torstai 30. syyskuuta 2010

SYKSYNLAPSIA

Syyskuun viimeisten päivien aurinko kultaa koivunlehdet ja saa punaiset pihlajanmarjat hehkumaan. Aamun aurinko hävittää huurteiselta pihanurmikolta aamulenkkiaskelten sulattamat jalanjäljet, minun ja Simon.
Syntymäpäivien putki on nyt ohi, omaa tiistaista syntymäpäivääni ei juhlittu sen kummemmin, sillä sekä prinssipuolison että minun lähes peräkkäiset syntymäpäivät kuitattiin tänä vuonna esikoisen juhlilla.
Kaikesta huolimatta äitiliini sai viestejä, kortteja, kukkasia ja lahjuksia. Ihanaa huomata, ettei eläkevuosista huolimatta ole unohdettuna.  Ja vaikka "syysyönä synkkänä synnyin, ei tuikkineet tähtösetkään. syystuuli vain keinutti kehtoain näin eespäin kiitäessään". Laulussa laulaja joutui yksin kulkemaan. Onneksi minä en. Ja syksynlapsethan ovat "joululapsia", jos niin lasketaan.

Prinssipuoliso oli hankkinut kirjalahjan. Haluaisi varmaan, että oppisin lukemaan enemmän Simon ajatuksia! Aika saumatonta on ollut tähänkin saakka, sanoisin. Mutta kiva on kirjaa selata ja lukea iltalukemisena.

Lapset toivat kukkia, joiden syksyiset värit antavat iloa arkipäiviin asti.
Tuo miniorkidea on niin hellyttävä, että otan sen vielä tähän uudelleen.

Nyt aamulla lukaisin viikkolehdestä vaakojen horoskoopin. "Ajan viisari kyntää syyskuun lopulla ja lokakuun alkupäivinä syntyneiden sarkaa". Taitaapa kyntää muidenkin kuin vaakojen, uskoisin. No, uskoo ken tahtoo, kertooko horoskooppi uskottavia asioita vaiko asioita, joita halutaan uskoa!

Sanonta "Läheisyys lämmittää"  elää todeksi chinchillapoikien häkissä. Elvis ja poikansa Viljo nukkuvat päiväuniaan tiukasti toistansa lämmittäen. Turvallista ja söpöä. Otettaisiinko opiksi? Sekä päiväunet että läheisyys?

Ei maar. Takapihalla on vielä kukkapenkkien perkaaminen kesken. Töyhtöangervot tosin on suorassa rivissä rajaamassa pihan reunaa. Miksiköhän haluaisin aina siirtää kaikki perennat "uudistettuun" penkkiin? Että keväällä olisi taas niin tukossa erilaisista kasvuun lähtijöistä!

Iloiseksi lopuksi tämän aurinkoisen päivän jutustelulle laitan tähän nämä "ringelummat" eli kehäkukat.
Mitä siitä, jos niiden mukana sisälle siirtyy pieniä koppakuoriaisia.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

LÄHIMETSÄSSÄ NÄHTYÄ

Ihania nämä kuulaat syyskuun viimeiset aurinkoiset aamut!
Teimme aamuisen retkemme Simon kanssa takamaastoon tai paremminkin takaviistoon! Vaikka Simo on pieni koira, se on hyvin sinnikäs polulla teputtaja. Joskus on naru kovinkin tiukalla, varsinkin jos sattuu käpy tipahtamaan polulle. Silloin eksytään polulta molemmat näreikköön. Simo vahtimaan oravaa ja minä selvittämään talutushihnaa puiden ympäriltä.

Harvoin vainu pettää ja sitten alkaa räksytys, josta oravat eivät enää ole moksiskaan, ovathan ne turvassa korkealla puussa. Ja voipa olla koiran kokokin sellainen, että ei paljon pelota!
Jatkettiin matkaa palaamalla polulle takaisin, kunhan oli kierretty talutushihna näreiden ympäriltä.

Syksy on nostattanut metsälöön paljon sieniä. Harmi vaan, että syötävien sienten valikoima rajoittuu tatteihin ja rouskuihin. Valevahveroita ja muita ns. tuntemattomia - paitsi kangasrouskuja - on edellisiä syksyjä enemmän.

Näitä ruskealakkeja on pilvin pimein. Kasvavatkin melko suuriksi tien ojassa ja kantojen sivuissa.

