jäipähän ”hyvä mieli kuin harakalle, olipa tuisku tahi pakkanen” ja että ”kyllä tekee Eetvarttia” löytää näin paljon vanhoja ja vielä paikkaansa puolustavia sanontoja. Jäipä jokunen vielä varastoonkin. Siispä ”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla!” Koskapa ”Laiska töitänsä lukevi” korostaa vaatimattomuutta, toteankin loppuun, että ”Tulipahan tuokin ropina pidettyä sanoi akka kun tuohen päälle pissi:” Eikä ne "suuret sanat suuta halkaise eikä iso pieru persettä"! Tulipa taas mentyä ”syyhyttä saunaan”.

PAAVO, CHINCHUPOIKA

 


Olimme viikonloppureissussa. Lähtiessämme lauantaina pyysin tytärtäni kurkkaamaan meidän puolelle häkkiläisiä, sillä kolmesta pojasta Paavo on ollut pitemmän aikaa vähän huonossa hapessa. Ensin hoidettiin silmätulehdus, sitten kevyt nukutus hampaiden viilaamiseksi, toinen hampaidenhoito ilman nukutusta. Sitten muita vaivoja vähitellen ja laihtumista pellettien popsimisesta huolimatta. Pieni poika pieneni ihan silmissä, mutta näytti pirteältä viime perjantaihin asti. Kökötteli hiekkakylpymökissä ja horjahteli lautaorsilta.

Sunnuntai-iltana sain tekstarin, että Paavo on nöksähtänyt ja siirretty kuistille pahvilaatikkoon. Tänään kotiin tullessa tiesimme, että hautajaiset on edessä. Etsin Paavon kokoisen pienen pahvilaatikon, vuorasin sen pehmeällä serlalla, siirsin pojan laatikkoon ja hautasin kukkapenkkiin emonsa Priscillan viereen. Vieressä krookukset hehkuttivat sinistään ja mehiläinen pörräsi mettä etsien. Sitruunaperhosen ja nokkosperhosen lennellessä toivottelin Paavolle keveitä siipiä jyrsijöitten taivaaseen.

Vähän haikea olo on aina lemmikkieläimestä luopuminen, vaikka kaiken järjen mukaan näin on paras.
Posted by Picasa

perjantai 23. huhtikuuta 2010

RUNONPUNONTAA

Nyt olen intoa piukassa tähän bloggaamiseen. Jää nääs pari välipäivää ennenkuin saan tuuserin auki.
Tänään oli mukava lauluhetki ikisten kanssa. Mukana oli myös opiston lausuntaryhmän jäseniä ja saimme kuulla monta iki-ihanaa runoa taitavasti esitettyinä yhteislaulannan lomassa. Kukkalaulut tuntuivat räntäsateesta huolimatta mukavilta.

Lausuntaryhmässä oli eräs entinen työkaverini, jolle annoin viestin yli pöydän taitetulla paperilla. Viestini ei todella koskenut lapun toisella puolella ollutta runontekelettäni. Mutta hän nappasi aiheesta ja kysyi, saako lukea sen. No; mikäs minä olin sitä kieltämäänkään. Jälkeenpäin ajatellen oli terveellistä kuulla se toisen ihmisen esittämänä. Sarjassani luontorunojahan se oli, riimitöntä runonpunontaa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Jos lainkaan ilo?

Mukavaa viikonloppua toivotteelee luonnosta "timantteja" keräilevä anja

PERJANTAIN SILMÄNILOKSI

 


Aamumaiseman on peittänyt vitivalkoinen ja märkä lumivaippa. Postilaatikolle menessä sieppaan pikku koirulin kainalooni ylittäessäni kuraisen tien, jota kiireiset työhön kiitäjät roiskien pyyhältävät. Kierros puutarhassa ja sitten sisälle ja tassujen huuhteluun. Ei auringon pilkahdustakaan vielä. Mutta: uusi lumi on vanhan lumen surma, sanoivat ennen vanhat ihmiset. Kyllä se kesä sieltä kömpii.

