maanantai 28. helmikuuta 2011

RIITTÄÄKÖ SINNI AMPIAISVYÖTÄRÖÖN ASTI

Kevät on laihduttajan toiveaikaa. Kaikki naistenlehdet ovat pullollaan terveellisiä ruoka-ohjeita, laihduttamisen niksejä ja koukuttavat ainakin meitä "liian paksuja perhosiksi" -tylleröitä.
Kuka hörppää, kuka karppaa ja kuka mitäkin. Ja minunkin pitäisi skarpata. Vaan taitaa vanhoista konsteista ainut olla ommella hampaat yhteen pikilangalla. Vain pillillä piimää. Saattais tehota jenkkakahvoihini.

On löydetty uusi konsti. Täällä Isopeikon sanavaroissa kerrotaan uudesta tavasta laihduttaa. Innostuin heti. Mielessä väikkyy viime syksyn Dubrownikin matkalla nähty valopusero. Se pitää ostaa heti seuraavalla reissulla sitten laihduttamisen jälkeen. Nyt ei kyllä päälle mahtuiskaan.


Ampiaisvyötärö, korkea kaulus ja tunikamittainen helma. Vai onko tää sittenkin minihamemittaa? Mutta tällaisen haluaisin kaikkine led-lamppuineen. Ja tietysti helmikoristeineen. Vaan miksiköhän siinä on pesuämpärin mentävä aukko vatsan kohdalla?

Jaapa jaa. Pitäiskö uskoa hevillä, että läski on ikuista. Tällä syömisellä en kuitenkaan ihan haluaisi uskoa.


sunnuntai 27. helmikuuta 2011

BASTARD

Simon eläinlääkärintodistuksessa oli merkintä BASTARD. Kurkistin Wikipediasta sanan suoranaista merkitystä ja näin siellä todettiin:


"Lapsi, jonka syntymää ei ole oikeudellinen legitimiteetti -eli yksi syntynyt nainen ja mies eivät laillisesti naimisissa keskenään".

Nopas. Koirulithan eivät voi olla laillisesti keskenään naimisissa ihan oikeasti, mutta niiden pitää olla pariutuessaan samaa rotua, muuten syntyy bastardeja eli seropeja. Seropi on mielestäni parempi sana (sekarotuinenpiski). Kuitenkin puolustan sillä kokemuksella, mitä minulla on cockerspanielien kasvattajana muinoin ja nyt tämän pienen bastard-pojan kanssa, että roduilla on ominaisuutensa, ehkä etukäteen ennakoitavissa. Mutta, mutta. Kun tiesin Simon emän ja jotakin myös isäkoirasta, uskoin, ettei mitään yllätyksiä luonteen suhteen tule. Ja oikeassa olin. Jääräpää on niinkuin terrierin kuuluu. Syö hyvin, on sisäsiisti (oppi tosi pienenä), ei ole agressiivinen (paitsi kadulla toisille poikakoirille murisee kyllä vaan ei tyttökoirille!) ja on kiltti lullukkapoika. Oppinut temppuja, ymmärtää puhetta. Istuu saunassa ensimmäisenä. Ei halua uida mutta nukkuu sängyssä peiton alla. Sitkeä lenkkikaveri, ei pasko tielle vaan aina metsähallituksen puolelle lumivalleista huolimatta. Lenkin jälkeen sisällä menee kehoituksesta suoraan pepun pesulle ja odottaa sen jälkeen kuivaamista. Ja sitten on taas riemu irti ja mamman tossut ja omat lelut saavat kyytiä.


Toki arvostan rotukoiria. Mutta tykkään omasta bastardistani kuin hullu puurosta. Se on aidosti perheemme jäsen joka lähtöön. Ja aina olisi kyllä lähdössäkin. Varsinkin kun pakataan tavaroita mökkireissulle, Simo kyllä huolehtii satavarmasti, että pääsee ensimmäisenä autoon. Tankkaamme aina Jari-Pekassa Hartolassa, missä Simo lukee paikallisuutiset ja sen jälkeen kiltisti odottaa auton piipppuhyllyllä katse kahvioon päin. Tietää aina jotakin hyvää saavansa, kun palaamme autolle.


Ilo ilman Simo Sallinpoika Hurttaa olisi kuin pilvinen päivä ilman aitan polulla astelevaa vahtikoiraa.... Siispä, mitäs me bastardit.