Herkkutatti maistuu myös oravalle. Tämä vaan on ollut liian suuri raahattavaksi puun oksanhankaan kuivumaan talvievääksi.
Tässä myrkkykuningatar ja hänen lakeijansa! Kummatkaan eivät  kelpaa kenellekään.

Ja miten tyylikäs markiisiverhojen valinta tämän kannon alla asuvalla! Tosin ketään ei ollut kotona Simon kurkatessa kuoppaan.

Metsässä olisimme voineen kuljeksia vaikka koko päivän. Vaan työt omalla pihalla odottivat ja minä kaivoin kuopat töyhtöangervoille, jotka siirsin samaan riviin pikkulammen rannalta. Simo puolestaan kaivoi kuoppaa takapihan nurmikkoon. Talkoolainen kun on aina työssä mukana!

Illalla sitten kävimme ruokkimassa lapsenlapset ja valvomassa läksyt. Ja Simo katsasti kissat. Mörkö makaili kaikessa rauhassa, Lumi taas hyppäsi kiipeilytelineen ylimmälle tasolle, mistä valppaana seurasi koiran liikkumista huoneissa.

Nyt koiruli on kotona omassa tuolissaan täällä tietokoneen vieressä. Prinssipuoliso on kuoroharjoituksissaan, minusta on mukava, ettei tarvitse olla yksin, vaan koiruli seuraa kuin hai laivaa. Tuosta sen herättelen,  kun lopetan näpyttelemisen.

maanantai 27. syyskuuta 2010

PUPU

Toiseksi vanhin lapsenlapsistamme muutti opiskelupaikkakunnalleen vuosi sitten. Mikä lienee pojalla ollut päähänpisto, että nähtyään eläinkaupassa pienen luppakorvan osti sen oitis itselleen lemmikiksi. Kun kotona on kolme isoa koiraa, pikku pupu on viikonloppuvisiiteillä pidettävä kahden oven takana turvassa, muuten saattaisi joutua koiran popsimaksi.

Sunnuntaina, kun muita lapsenlapsia tuli mummille ja papalle, soitettiin oitis naapuriin, että halutaan nähdä Pupu.

Ja sieltäpä luppakorva saapui. Simo oli tietysti ihan täpinöissään, sillä pihan jänikset on kova sana ja niitä aina ajetaan pois puutarhasta vaikka ikkunaruudun läpi! Mutta Pupu. Ihanan suloinen "pehmolelu"  ihan ilmielävänä.


Pupun annettiin hypellä lattialla, mutta Simo laitettiin varmuuden vuoksi taluttimeen. Koskaan ei tiedä, milloin rottakoiravaisto saisi yliotteen ja hampaat iskeytyisivät pupun niskaan.

Kyllä siinä tappijalalla oli tuijottamista, herkeämättä vahti pupun liikehdintää lattialla.

Pupu ei ollut moksiskaan, vaikka Simo tahtoi ihan lähikontaktiin sen kanssa. Jännää! On vähän toista kuin omat chinchillat, jotka oleilevat pääasiassa omassa häkissään.


Pupulla on ihanan pehmoinen ja kiiltävä turkki. Se kulki sohvan selkänojalla ja omistajansa olkapäällä. Jotakin merkkikieltä lienee ollut sen takajalkojen tömäytys ja omistajan villapaidan pureskelu. Sai aikaan pienen reiän puseroon! Liekö ollut jo saanut vierailusta tarpeekseen, tai pikemminkin Simon tuijotuksesta.

Miksi  Pupu vietiin jo pois? Vinkulelu ei ole mitään elävän pupun rinnalla!

EIPÄ NIIN TAVALLINENKAAN VIIKONLOPPU

Monta päivää maltoin olla suoltamatta tekstiä! No nyt sitä sitten kerä purkautuukin vauhdilla.
Perjantaina alkoi Elämäni tarinoita -kurssi kansalaisopistossa. Meitä vanhoja oli paikalla muutama ja uusia kasvoja ilahduttavasti mukana. Ei minulla ole tarkoitus kirjaa julkaista, kunhan kirjaan muistiin tarinoita elämäni varrelta lähinnä jälkipolveani varten. Ja tietysti yritän suoltaa jotakin myös runomitassa.