Jos on torstai toivoa täynnä, perjantain silmäniloksi postaan minulle mieluista. Tavallista "marikulhoa" suurempi, verenpunainen kaverinaan Rejmyren kulho ja tömäkkä jalkalasi. Kukkavaasi myös rejmyreläistä rubiinilasia ja kukat sai prinssipuoliso lauluryhmältään. Tänään onneksi vielä kirjoittajakurssin viimeinen tunti ja sen jälkeen lauletaan kaikkia kukkalauluja kevään päätteeksi "ikisten" kanssa prinssipuolison vetämänä. Saan olla roudarina ja myös availla äänijänteitäni yhteislaulussa. Ei niinkään masentava perjantai, sittenkään.
Posted by Picasa

torstai 22. huhtikuuta 2010

HASSUN HAUSKAT KOIRAT

 

Olin muutama vuosi sitten ystävättäreni kanssa Tallinnassa hulmuilemassa. Kiertelimme kaupunkia, ostimme keskustorilta hapankaalia, söimme pienissä ravintoloissa ja kiersimme antiikkiputiikit. Eräässä sisäpihan putiikissa osui silmäni tähän koirien pelihetkeen. Ei tietoa taiteilijasta, eikä nyt taiteellisesti niin korkeatasoistakaan, mutta en saanut siitä katsettani irti. Se KOLAHTI ja otettiin kainaloon.

Olin vahingosta viisastunut: 70-luvulla näin Rataskaevun lähellä myös antiikkikaupassa taulun, joka esitti tyttöä ja valkoista hevosta rannalla. Siihen aikaan ei ollut mahdollisuutta helposti tuoda taulua Suomeen, joten se jäi ja vieläkin sitä harmittelen. Kolmisen vuotta sitten eräässä antiikkikaupassa kerroin taulusta ja kas! Siellä se oli mustassa muovissa tiukasti pakattuna. Kyselin hintaa, mutta se ei enää ollut myynnissä. Pyysin, että jos tulee myyntiin, minulla olisi siihen optio. Ei sitouduttu. Katselen aina käydessäni sitä mustaa muovikääreistä pakettia....

Tämä koirien peli jatkuu päivästä päivään makuuhuoneemme seinällä. Jotenkin siitä tulee hyvä mieli. Ja peli senkun jatkuu.
Posted by Picasa

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

KOTKOTUSTA

Posted by Picasa

Tässä jälleen yksi esimerkki villityksestä. Kerätä nyt kaikki maailman kanarasiat! Niitä on lukuisa joukko eri materiaaleista. Lasiset ovat mieluisimpia ja suurimmat (ja pienimmätkin) nostettu hyllyn päälle. Kirpparilla pitäisi kulkea mittanauha taskussa, sillä samanlaisia löytyy erikokoisina ja -värisinäkin. Mutta vielä on muisti säilynyt niin, ettei tuplakappaleita juuri tule.

Lintukokoelmaani katsoessani tulee väkisinkin mieleen Marja-Leena Vartion kirja: Hänen olivat linnut. Tänään metsälenkillä kuulin monisävelisen laulun. Eihän se vielä voinut olla satakieli? Laulurastas kenties.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

VANHA PELARGONIA ON MUMMON AKKUNALLA...


Uskomatonta. Vuosi sitten äitienpäivänä saamani minikukkainen "pelakuu" hengittää ja voi hyvin. Annoin sen syksyllä viipyillä kuistin puolella sateet ja tuulet. Luulin sen jo siirtyneen kompostikastiin, mutta otin sitten kuitenkin "armosta" apukeittiön pöydälle. Laiskuuttani en sitä siitä heivannut roskiin kuitenkaan, kun siinä oli vähän vihertävää liki multakerrosta. Nyt keväällä nostin ruukun eteläpuolen ikkunalle, kun huomasin muutaman lehden alun. Ja nyt se vihertää jo isomminkin. Taidan sitä vähän typistää ja ottaa pistokkaita juurtumaan. Kuka tietää, vaikka kukkisi tänä kesänä uudelleen. En ole viherpeukku, myönnetään. Yleensä kesäkukkaset käyn pikapikaa toritiskiltä. Ehkä nyt laulan vanhaa pelargoniaa...

Laulamisesta puheen ollen: tänään oli kansalaisopiston lauluköörin viimeinen "jodlaushetki". Meillä on kiva porukka, hyvä henki ja into laulaa vaikkapa Isoa Iitaa, jota myös samalla hieman piristämme rekvisiitalla.
Laulaminen rytmittää eläkeläisen viikkoa mukavasti. Ensi syksynä taas jatketaan. Pitäähän se pirteämpänä, kun on hauska harrastus.