PS. Onnea Siiri, tänään 20 v.

lauantai 26. helmikuuta 2011

MUN MUMMUNI MUNI....

Helmikuun lopun sää lauhtuu. Meillä aamusella -7 noin kuuden aikoihin. Niin, miksiköhän niin varhain tarkistin mittaria? No siksi, kun isä ja poika lähtivät ajamaan kolmesataa kilometriä Keski-Suomeen mökille katsastamaan kevään tuloa ja varsinkin lumen määrää katoilla. Aikainen kana löytää aikaisen madon! Ja Simo liisteröityi prinssipuolison jalan syrjään ja syliin niin, ettei imupaperiakaan olisi väliin mahtunut. Pettymys oli, kun auton perävalot näkyivät tiensuulta eikä poikakoiruli päässyt mukaan. Mamman lullupoikana siis kokonaisen päivän joutuu nyt olemaan.

Jess. Illalla katsotaan takuuvarmasti Jysäys - no mikäseon Putous. Minun mielestäni sen voittaa Munamies.

Finaalikaksikossa on myös Timo Harjakainen. Hyvä sketsihahmo hänkin, mutta pidän enemmän Munamiehen siistimmästä huumorista. Ja hänen ilmeestään, laulustaan ja etenkin liikkumisestaan. En voi ymmärtää, miten joku pystyy hyppäämään narua, trampoliinilla ja istumaan pyrstöllään jalat ristissä ja siitä hypähtämään jaloilleen ykskaks. Tosi taitavaa.

Munamiehen mummu muni Munamiehen mamman ja mamma sitten Munamiehen.....eikä turhaan muninutkaan.
Mistä kaikki lahjakkuus Munamieheen on periytynyt? Äitikanasta?

Vai isäkukosta?

Vai setäkukoista ja tätikanoista?

Vai onko vaikutusta ollut ranskalaisserkulla? Jyvänekatko sillä on mukanaan?

No, yhtä kaikki. Kun Munamies Rajattomien (kun itse raajaton!) kanssa lauloi: "Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii..." olin ihan myyty. (Tosin Munamiehen laulu olisi voinut olla , että niistä jotka nokkii, possuthan ne kärsii... hih). Levy on kuulema tekeillä ja uskon siitä tulevan hitti.

Tuuli puistelee puiden oksilta lumikerroksen pois ja räystään jäinen lumikakku on tullut jo kymmenisen senttiä alemmaksi. Vaikka tänään ei aurinko paista, kevään voi aistia ainakin punatulkun huiluäänistä, tiaisten keväisistä tityistä ja kolmen pihaoravan edestakaisesta kisailusta takapihan isossa pajussa.

Peukut pystyyn Munamiehelle illan Putous-ohjelmassa.

torstai 24. helmikuuta 2011

KOIRANI JÄÄRÄPÄÄ

Pari päivää olen pitänyt Simolla muovikauluria, ettei pääse nuolemaan etutassustaan voiteita veks. Päivät menee ihan hienosti, mutta öiseen aikaan kulkee ja kolkuttaa kauluriaan jos minne. No. Muutama päivä vielä, niin tassu näyttää paremmalta.

Ulkona on vielä ollut niin kylmää, että olen pukenut koiralle takin lenkkiretkille. Aina yhtä vastenmielistä Simon mielestä. Kylmimpinä päivinä olisi tarvittu myös tossut koirulin jalkoihin.
Lähdettiin pihasta tielle. Vedin koirulia vasemmalle, hiljaiselle tieosuudelle päin. Eihän se koirapojalle käynyt. Pukitti tien suulle eikä liikahtanut perässäni tuumaakaan. Pakotin kuitenkin tulemaan, mutta kovin hitaasti ja vastentahtoisesti se kävi. Annoin periksi ja käännyimme takaisin.
Poika mennä pylkytti pää pystyssä ohi meidän tiensuun. Halusi tuonne puolen kilometrin päähän kävelytielle lukemaan koirien uutisia. Ei tarvinnut yhtään perässä vetää, päinvastoin Simo veti minua. Ison tien ylitys juuri ennen kävelytietä on koettelemus. Kun sopiva rako autoissa suuntaan ja toiseen syntyy, löystän hihnaa ja koira juoksee viivasuoraan tien yli kävelytielle.
Siellä sitten siksakataan reunasta toiseen eikä yksikään postikortti jää lukematta.
Ja tyypilliseen poikakoiratyyliin vastaus kortteihin kirjoitetaan niin kauan kuin mustetta pullossa piisaa. Mutta kuin säännöstellen. Aika metkaa.