Kuulakat syyspäivät hellivät viikonloppuna myös lämmöllä. Lauantaina, prinssipuolison synttärinä, lämpö nousi jopa 20 asteeseen. Meillä oli työpäivä; mies ajoi polttopuita motarin takaa peräkärryllä pinoihin pihan laitaan odottamaan pätkimistä sopivaan mittaan. Minä ja Simo perkasimme takapihan reunustan kukkapenkkiä siitä hemmetin Siperian sinivalvatista, joka on vallannut alaa minun oman laiskuuteni vuoksi. Yhden kottikärryllisen juuritupsuja jo poltin nuotiossa puun oksien ja risujen kanssa. Kaksi kottikärryllistä odottaa vielä polttamista. En halua valvatin leviävän mihinkään, joten en niitä laita kompostiin.


Sunnuntaina samaa hommaa jatkettiin aamupäivä. Heti puolen päivän jälkeen neljä lastenlasta tupsahti pihaan ja tällä kertaa eivät tulleet "Mäkkärin" kautta, joten mummin pikaruokala hoiti muonituksen. Tosin ihan oikeasti pikaruokaa, sillä illalla olimme menossa esikoisen syntymäpäivää juhlimaan paikalliseen pikkuiseen ravintolaan El Albaan. Meistä koostui lähes kahdenkymmenen hengen joukkio. Iloinen puheensorina onnittelulaulun jälkeen täytti meille varatun tilan. Kukitettu sankaritar säteili, vaikka ei ensin aikonut lainkaan juhlia viisikymppisiään.

Tunnelma oli lämmin. Ruoka oli hyvää, valkoviini todella hyvin valittua ja jälkiruokana juustokakku vei kielen mennessään.
Tätä pientä ja kodikasta ravintolaa voi hyvällä syyllä suositella, nyt tosin se on vähän aikaa kiinni, koska väki lomailee ja kerää voimia uuteen sesonkiin.

Syntymäpäiväjuhlista jäi todella hyvä mieli, sillä olimme saaneet kaikki läheiset yhteen nauttimaan hyvästä ruuasta ja juhlistamaan esikoisen syntymäpäivää.

torstai 23. syyskuuta 2010

PIIPAHDUS TALLINNASSA

Vihmaviitan pakkasin laukkuun varmuuden vuoksi, kun eilen aamulla lähdettiin satamaan. Vaan eipä satanutkaan ja pääsimme kuivin kengin matkaan.  Makasiiniterminaalista puuttui  kesäpäivien tungos..
Merimatka meni nopeasti, mitä nyt lähempänä Viron rantaa muutaman kerran keinahteli. Näytti siltä, että saadaan vesisade vastaamme, mutta jäi muutaman pisaran tihkuun, onneksi.

Ajoimme ratikalla hakemaan postit ja viemään meidän tallinnalaisille "talonmiehillemme" mustikoita ja mustaviinimarjamehua. Saima oli leipomispuuhissa ja me saimme maistaa hyvää omenapiirakkaa. Lähettivät maistiaisia myös prinssipuolisolle! Sitten taas huojuvaan raitiovaunuun ja päätepysäkille Kadriorgiin. Kävelimme puiston polkuja rantatielle. Mahtavat lehtipuut nousivat puistonpenkkien ylle, kesäaikaan puisto on upea suihkulähteineen ja lammikoineen.
Tässä kuvassa sorsat ovat viettämässä siestaa.

Jatkoimme ohi laululavan, jonka ikkunat hymyilivät meren valkopäisille aalloille.

Mieleen tuli joululaulu: "tonttupa öin alla lattiain kultakenkiä naulaa" kun ohitimme tämän kultakengän
rantatien varrella.
Koska saimme asiat hoidettua ja kellokin näytti jo pitkälle iltapäivää, palattiin Kesklinnaan.
Bussi oli täynnä kuin Turusen pyssy, mutta sillä päästiin takaisin Hobujaamille. Virukeskuksessa kävimme syömässä lämmintä keittoa ja sikäläistä pannukakkua hapankerman ja omenahillon kanssa. Eikä maksanut paljon vaikka hyvää oli ja vatsa täyttyi. Pannukakku oli oikeastaan meidän muurinpohjalettua vastaava.

Tämä Virukeskuksen toisessa kerroksessa lasten leikkipaikan vieressä oleva ruokapaikka on edullinen ja sieltä voi valita tarjottimelleen salaatista pihviin ja siltä väliltä. Suosittelen tutustumista tähän paikkaan.