Yhtenä harrastuksenani on "hevostelu". Meillä lapsuuskodissani oli aina hevosia ja minusta heppa on ihana ja kaunis eläin. Ja viisas. Muutamia (tai enemmänkin) vuosia sitten huomasin, että olin hulluna hevosiin. Kaikki alkoi tanskalaisesta posliinivarsasta, jonka sain lahjaksi.
Liekö lahjan antajan mielestä ollut sopimaton hänen kokoelmiinsa, mutta minusta tämä oli söpö. Ihailin sitä avoimesti ja olin siitä onnellinen. Hurahdin hevosiin. Nyt makuuhuone muistuttaa tallia, mutta ei se minua haittaa, koska Pekingin matkalla selvisi, että olen kiinalaisessa horoskoopissa itsekin hevonen. Siis jäljet johti sylttytehtaalle. Vaan vielä löytyy erilaisia heppoja kirppiksiltäkin. Ja onpa muutama ystävistänikin sisäistänyt hevoshulluuteni ja tuo minulle matkoiltaan pieniä heppoja. Isoin hevonen, Bradley, on tosin elävä ja sen omistaa tyttärentytär. Ratsaille en nouse, mutta pölyjä pyyhin omista hevosistani vitriinikaapeissa. Lienenkö ihan viisaskaan.


maanantai 19. huhtikuuta 2010

KOLLAASIKOKEILU PUNAISESTA

 
Posted by Picasa

Eipä paljon ollut valokuvissani punaista, vihreääkin vähäsen. Mutta yritys hyvä.
Kollaasien harjoittelu jatkuu.

SUUTELO

 


Muutama vuosi sitten kävin kultauskurssin. Syntyi peilin- ja taulunkehyksiä, seinäkelloja, erilaisia patsaita ja lampetteja. Suurimman osan olen antanut tekeleistäni jo eteenpäin, mutta tämä pussailu ja muuan madonna ovat hopeisina vielä itselläni.

Kannoin tämän kipsipatsaana Tukholman matkaltani; ei ollut paljon työstämistä, pinta oli sileä lakkausta, mixtion-öljyämistä ja hopeointia varten. Lopuksi työ lakattiin pariin kertaan ja patinoitiin. Niin se oli valmis ihailtavaksi. Mutta suurin osa kullattavista ja hopeoitavista esineistäni valmistettiin itse alusta pitäen. Nyt sormiani syyhyttäisi herättää henkiin tämä harrastukseni, materiaalia on vähän jäljellä vielä vanhastaan.
Posted by Picasa

RIIMITÖNTÄ KEVÄTRUNOA

Iltamyöhään makustelin vielä keväisiä viikonlopun aamuja. Taitaa olla vanhan toistoa, mutta minun luontohavaintojani.


HUHTIKUU

Vesipisarat putoilevat pihakoivusta;
sateen läpi suunnistava talitiainen
hakeutuu vielä auringonkukan siemenille.

Takapihalla näkyy muutama lumiläiskä
hiljalleen sulamassa tihkuvaan sateeseen
ja jättää nurmikolle vesilammikoita.

Viileä kevätilta kääntyy yöpakkaseksi,
jääriite peittää pihalätäköiden pinnat.
Pihakoivun oksat valkeaan huurteeseen.

Aamuauringon lämpimät säteet
sulattavat vesipisaroita oksistoon.
Tikka pyrstö tanassa kiikkuu talipallossa.

Pian kuuluu tikan puolison pärrytys
tien varren vanhasta puhelinpylväästä.
Talipallo jää keinumaan ripustusnarussaan.

Taivas huikean sininen; ei pilvenhattaroita.
Auringonsäteet lävistävät vesipisarat
säihkyviksi timanteiksi oksistoon.

Timantteja, naisen parhaita ystäviä,
sateenkaaren väreissä hehkuvina
pihakoivun oksissa tuhansittain!

Kauniita ovat luonnossa timantit,
eivät kuitenkaan kestä poimimista.
Sulavat vedeksi lämpimällä kämmenellä.

Hyvät ystävät ovat kestäviä timantteja.
Ne kestävät itkusi, rutistuksen, halauksen,
eivätkä muutu vedeksi läheisyytesi lämmössä.




                     

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

VÄSTÄRÄKISTÄ VÄHÄSEN

Aamun harmaus yllätti, yöllä satoi vettä ja myös osittain räntää, koska takapihan märkä nurmikko oli ihan       harmaana. Varovasti raotimme kuistin ovea Simon kanssa matkalla lehden hakuun postilaatikosta.
Kiersimme kuralammikot ja tulimme metsän kautta takaisin. Märkä sammalikko puhdisti tassuista maantieltä tarttuneen saven.