Kävelytiellä ei tullut koirakavereita vastaan. Mutta paljon niitä on sitä käyttänyt, jäljistä päätellen. Sitä en vaan ymmärrä, että ihmiset antavat koiransa tehdä isotkin kasat kävelytielle eivätkä niitä siitä edes reunaan siirrä, puhumattakaan että pois keräisivät tai ainakin heittäisivät ne lumivallin taakse metsään. Kun sitä kävelytietä käyttävät kaikki sauvakävelijät, lastenvaunut ja jalankulkijat. No, hyvähän minun on puhua kun koirani on niin pieni, että pienet jätökset helposti kiepauttaa muovipussiin ja roskikseen. Onneksi tämä meidän tien sivusta on senverran siisti eli pikku lapioita heiluteltu, ettei kengät likaannu. Kunhan kiertää ne tiensivuun lorotellut sifonkihuntujen näköiset koiranpissat.

No, tulipa aloitettua tää keväinen keskustelu aiheesta koirankakka. Mutta onpahan päivään muutakin mahtunut. Oltiin illan tuntumassa villapeti-esittelyssä. Saatiin hyvää porokiusausta ja paljon tietoa merino- ja kashmir-villasta valmistetuista sänkyvaatteista. Arvokkaita ovat, kai silti hintansa väärtejä. Nukutaanhan me jokainen kolmasosa elämästämme. En kuitenkaan hennonut ostaa muuta kuin torkkupeiton, jonka toinen puoli on aitoa villaa. Toivottavasti sillä tarkenee, vaikka sanotaankin, että "vilu vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä", nämä olivat itävaltalaisia.
Simo oli odottanut sohvan selkänojalla pimenevässä illassa ja oli todella riemuissaan tultuamme.
Jääräpäisestä pukittajasta ei ollut jälkeäkään, halausten jälkeen raksukupille ja sitten taas kaikki hyvin.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

KERÄILY ON ILOINEN ASIA


Kevät tulla tupsuttelee pakkasviitta harteillaan. Jokohan kohta alkaisi vesi räystäiltä valua ja lumipenkat alentua. Kyllä kai me kahlataan vielä vappunakin sohjossa, sillä lunta on niin paksulti, ettei heti leskenlehdet pääse kukkimaan. Päivät tulevat peräkkäin kuin köyhän talon porsaat.....

Leskenlehtiä odotellessa kaipaa voimakkaita värejä valkoisen lumimaiseman vastapainoksi. Tässä pläjäys rubiininpunaista, kollaasi kaapista ovien ollessa auki.

 
Posted by Picasa

Aikas monta ilonpirskahdusta on koettu löytämisestä. Yhtä monta tuskanparahdusta varmaan aina, kun pölypilveä häädetään kaapin sisältä. Mutta iloksi kaikki tämä rakkauden väri!

TERVE TAAS!



Pakkasaamu, - 24 astetta ja uintireissulla avannosta nousi höyry kuin noita-akan padasta. Minä painauduin kiireesti vilpoisaan veteen ja sitten nopsasti sisälle ja suihkuun. Päivä alkoi mukavasti.

Olin jo illalla huomannut kameran akun vetelevän viimeisiä virtojaan, mutta kun ja jos ja mutkun taas. En vienyt lataukseen. Ja kas, nyt aamulla, kymmenen minuuttia sitten, kauris oli taas meidän takapihalla lintulaudan alla. Onneksi virtaa juuri ja juuri riitti neljään kuvaan.


En uskaltanut avata kuistin ovea sillä halusin sen antaa rauhassa syödä lintulaudalta tippuneita auringonkukan siemeniä.