Tallinnan pääposti Virua vastapäätä myy todella hienoja postikortteja. Nappasimme sieltä muutaman tekstittömän kortin tulevia tarpeita varten. Sitten olikin aika jo suunnata askeleet kohti Linnahallin satamaa. Matkalla kävelimme läpi Merekeskuksen, mutta ei ollut tarvis mitäkään juuri ostella. Kevyet kantamukset ja takaisin laivaan.
Päivä oli mukava, ei kiirettä eikä hoppua. Kotona odotteli malttamattomana Simo. Vaikka oli joutunut yksin olemaan vain vajaan tunnin, oli vastaanotto koko päivän poissa olleelle mammalle nuolevan sydämellinen.

tiistai 21. syyskuuta 2010

TAVALLINEN TIISTAI

Tavallinen tiistai, tavallinen syksyinen sadesää. Aamupäivällä laulut, sitten piipahdus (3 tuntia!) kylässä ystävän luona. Prinssipuoliso vei Simon ulos piipahtelemaan, eipä viitsinyt Simo koiranilmalla kauaksi edes lähteä.
Kukapa se sateella. Olis pitänyt laittaa jo nuttu koirankin niskaan.

Huomenna aion lähteä pikkkuminiän kanssa haistelemaan Tallinnan tuulia. Tästä syystä - ja toisaalta myös itse halusin jo - laitoin ison vuoan täyteen kaalilaatikkoa. Se on syksyinen ja todella maukas ruoka. Simolle ei tietenkään kaalilaatikko oikein ehkä passaa; söisi suu, vetäisi vatsa, mutta sitten voi kaali saada pienessä vatsassa kaaoksen. Niinpä paistelin herra koirulille raksujen päälle kanasuikaleita. Näin pärjäävät huomisen "miehet" kahdestaan ruokahuushollista.

Minun kaalilaatikkoni syntyy niin, että pilkon mehevän keräkaalin, laitan PAKSUPOHJAISEN ison kattilan pohjalle voita ja kuullotan kaalit voissa läpikuultaviksi. Pitää kyllä käännellä ahkerasti, etteivät alimmaiset rusketu. Lisään ripauksen sokeria, suolaa, pippurirouhetta sekä hienoksi leikatun kookkaan sipulin. Jauhelihana käytän nykyään sika-nautaa, koska Simolle ei saa nautaa antaa. Sika-nauta antaa mehevyyttä enemmän kuin pelkkä naudan jauheliha kaalilaatikkoon.  Jauhelihaan sekoitan myös suolaa ja pippuria, kananmunia ja vichyvettä niin, että seos on löysää. Reilu desilitra soijarouhetta korvaa riisin ja kiinteyttää sitten ruokaa sen paistuessa. Kun kaalisilppu on hieman jäähtynyt, sekoitan vimmatusti kaalit ja lihamössön sekaisin, kauhon sen voideltuun vuokaan, ja uuniin aluksi 150 asteeseen. Kypsymisen loppuvaiheessa nostan lämmön uunissa 170 asteeseen että pinta saa rusketusta. Ja ei kun syömään. Terveellistä ja maistuvaa.

Nops. Ruokapuoli on hoidettu pariksi päiväksi. Kaalilaatikkohan paranee lämmitettäessä. Ja puolukkaa sitten reilusti lautaselle myös. Voin siis huoletta piipahtaa eteläisempään maisemaan asioita hoitelemaan.

Illalla katsoin televisiosta Kadonneen jäljillä -ohjelmaa. Iloitsin suuresti vuonna -44 syntyneen Pentin yli 90-vuotiaan isän löytymisestä Tirolin maisemista. Ja Pentti sai vielä kaksi elossa olevaa veljeä samantien. Ihmisen täytyy saada tietää, mistä on kotoisin, mikäli se suinkin on mahdollista. Kokemuksesta tiedän, ettei vuosikymmenten epävarmuuden jälkeen mikään käy kädenkäänteessä. Mutta sitkeys usein palkitaan.