Puutarhassa on vielä muutamia lumiläiskiä. Prinssipuoliso on mielipuuhassaan, leikkaa innolla omenapuita ja päärynäpuu taitaa saada harvennusta samantien. Lumi on painanut ihmepensaan, morsiusangervon ja ruusupensaat maata vasten. Nyt olisi aika nostaa oksat kohti taivasta! Tirkistelimme, joko näkyisi vuokkoja. Vaan ei näy vielä. Tulppaanien ja narsissien nousemista näkyy pihapiirissä. Jouluruusu on myös talvehtinut kiven juurella hyvin. Piha kaipaa haravointia, mutta on vielä liian märkää.

Västäräkit keikuttavat pyrstöjään, mutta tikka on tiukasti vielä talipallossa pyrstö tanassa. Kuusikosta kuuluu helmipöllön huhuilu ja korppipariskunta kaartelee puiden yllä. Ennen korppeja pidettiin saloseutujen lintuina, mutta niinpä ovat tulleet jo pihapiiriin raakkumaan. Pahanilmanlinnut. Mutta mielen nostattamiseksi vähän viime kesäisiä kuvia houkuttelemaan ajatukset vääjäämättä lähestyvään suveen. Ans katsoa mihin tämä kollaasin tapainen nyt blogissani tulla tupsahtaa!!

Posted by Picasa

lauantai 17. huhtikuuta 2010

TIMANTTEJA HERÄÄMISEN HETKEEN

Timantit ovat naisen parhaita ystäviä. Nyt niitä on tarjolla aamuisin, kun aurinko nousee taivaan rannasta ja yön pikkupakkasen huurrettamat koivun oksat alkavat lämmetä ja vesi muodostuu pisaroiksi oksille. Kun auringon säteet osuvat vesipisaroihin, ne sädehtivät sateenkaarenväreissä kuin timantit! Päivä ei voisi paremmin alkaa, kuin tänä aamuna timanttien säihkyessä makuuhuoneen ikkunan takana.

Taivas oli huikaisevan sininen. Islannin tuhkapilvi oli jo väistynyt ja pikkulinnut lentelivät pesäpönttöpuiden ympärillä. Tervetullut aurinkoinen kevätpäivä.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

KUKKA KELTAINEN

Pihamännyn lintupönttöön tunki hömötiainen kevättä rinnassaan ja minulle tuli hoppu. Prinssipuoliso oli aloittanut jokakeväisen pöntönpuhdistuskierroksensa, vaan kiireellisempi homma lie tullut sitten väliin. Jäi neljä pönttöä vielä odottamaan. Ja nyt oli jo asukas pöntönsuulla nokka täynnä heiniä ja koirankarvatupsuja.
Hain tikapuut kiivetäkseni (siis minä!) ylös mäntyyn irrottamaan pöntön pohjaa.
Siinä tikkaita asetellessani näin kolme keltaista kukkaa avoinna auringolle. Luulin niitä keltavuokoiksi, niitä kun kasvaa muutamia takapihan reunassa metsikössä. Aikaista olisi ollut vuokon kukkia?

Onnistuneen pönttöurakan jälkeen tarkastelin kukkaa lähemmin. En muista, että olisin tuohon risukkoon mitään kylvänyt tai istuttanut. Mutta ihanaa, että kevään ensimmäiset kukat eivät olleetkaan leskenlehtiä. Vaan mitä? Edelleen ihmettelen.
Jos tunnistat tämän "liperikauluksisen" kukkasen, kerro minulle. En ole siitä kuvaa mistään löytänyt.

SATEEN SATTUESSA
Tänään on satanut ja ohentanut lumikasoja lähes olemattomiin. Pieni koirapoika ei ollut kovinkaan innostunut pistämään kuonoaan ulos kovimmalla sateella. Kun sitten hetkeksi taukosi, tehtiin tavanomainen lenkki. Mamman fleecepuseron taskussa pullotti muovipussit. Hoiti Simo tarpeensa kauas tien reunasta "metsähallituksen" puolelle ja jäi pussukat kaljapullojen kanniskeluun. Aina sitä vanha hämmästyy, että muutaman päivän välein täytyy poimia tyhjennetyt pullot tien varrelta, ettei niitä rikota koiran tassujen tuhoksi. Mietin, eikö pantti voisi olla niin kova, että se kannustaisi kiltisti sujauttamaan tyhjän pullon takaisin muovikassiin ja kantamaan sen marketin kassalle uutta juomaa ostettaessa. Tai sitten vaan näille pussikaljaa!!! Olisi helpompi poimia tyhjät pussit tienvarresta vaikka sateenvarjon tikulla! Varsinainen maailmanparantaja, minä, joka en itse oluesta välitä.