Hätäpäissäni kuvasin keittiön ikkunan läpi ennenkuin arka eläin poistui takaviistoon. Toista kaurista ei nyt näkynyt.

tiistai 22. helmikuuta 2011

VIISI KYSYMYSTÄ/TUNNUSTUS


1. Milloin aloitit blogisi?
Aloitin maaliskuussa 2010, tarkalleen 12. päivänä, joten kohta on vuosi täynnä.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Tämä on kertomusta tavallisen mummelin arkisista asioista ja pienestä koirulipojasta Simo Sallinpoika Hurtasta. Eli juttuni syntyvät spontaanisti arkipäivän tapahtumista, joskin ehkä peilaavat joskus ulkopuolistakin elämää. En ole kuitenkaan halunnut rajata aiheita millään tavalla.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
No ei varmaan mikään muu kuin se, että se on MINUN blogini, omia sepustuksiani ja kuviani.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Pitkän vastaanhangoitteluni jälkeen ystäväni Unelma sai minut innostumaan ja onhan tämä vienyt mukanaan virtuaalimaailmaan, ei huono.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
En tiedä, haluaisinko mitään muuttaakaan. Kun kirjoitan, en paljon korjaile. Ja siltä näyttää. Mutta tämä on kuitenkin ominta omaani. Kuvien suhteen toivon kehittyväni, sillä niitä olen räpsinyt ja vaan läpsinyt ne blogiini. Ehkä siinä olis parantamista.
Jos oikein kriittiseksi ryhtyy, voi olla, että pulputus tyssää siihen. Joten kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan...

Tämän tunnustuksen sain Maijan monenlaista murua -blogista. Koska tämä on kiertänyt jo monelle, en lähetä tätä nimenomaisesti kenellekään, vaan tämän tunnustuksen saa poimia niin halutessaan omaan blogiinsa vastattavaksi.

maanantai 21. helmikuuta 2011

MAANANTAIN MUMINOITA

Uusi viikko ja samat pakkaset. Aamulla lähes -30, ei ihan pelkkä aamutakki-kuomakenkäkeli, vaikka niillä juuri ja juuri postilaatikolla piipahtikin. Simokin sääli vähäpukeista mammaa ja suoritti aamupisut todella ripeästi.
Ihanaa istua kuuman kahvikupposen kera lukemaan aamun uutisia. Päivä saatiin käyntiin.

Eilisestä viisastuneena autojen akkuja ladattiin ja kytkettiin lämmitystolppaan. Hyrähti käyntiin molemmat, ihme. Pääsipä prinssipuoliso päivän haasteisiinsa viemään paria mummelia mukanaan ja tuomaan yhtä papparaista taas takaisin tullessaan. Iltapäivällä menee laulattamaan parkinson-yhdistyksen väkeä. Meillä Simon kanssa on siis kissanpäivät, olla möllötellään sisällä lämpimässä yöpaidassa puolille päivin. Jouduin taas voitelemaan tassunivelen ja peittämään sen siteellä, ettei mene voiteet parempiin suihin.


Vaan mitäpä sitä tällä kelillä muuta tekisi. Simo päivystää pihan pikkulintuja, jotka ovat jo uskaltaneet pyrähtelemään lintulaudalle, missä oravat jo aamuvarhaisesta ovat täyttäneet energiavajaustaan. Jännä juttu, että voivat tiaiset ja oravat samanaikaisesti olla syömässä, toinen toisella ja toinen toisella puolen lintulaudan annosteluaukon.

Ulos ei juuri nokkaa voi pistää, ennenkuin aurinko ajaa pakkasta tiehensä. Mutta eipä hätää, tässä huushollissa riittää puuhaa; pöly on laskeutunut kaikille pinnoille kun ei vähään aikaan ole mekastettu.
Sukankutile tuli valmiiksi eli on kahdet parit odottamassa ottajaa. Pakko on syrssätä vielä silmukoita uusiin sukkiin, lankaa riittää.
Mietinpä, miksi kutomani sukat näyttävät aina samanlaisilta? No varmaan siksi, että ei tartte paljon silmukoita laskea eikä kerroksia miettiä, toimii kuin kutomakone, johon on ohjelmoitu tietty kaava ja antaa palaa. Onhan sitten värillä vähän väliä. Ja kaikki on kelvanneet, nekin 26 paria, jotka ennen joulua neuloin. Tuskin nämäkään kaksi paria jäävät ensi joulua odottelemaan.

Lapsenlapsi piipahti eilen opettamassa Simolle uusia temppuja. Give me five -käskyllä Simo läppää käpäläänsä käteen. Vielä muisti kaikki kuperkeikat ja muut hassutukset. Hupsu koirapoika, ihana.
Nauraa itsekin ääneen omille hassuille tempuilleen! Kun vain lopettaisi tassunsa ylenmääräisen nuolemisen taas. Laitoin siihen merimakkararasvaa, jota toin Malesiasta ja joka on osoittautunut toimivaksi moneen ihorikkoon.