Siinäpä tikutin samalla punaista villasukkaa ja pari tuli valmiiksi. Lapsenlapsi niitä jo toivoikin.
Lakanoiden vaihtamisessa oli superinnokas talkoolainen, Simo. Kaikki se sateen takia käyttämättä jäänyt kapasiteetti purkautui reuhumisena ja "auttamisena" niin, että ovi oli välillä suljettava. Mutta tämä innokas apuri osaa hypätä oven kahvaan ja niin ovi aukesi usean kerran. Nyt koiruli koisaa tuossa tuolissaan vieressäni.

Jess. Huomenna on päivä uusi, herätys kello kuusi. Laivalla yli lahden miniän kanssa kahden. Vietämme lomapäivää ilman huolien häivää. Trip, trap, trull!

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

RIIMEJÄ SATEESSA

 
Satoikohan kesäkuun alussa, en jaksa muistaa, mutta tämän runosen olin riimitellyt 6.6. ihan vaan lätinäksi tuonne kansiooni. Nyt, kun sataa ja sataa, tää vois olla ajankohtainen. Mutta hieman - sanoisin - siirappinen runo jos omalle kohdalle sitä ajattelee. Eipä enää vietettyjen hopeahäiden jälkeen nyt niin lällällää. Mutta samaan taksiin silti ollaan tuppautumassa edelleenkin!


               JOS KÄVELET SATEESSA

     Jos kävelet sateessa vierellä mun, niin uskallan kauemmas   mennä.
     En pelkää, että mä vilustun, enkä pyrstöllenikään lennä!
     Pidä  käsikädessä minut niin, etten sinusta kauaksi kulje,
     en tahtoisi sinua menettää - eikä  toiset mua syliinsä sulje.

     Jos kävelet sateessa vierellä mun, en kastu, vaan ilossa   matkaan.
     Ole tukena, turvana kerallain, niin on helpompi taivalta jatkaa.
     Pidä tiukasti otteessas elämääni, sen kokonaan sinulle annan,
     tuon eteesi kaikkeni, aarteeni, ne sinulle, sinulle kannan.

     Jospa elämän kanssasi jakaa saan, en luopua susta voi koskaan.
     Pidän huolta sinusta päivittäin;  kaksin emme uppoa loskaan.
     Me potkimme roskat tieltämme pois kun kuljemme polkua   kaksin,
     ja ellemme jaksakaan  taivaltaa, voimme ottaa yhteisen taksin!!! 



Laita se runo vaan blogiisi, sanoi prinssipuoliso, ja lähti hakemaan kananlantasäkkiä myyrien torjumiseksi.
Aika arkista sunnuntaista huolimatta. Hihhii.

lauantai 18. syyskuuta 2010

SIENIJUTTUJA

Tänään oli oikeastaan ihan mukava lauantai.  Aamulla ei ollut kiirettä vielä mihinkään ja punaista sukkaa syntyi muutaman sentin verran. Iltapäivällä olimme laulattamassa yhteislauluja palvelutalossa. Sinne vapaaehtoistyössä ystäväpalvelussa toimivat olivat järjestäneet tilaisuuden kotona yksinasuvien vanhusten iloksi. Ohjelma oli monipuolinen ja hauskaa tuntui olevan. Mukana tempauksessa olivat monet sponsorit, taksit hoitivat kyydityksen ovelta ovelle, eli kaikki sujui hienosti. Oli ilo olla mukana tapahtumassa mukana laulamassa ja laulattamassa.

Simo oli pitkästynyt kotona yksin oloonsa. Mamman lankakeristä yhdestä oli tullut leikkiväline ja keltaista villalankasykeröä oli sitten kerittävä takaisin kerälle! Muuten kaikki oli kunnossa ja Simon on taas totuteltava hetkittäiseen yksin olemiseen, vaikka kesällä on oltukin kylki kyljessä kiinni!

Koiran lenkittämisestä tuli samalla sieniretki. Onneksi prinssipuoliso lähti mukaan, joten sain poiketa polulta ilman, että taluttimen hihna jää puihin kiinni. Sateista on se hyöty, että metsä on täynnä sieniä. Tosin pitää kyllä tietää ja tuntea ne sienet, joita poimii. Pulkkosieniä ja valevahveroita on kyllä ihan mattoina. Keräsin kaupan muovikassin liki täyteen. Tosin perattuani sienet niistä jäi sitten parin litran verran yön yli liotettavaa.
Pari-kolme hyväkuntoista tattiakin löysin kassiini. Mutta  enimmäkseen kangas- ja karvarouskuja.