Joka kevät jaksan kuitenkin hämmästellä, miten kukat nousevat tienvarsilla kaiken sen saastan alta, mitä kevätaurinko paljastaa. Patjoja, jopa sohva, muovituoleja, tyhjiä muovilaatikoita. Kaikkea löytyy tien varrelta. Jopa vanhan sähköhellan on joku heittänyt viereisen tyhjän tontin kuoppaan. Minusta on turha kitistä koirankakkakasoista niin kauan, kun huonekaluja yms löytyy heiteltynä teiden varsille. Ympäristökasvatusta onneksi saa jo päiväkodeista alkaen. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ymmärretään lähiympäristön merkitys entistä paremmin.

HATTAROITA
Pääsin elämysmatkalle lähikartanoon, oli syntymäpäivät. Sen kunniaksi piipahdin kampaajalla, joka kiharsi hiukseni sellaiselle hattaralle, että oksat pois. Ja onhan tässä mistä hattaraa sykerretään. Eipä tuntenut enää entinen työkaveri vanhaa rouvaa tullessaan portaissa vastaani. Pitäisköhän useammin käydä väkertäjällä? No pitäisi, jo oman mielialankin vuoksi. Ne synttärit meni mukavasti ja nytpä taas arkea riittää. Aina seuraavaan elämysmatkaan asti.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Simon matkaruno

(Yritin saada tämän runosen jo edellisen tekstin häntään mutta eipä siirtynytkään, joten tässä tämä uusiksi. Mitähän tumpeloin?)

Simo-poika suloinen
reissumies on iloinen.
Autosta jos tahtoo ulos,
niin on kakka reissun tulos.
Sitten jälleen raksut maittaa,
taivalta on hauska taittaa
kera kelpo kaverin.
pienen Simo-koirulin.

Yöt se nukkuu peiton alla;
mamma vaan on ahtaammalla!
Aamulla kun silmät avaa
yli peiton Simo ravaa,
saa myös papan heräämään;
jokos ulos lähdetään?
Pappa nousee verkalleen,
pukee, rientää eteiseen.

Simo vielä mamman halaa,
viimein mieli ulos palaa.
Aamulenkki kera papan,
jalan nostot; viimein kakan
vääntää aina kauas tiestä.
Pojassa on kelpo miestä.
Tietää, ettei sivuun astu
kukaan, eikä kakkaan kenkä kastu.

Viimein päättyy aamulenkki,
houkuta ei pihapenkki,
kiire juosta sisään taas:
missäs mamma, katsotaas?
Mamman halinalle pien
syliin löytää jälleen tien.
Niin on päivä hyvä alkaa,
Simon kera yhtäjalkaa….

Ilontuoja Simo on
koirapoika verraton.

Kirjoja ja koirapoikaa

Eilisen aamutuimaan lukaisin pari kirjaa, toisen kokonaan ja toista harppoen. Minulle mielenkiintoinen kirja, juuri painosta tullut Kirjeitä Hallesta, kertoo, miten kuin peilikuvana suurimmalle osalle sodan jälkeen syntyneille ulkomaalaisten sotilaiden lapsille yhteyttä etsii lapsen saksalainen isä. Yleensä tarina on päinvastainen ja monelle juuriaan etsivälle lapselle kovinkin tikkuinen tie, joka ei välttämättä johda juurien löytymiseen.
Toinen kirja, jota selasin, oli kirpparilöytö I Kilpeläisen Sinun kanssasi illassa. Siinä ikääntyvä ihminen kertoo vanhenemisesta, yksinäisyydestä, ilonhetkistä ja ikä-ihmisen arkipäivästä todella hienosti. Ajattelinkin lukea tästä pienestä kirjasta aina "iltasadun" ikääntyvälle vanhalle rouvalle, itselleni.