Onkohan nimi enne? Ei kai! Luin lehdestä Ko:sta joka toimii aktiivina seniorina (kok) ja eläkeläisenä (kom), siis siksikö, kun  on Ko. Joten  tämän perusteellä minun Pe pitäis muuttaa persujen leiriin. Tuntuispa yhtäkkiä  ehkä vähäsen  kaukaa haetulta tällä perusteella uuteen muuttaa. Mutta aika näyttää, hih. Että tällä perusteella. Mutta jos ei osais valita...niinkuin se hevonen, joka kuoli nälkään kahden heinäpaalin väliin. Sellaisia me ollaan. Vai ollaanko? Kohta on taas pakko valita se oikea heinäpaali.

Luumupuun oksalla matelee lumikäärme. Koskahan aurinko sen pudottaa alas. Onneksi ei uhkaa pikkulintuja.
Eikä muutenkaan näytä vaaralliselta. Kunhan matelee. Niinkuin minäkin tämän maanantain alkuun matelen.
Salman Rushdien Häpeä odottaa lukijaa, keitänpä kupin teetä, sitä vihreää, japanilaista.


lauantai 19. helmikuuta 2011

TOMULAN TAIKAA

Kaikki alkoi ruusulautasesta. Olimme Kaapelitehtaalla keräily- ja antiikkimessuilla joskus vuosia sitten piipahtamassa, kun sattui sopivasti menomatkallemme Tallinnaan. Kiertelimme katselemassa tarjontaa ja kuinka ollakaan, prinssipuolison silmään osui Ester Tomulan pieni seinälautanen, punainen ruusu. Hän kurkisti hintaa ja tuli kysymään minulta, missähän romulaatikossa  saamani lautanen mahtaakaan olla? Se pitäisi ottaa talteen, sillä näyttää olevan aika arvokaskin. Jaa-a. Käännyin takaisin katsomaan lautasta, jonka ohi olin jo pokerina rynnännyt. Hm, tutulta näyttää, etsitään kun mennään takaisin kotiin, kyllä se jostakin löytyy. Olin saanut seinälautasen äitienpäiväkorttina lapsilta vuosia sitten, enhän toki sellaista hävittänyt ole!


Kotona etsin seinälautasen ja nostin seinälle.  Ei se kovin kummoiselta yksikseen siinä näyttänyt, mutta kaipa silmissäni lisäsin siihen hintalapun, joten siihen se jäi. Mutta kipinä oli syttynyt. Näitä lautasiahan on erilaisia, täytyypä katsoa kirpparit ja muut.

Etsin tietoa Ester Tomulasta ja hänen töistään.Hesarissa oli vuonna 2004 tarinaa Tomulasta ja kerrottiin, että ainakin yksi henkilö oli kerännyt koko sarjan seinälautasia eli yhteensä 55 kpl.

Lomareissuilla löytyi aina jostakin uusi, erilainen seinälautanen ruusulautasen seuraksi ja pieniä nauloja tuli seinään lisää. Keräämisvimma nyt vaan on semmoinen, että kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan. Vähitellen kaikki tavallisimmat olin nostellut nauloihin, mutta joitakin harvinaisempia liikkui todella nihkeästi. Huopaohdake, rohtoimikkä, pietaryrtti ja keltainen iiris olivat ne, joista hinta oli kiivennyt tikapuita pitkin pilviin. Ja koska metsästysinto ei vaan osoittanut laantumisen merkkejä, joistakin jouduin maksamaan ehkä vähän liikaakin. Mutta tasapainon vuoksi joitakin olin löytänyt myös tukholmalaiselta kirppikseltä lähes ilmaiseksi, joten ei ehkä niin kirpaissut sittenkään.


Viimeinen puuttuva oli hiirenvirna. En ollut sitä missään nähnyt edes tarjolla. Ja sitten yhtenä lauantaina ystäväni Unelma soitti kirpparikierrokseltaan: puuttuuko sinulta vielä se hiirenvirna, yksi mummeli myy sitä täällä ja pidän siitä lautasesta kiinni kun siihen on toisetkin tarttumassa? Jess. Ihana ystävä. Ei irrottanut hiirenvirnasta ja minä sain kokoelman täyteen. Seinässä on siis 55 pikkuista naulaa ja jokaisessa Tomulan seinälautanen. Hurraa.