Luin pari viikkoa sitten sisäisen Suomen eräästä paikallislehdestä nuoresta naisesta, joka ajaa työmatkansa polkupyörällä päivittäin. Olisiko matka ollut seitsemisen kilometriä. Ei se vielä mitään, mutta neitopa poikkeaa työmatkallaan poimimassa sieniä ja on lähdössä sienitienesteillään lomalle etelään.
Minä kuljeskelin siellä myös viikko sitten, mutta en kyllä tienestiksi asti sieniä löytänyt saati sitten omiksi tarpeiksi. Yhden sienisalaatin sain kokoon. Samainen neito kertoi suppilovahveroita poimineensa jo ämpäritolkulla työmatkoillaan.

Ei voi olla totta! Ilmoisna ikänä minä en ole suppiksia siellä nähnyt. Opin suppilovahverot tuntemaan vasta täällä etelämmässä. Ja täälläkin, siis vasta tänään, ne ovat vielä todella pikkuruisia. Löysin niitä kolme kappaletta paikasta, jossa satavarmasti on rihmastoa. Olivat tuskin sentin kolikon kokoisia lakistaan. Että saispa siinä raapia matkarahoja kasaan näillä suppilovahveroilla.

Ja entäs sitten sienten puhdistaminen. Syötäväksi jää tuskin puolet kerätystä, ellei sitten säilö "slaavilaisittain" eli liota ja suolaa sellaisenaan. Huh.
Mietin tätä omalle kohdalleni ja totesin, että minulta jäisi lomalento saamatta, jos se sienillä pitäisi hankkia.

Tässä tämän päivän suppilovahverosaalis. Piti oikein kuvaa suurentaa!

Sienijuttu tämäkin: eräs nuori mies ajoi loppuviikosta  tutkaan jossakin eteläisessä savolaismaisemassa. Poliisit puhallutti, promilleja löytyi. Mies ei kiistänyt lasin kallisteluaan, mutta kertoi lisäksi syöneensä kolme punaista kärpässientä! Varmaan siinä lainvalvojilta kulmakarvat kohosivat. Veivät  kaverin tutkimuksiin myrkytysepäilyn vuoksi. Siis haloo! Miksi joku syö tahallaan kärpässieniä? Uskomatonta. Mutta niin lehdestä luin. Ja painettua sanaa on uskominen.

Muistan, miten mummolassa kärpässientä paistettiin hellanuunissa. Sieni voipaperin päälle, ripaus sokeria, uuniin ja siitäpä syntyi kärpäsille oiva viimeinen ateria. Kaipa tehosi, kun niitä kärpäsiä kellahteli siihen voipaperin reunalle.

Mutta mukava, että syksy saa sienet nousemaan sammalistosta. Sienisalaatti  on todella maittavaa, jouluna sitä on meillä aina joulupöydässä. Niin tulevanakin jouluna. Mutta poimin vain tuntemani sienet. Taatusti.

ONKO PAKKO HERÄTÄ JOS EI TAHDO?!?

Lauantai on vapaapäivä. Sitä se taitaa olla myös Simolle, joka aamulla ryömi peiton alle jatkamaan uniaan. Piti oikein herätellä postilaatikolle ja aamuiselle pissalenkille. Mutta vaikeata se näytti olevan.
Onneksi Simo ei ole "kirppusäkki" vaan pesty ja putsattu pikkukoiruli. Ei muuten saisi peiton alle ryömiä.
Hampaat harjataan joka päivä ja käpälät ja vatsanalus suihkutetaan lenkkien jälkeen. Ja tarkistetaan, ettei hirvikärpäsiä matkusta mukana kallion takaa poluilta tultaessa. Että semmoinen Simo Sallinpoika Hurtta.
Ja nopeasti on herättyään täydessä vahtivalmiudessa oravien ja jänisten varalta. Omat chinchillapojat saavat ihme kyllä olla ihan rauhassa. Mutta asia olisi varmasti toinen, jos juoksentelisivat pihalla vapaana.

VALKEAT VANTTUUT

Perjantai-aamuna sähköpostistani luin, että pieni "Kerttuli" oli tupsahtanut ihmettelemään tätä maailmaa. Kun talvi on tulossa ja pieniä sormia ja varpaita lämmittämään tarvitaan vanttuut ja sukat, päätin laittaa puikot heilumaan. Onneksi oli kerä valkoista pehmyttä lankaakin kuin tilauksesta.