Tänä aamuna oli pihalätäköiden pinta jäässä. Simon kanssa aamulenkki tehtiin läheiselle pellolle, jossa lumikohdat kantoi pientä koiraa mutta eipä meikäläistä. Onneksi lunta oli suht ohuelti. Myyränkoloja tuiki tiuhaan ja niistäkös rottaterrierin jälkeläinen sai hyviä nuuskuja kuonoon. Pukitti aina reikien kohdalla kun yritin vetää taluttimesta eteenpäin. No, terveisiähän ne on peltomyyrienkin lähettämät.
Aurinkoinen aamu antaa kyllä toiveita lämpimästä lauantaipäivästä. Ja ikkunalaudalla kaikki kolmekymmentä stevian tainta ovat vielä hengissä!

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

PUOLI KUUTA PEIPPOSESTA

Lapsena luettiin lorua Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Tämä loru tuli mieleeni eilen aamulla, kun pihaan lennähti peipponen. Siinä se istui kevään airueena. Siiskö enää puoli kuukautta suveen? No, sisemmässä Suomessa nähtiin jo västäräkki kiirastorstaina. Ei taida kuitenkaan vähäsen riittää kesän tuloon, niin on lunta vielä maassa ja järvetkin jäässä. Tänään kuulin kyllä peipposen jo visertävän lähimetsässä. Ja yllätys; talitiainenkin veti jo pitemmän kaavan mukaan titityynsä! On, on kyllä kevättä jo ilmassa. Mustarastaan huilu on soinut jo pari viikkoa.

Pitkän talven jälkeen kaipaa lämpöä. Avanto vaihtuu aavaan järvenselkään. Lumiset pihapolut muuttuvat kesäisiksi, muurahaisten kanssa yhteisiksi väyliksi. Ja konsertti, mikä metsiköstä kuuluu alkukesästä vahvana ja muuttuu syyskesään hillitymmäksi on henkeäsalpaava. Elämässä on sykettä ja lämpöä. Ihana kesä. Sen jälkeen jaksaa taas odottaa talven valkeita hankia ja havumetsän raikkautta.
Olemme onnekkaita, että meillä on nämä neljä erilaista vuodenaikaa, joissa kaikissa on oma viehätyksensä.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

STEVIAT

Ystäväni Unelman blogissa kerrottiin steviasta, ihmekasvista, jota käytetään makeuttamaan teetä ym. (ks. Mamman maailma). Kuinka ollakaan, kysyin tyttäreltäni, tietääkö hän sellaisesta kasvista. Jess, hänellä oli siemenpussikin messutuliaisina jossakin. Ei kun etsimään pientä pussukkaa, joka sisälsi kolmisenkymmentä pikkuruista siementä.

Ennen pääsiäisreissua upotin multasormeni kahteen ruukkuun ja peittelin siemenet itämään kosteaan multaan. Varmuuden vuoksi peitin ruukut vielä muovikelmulla, että eivät kuivahtaisi poissa ollessamme. Eilen kotiin palattuamme uteliaana kurkistin viljelykseeni. Ja yllätys, olivat taimella - tai paremminkin vasta sirkkalehdillä, mutta laskuni mukaan liki kaikki siemenet olivat itäneet. Valitettavasti kuvasta ei tullut tarkka, mutta pieniäpä ovat taimenalut vielä.

Nyt onkin jännittävä nähdä, mitä taimista tulee, miten saan ne säilymään hengissä siihen asti, että niiden lehtiä voi tiputella aamuteehen! Ans kattoo, miten muorin käy. Olis nyt muutama ylimääräinenkin taimi!

PÄÄSIÄISEN JÄLKEEN

Kiirastorstain aamuna heräsimme sisemmässä Suomessa. Aurinko oli noussut jo metsänlaidan yli, kun huristelimme kelirikkotietä mökille. Pihamaalla oli lunta yli puolenmetrin kinos ja lapioimme polkuja päästäksemme liikkumaan pihapiirissä. Mutta kevätaurinko, se lämmitti mukavasti ja kun laiturin betoninen kulkusilta oli lumeton, siirsin sinne aurinkotuolin ja paistattelimme lämmössä.

