PUPU

Toiseksi vanhin lapsenlapsistamme muutti opiskelupaikkakunnalleen vuosi sitten. Mikä lienee pojalla ollut päähänpisto, että nähtyään eläinkaupassa pienen luppakorvan osti sen oitis itselleen lemmikiksi. Kun kotona on kolme isoa koiraa, pikku pupu on viikonloppuvisiiteillä pidettävä kahden oven takana turvassa, muuten saattaisi joutua koiran popsimaksi.

Sunnuntaina, kun muita lapsenlapsia tuli mummille ja papalle, soitettiin oitis naapuriin, että halutaan nähdä Pupu.

Ja sieltäpä luppakorva saapui. Simo oli tietysti ihan täpinöissään, sillä pihan jänikset on kova sana ja niitä aina ajetaan pois puutarhasta vaikka ikkunaruudun läpi! Mutta Pupu. Ihanan suloinen "pehmolelu"  ihan ilmielävänä.

Pupun annettiin hypellä lattialla, mutta Simo laitettiin varmuuden vuoksi taluttimeen. Koskaan ei tiedä, milloin rottakoiravaisto saisi yliotteen ja hampaat iskeytyisivät pupun niskaan.

Kyllä siinä tappijalalla oli tuijottamista, herkeämättä vahti pupun liikehdintää lattialla.

Pupu ei ollut moksiskaan, vaikka Simo tahtoi ihan lähikontaktiin sen kanssa. Jännää! On vähän toista kuin omat chinchillat, jotka oleilevat pääasiassa omassa häkissään.

Pupulla on ihanan pehmoinen ja kiiltävä turkki. Se kulki sohvan selkänojalla ja omistajansa olkapäällä. Jotakin merkkikieltä lienee ollut sen takajalkojen tömäytys ja omistajan villapaidan pureskelu. Sai aikaan pienen reiän puseroon! Liekö ollut jo saanut vierailusta tarpeekseen, tai pikemminkin Simon tuijotuksesta.

Miksi  Pupu vietiin jo pois? Vinkulelu ei ole mitään elävän pupun rinnalla!