Oli ihana kutoa niin pikkuisia sukkia ja lapasia! Tässä ne nyt on valmiina pienelle tytöntyllerölle.

PERJANTAIN PUUHIA


Koko viikon on pesukone pyörittänyt mökiltä tuotua pyykkiä: kaikki lakanat, pyyheliinat, laudeliinat jne toin kotiin, kun en niitä viitsinyt mökillä pienellä pyöritettävällä pallokoneella pestä. Viimeiset valkeat lakanat ja tyynyliinat vein ulkonarulle, sillä taivas oli pilvetön ja kirkkaan sininen heti aamulla.
Ilman kosteus teki sen, että eipä paljon ehtineet kuivuakaan, kun ensimmäinen rankka sadekuuro pyyhkäisi yli pyykkinarujen. Juoksin hakemaan pyykit sisälle. Nyt ovat taatusti kuivia jo!

Torstaina kerätyt sienet keittelin suolasieniksi, tatit kuivattelin erikseen talven varalle. Ja sitten ulos.
Perjantai-aamuun iloa antoi tämä "marraskuu"  eli krysanteemi, joka oli aukaissut kukkansa täyteen loistoon.

Kiertelin Simon kanssa puutarhassa. Osa satoa on vielä korjaamatta. Osa omenoista on talvilajiketta ja saakin kypsyä vielä puussa. Marja-aroniat voisi myös kerätä ja mehustaa.



Toisaalta ne voisi kyllä jättää linnuille tankattavaksi talven varalle.



Karhunvatukoissakin on vielä latvoissa viimeiset marjat kypsyneet. Ovat nyt makeimmillaan.

Etanat nousevat tien yli pellolta sateen jälkeen puutarhaamme, mistä olemme poimineet niitä, sillä nämä mökkiään selässään kantavat nilviäiset tahtovat syödä kaiken eteensä osuvan vihreän. Joku antoi vihjeen, että etana-ansan voi tehdä säkkikankaasta, jonka alle ripottelee kaurahiutaleita. Tässä sitä testataan!


Pitäisi olla helppo nakki poimia herkuttelijat kostean säkkikankaan alta! Saapas nähdä, toimiiko.


Tässä kesän kukinta leviämässä siemeninä odottamaan uutta kasvukautta! Liekö angervon töyhtö.
Pihapihlajan oksat taipuvat marjaterttujen painosta. Sanotaan, ettei pihlaja kahta kanna, marjoja ja lunta. Saapa nähdä, millainen talvi on tulossa. Virossa tämä sanonta tarkoittaa kuitenkin päinvastaista!

Pihakuusien alla harottavat kortteet eivät sateesta piittaa vaan pörhistelevät täydessä komeudessaan.

Omenat kantoivat sadepisaroita vielä pitkään. Poimin osan omenoista ja käärin sanomalehtipaperiin yksitellen ja sitten koriin ja viileään odottelemaan. Mummolassa aina syksyn omenat säilyivät näin laitettuina jouluun.

Perjantain kunniaksi pyöräytin piirakan "omasta päästäni"  tai paremminkin kyllä omenoista. Reseptin tempaisin kyllä hatusta, osan jauhoista korvasin jauhetulla mantelilla ja täytteeksi väänsin kermaviili-ruokakerma-muna-sokeri -täytteen omenaviipaleiden päälle. Ripaus kanelia myös. Prinssipuoliso nautiskeli piirakasta, Simo samoin halusi pienen palasen reunasta. Ovat tottuneet omasta päästä tehtyihin!!!

Syksyssä on siis omat hyvät puolensa. Eikähän me suomalaiset ilman vuodenaikojen vaihteluja voitaisi edes elää!

torstai 16. syyskuuta 2010

SUKKAA PUKKAA

Tämän ikäluokan naisilla syksyn tulon huomaa siitä, että kutileet kaivetaan esille ja alkaa kiivas tikutus. Aina on puikot ja kerä lankaa tai puolivalmis kutile kulkemassa kainalossa minne sitten mennäänkin.
Jess. Minäkin taas innostuin tuosta Sukkasato-blogista ja niinpäs keriä karttui muovikassillinen neulottavaksi.
Nyt on valmiina paitsi ne käärmesukat myös sinisipsuttajalle omat Olgat ja vielä vihreät Peter Panin sukat.