Prinssipuoliso kairasi jäähän pieniä "onkireikiä" vieriviereen ja sahasi jääsahalla välykset. Näin syntyi ihmisen mentävä aukko, johon sujahtivat tikapuut odottamaan pulahtajaa. Koska vettä oli jäällä muutama sentti ja kohvakerros ei kantanut, laitettiin vielä kakkosneloset kulkuväylälle ja avanto odotteli avoimena. Vielä havu merkiksi, ettei kukaan jäällä liikkuja solahtaisi syvyyksiin.
Lienee turha mainita, että veteen painautuminen oli joka-aamuinen rituaali. Heti herättyä jätettiin kaikki unihiekat ja kolotukset ja vaivat kylmään, kirkkaaseen Korppisen syliin. Ah, sitä autuutta.
Sanomattakin on selvää, että mökillä saunotaan joka ilta. Innokkain saunoja oli tietenkin Simo. Kuullessaan sanan "sauna" oli poika jo saunan ovella odottamassa lauteille pääsemistä. Aika pitkään koiruli kesti lämpöä, mutta jos löylyä lisättiin, lähti Simo alas lauteilta ja pyrki saunakamariin, missä kiltisti odotteli sitten meitä kömpiäkseen mamman peiton alle kinttuun kiinni unille. Miten voikin pieni koira runtata itsensä mamman iholle tiiviisti, eikä sitä häiritse kääntymiset eikä peiton siirtämiset. Tosin sitten kun tulee liian lämmin olo, siirtyy sujuvasti lattiamatolle levitetylle omalle peitolleen toviksi jäähdyttelemään. Ihana koirus.

Pieni puuhella on pikkuruisen keittiöni aarre. Sen sytyttää helposti, aamupuuro kiehuu nopeasti ja hellanuunin lämpö kypsyttää ruuat. Kotoa lähtiessä olin leiponut ainoastaan vadelma-rahkapiirakan, ajattelin sen riittävän pääsiäisen kahvileipänä. Mukanamme oli tietysti monta rasiaa pakastemarjoja ja olipa mukaan eksynyt isohko purkki omista luumuista keitettyä sosetta pakasteena. Prinssipuoliso ihmetteli sen mukaan ottamista, kun muita marjoja oli runsaasti kylmälaukussa.  Olin jo paistanut melkoisen annoksen pannukakkua suoraan maitotilalta haetusta maidosta ja se meni "pojille" kuin kuumille kiville. Mutta se luumusose. Se piti tuhota ettei siitä nyt sitten enempää puhetta piisaisi.

Varsinaisen hyvä ohje, että otetaan mitä on, sekoitetaan ja paistetaan, otettiin taas käyttöön. Leikkasin reilun palan oikeata voita kulhon pohjalle, kaadoin päälle sokeria ja vähän vaniljasokeria, lisäsin summamutikassa vehnäjauhot ja leivinjauheen ja nypin taikinan murusiksi. Oli vähän kuivan tuntuista. No ei hättää mittään. Kun ei keitetty munia pääsiäisenä, sama se, rikoin kaksi munaa taikinaani ja sekoitin taas. Oli vielä vähän kuivaa. Siispä loraus vielä ruokakermaa. Nyt alkoi Lyyti kirjoittamaan; taikina oli sopivan löysää ja levitin sen voitelemaani uunivuokaan. Päälle levitin lähes koko purkillisen luumusosetta ja koko komeus kuumaan hellanuuniin. Pari puuta hellaan pitämään lämpöä uunissa ja sitten odoteltiin.

Naapurimökille tulleet sukulaiset toivottelivat pääsiäistä. Prinssipuoliso kutsui heidät kahville todeten, että "saatte omasta päästä tehtyä luumupiirakkaa". Lienevätkö vitsiksi luulleet, kun toivat pullaa tullessaan.

Maistuis varmaan kukolle ja kanallekin.















Yllätys, yllätys. Luumupiirakka näytti lähes mämmituokkoselta, mutta maistui todella hyvältä, varsinkin kun sen päälle lorautti tilkan vaniljakastiketta. Nam.

Toinen pääsiäispäivä valkeni sumuisena. Mökkiniemestä ei näkynyt edes saaren silhuettia. Sumu hälveni vähitellen, mutta aurinko ei tanssittanut jäniksiä hangella. Teerien kukerrus kului järven takaa ja avantomme yli lensi joutsenpariskunta. Lämmin sää oli sulattanut suurimman osan lumihangesta ja paljastanut pihan reunassa sinnitellet vuorenkilvet. Miten mahtaa niiden käydä paljaina, jos vielä pakkaset palaavat. Yöllinen vesisade alkoi uudelleen ja me olimme valmiita kotimatkalle.