Nyt on Olga mummon neulemalli niiin sisäistetty, että seuraavaksi neulon ihan yksiväriset, tietysti punaiset, sukat Siirille. Ja lapasetkin on tilauksessa. Että eipä tule aika pitkäksi tänäkään syksynä. Kun sukkablogi Hillokellarissa päättyy, jatkuu neulominen ainakin jouluun asti. Olen sitä mieltä, että parempi itse neulottu sukka antaa lahjaks kuin ostettu kukka. 

Eilisestä postauksesta jäi pois koisaavan koirulin kuva. Laitetaan se tähän loppuun, sillä kun mamma kutoo niin Simo koisaa. Ja rakas luu on tiukasti kuin unilelu. Vinkuvaa kanaa tai röhkivää possua ei voi ottaa vieruskaveriksi, koska jos unissa kääntyy, voi säikähtää leluista lähtevää ääntä. Siksi luu on parempi. Ja onhan se valmiina sitten kun herää. Kuvassa näkyy myös Simon alemman etutassun "mustikkavarvas". Hyvä tuntomerkki sekin.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

PUOLI VUOTTA BLOGGAAJANA

Nyt mä sen hokasin! Puoli vuotta tätä Simo-koiruliblogia tuli 12.9. täyteen. Ja niinkuin näkyy, blogi on täynnänsä pientä parson-austr.terrieripoikaa. Tuossa se nytkin lekottelee torkuilla lempiluu kainalossa. Luu on kai yhtä vanha kuin tämä blogi, tuotiin se mökiltä nyt pois. Kesällä se ei maistunut, vaan annas olla täällä kotona!

Pienet tämän kesän oravat olivat maistelemassa luumupuun herkkuja ja Simo päivysti sohvan selkämyksellä. Voi sitä hirmuista hässäkkää ja haukkumista oravien takia. Kaikki huushollin matot oli läjässä, koira juoksi yläkerrasta alakertaan, pomppi ovenkahvaan ja yritti ilmaista minulle, että saalista on lähistöllä. Piti sulkea sälekaihdin häsläämisen lopettamiseksi.

Ulkona sataa kuin saavista. Sienet kasvaa. Uimalammikko on täynnä koivun keltaisia lehtiä. Tätä on syksy.
Mutta onhan syksyssä ilonsakin. "Sataa, sataa ropisee, tili-tili-tom. Nallen varpaat palelee...." on iloinen lasten laulu. Se ainakin saa hyvälle tuulelle.

Kiitos kaikille blogini seuraajille! Kommentoikaa. Tästä on hyvä jatkaa. 1700 kiitosta!

SUNNUNTAI-AAMUN HURMAA

Sunnuntaina oltiin vielä mökillä. Simo herätti kuudelta aamulla ja avattuani saunamökin oven näin auringon nousevan idästä kuin tulimeren takaa. Pissitin koiran kiireesti ja sieppasin kameran ja hiippailin venerantaan ottaakseni aamusta maisemakuvan.
Hienoinen usva nousi vielä järven pinnasta, mutta aamuruskon punerrus heijastui hienosti veden tyyneen pintaan.
 Maisema oli niin uskomaton, että napsin kuvia rantakivellä ja nautin täysillä aamun väreistä.

Välillä värit voimistuivat itäisellä taivaalla pilvien noustessa ylemmäksi.

Näytti kuin tulimeri olisi leiskunnut jossakin Kuopion yläpuolella.

Punerrus heijastui veden pinnasta läpi aamu-usvan.

Lounaisosaankin riitti taivaan kajastusta auringon punatessa aamuisia pilvilauttoja.

Olin näkemästäni täysin lumoutunut enkä huomannut, että seisoin yöpaidassa siellä rantakivellä.

Myös rannan kaislat saivat oman osansa punerruksesta. Vesi oli tänä syksynä erityisen matalalla, niinkuin kuvasta voi todeta.
Päivä alkoi jo valjeta ja punerrus haihtua järven yltä. Sain toistakymmentä mielestäni upeata maisemakuvaa aamuruskosta, jollaista en aikaisemmin ollut edes nähnyt. Syyskuinen sunnuntai-aamu jäi lähtemättömästi mieleeni.