Mutta ei se vielä siihen jäänyt. Aloitin Pomona-purkkien haalimisen. Mehiläinen niistäkin puuttuu, mutta into on tosin jo hiipunut - tai järki voittanut. Jompi kumpi.
Lapset ovat kyselleet, mitä näillä mummin kaikilla tilpehööreillä tehdään sitten kun aika mummista jättää. Olen lohduttanut heitä sanomalla, että viimeisillä voimillani ja vapisevalla äänellä pyydän:  tuokaa  vasara...


perjantai 18. helmikuuta 2011

NEUVOKSET HERROJEN HELSINGISSÄ

Pakkasta uhmaten päätimme ystäväni Unelman kanssa lähteä neuvosretkelle pääkaupunkiin. Ensisijainen tarkoituksemme oli käydä japanilaisessa kaupassa hakemassa vihreää teetä ja vähän pyöriä Helsingin humussa.

Kampissa nousimme maan tasalle ja keräsimme rohkeutta pistää nokkamme pakkasen ja mereltä nousevan viiman kylmentämille kaduille. Peräperää taivalsimme Annankadun jalkakäytävää, joka oli todella petollisen liukas niistä paikoista, mistä hiekkarakeet olivat tehneet oharin. Mutta hyvällä onnella selvisimme japanilaisen kaupan ovelle. Ystävällinen, suomea puhuva myyjä selvitti meille teelaatujen ominaisuuksia ja esitteli japanilaisia teepannuja kuppeineen.  Teekannut jätimme vielä hyllylle, mutta kassiin kertyi wasabi-tahnaa, tofua, seesaminsiemenpussi ja tietysti vihreää teetä eri muodoissa. Vihreän teen terveellisyydestä voit lukea täältä. Ja kannattaa lukea!

Taiteilimme itsemme poikkikadulle ja kylmä viima puri kasvoja. Mutta apu oli lähellä, astiataivas aukeni edessämme ja ei kun sisään. Hyllyt täynnä kuin kotona ikään. Hinnat pilvissä, taivaassa kun oltiin. Mutta silti punainen lasilintu viehätti niin paljon, että yritin tinkiä. Ei helpottanut. Maksoin mitä lapussa luki. Oli siellä kirkas kanarasiakin,  se iso, ja äkkiä laskin omien kanarasioitteni arvon näillä hinnoilla myös pilviin. Olinko onnesta ähky? No en tietenkään. Ei se ole hullu, joka pyytää vaan se, joka maksaa. Varovasti hilauduimme ahtaasta astiakaupasta ulko-ovelle ja kadulle. Mietin, olinko nyt mennyt lasilinnun kanssa halpaan. Mutta päätös oli tehty ja pulinat pois. Kaunishan tuo lintu on eikä minulla vielä sellaista toista ollut, pienempiä kylläkin.


Tyytyväiset mummelit jatkoivat matkaa ja kas kummaa, joutuivat keskelle penkinpainajaishulinoita. Kuorma-auto toisensa jälkeen puski läpi katujen ja abit heittelivät karkkeja kadun varren katsojille. Niitä sitten kilvan pakkasen nipistellessä paljaita sormia (eihän lapasten kanssa olisi karkkia kiinni saanut) poimittiin taskuihin.



Siinä hötäkässä oli jo meikäläisen kameralaukkukin karata omille teilleen, olisinko ilman ystävällisen naisen huomauttamista tajunnut kamerani karkuyritystä.  Karkkisateessa minulle tuli assosiaatio Inge Löökin mainiosta kortista (sain sen ystävänpäivänä Unelmalta), missä mummot kassi auki pudottavat naapurin aidan takaa omenoita. Sama se, karkkeja tai omenoita!

Nälkä alkoi jo tuntua ja neuvokset suuntasivat Stockan kahdeksanteen kerrokseen. Siellä oli maalaismummelin pää mennä pyörälle. Jokaisessa saarekkeessa oli erilaiset vaihtoehdot ja tarjolla enemmän kuin käsittelemään pystyi. Löytyi viimein meille sopiva lounasvaihtoehto, juuressosekeittoa ja salaattia, missä myös lämpimiä vihanneksia (lanttua, porkkanaa, perunaa, punajuurta).

Maistuipa hyvälle ja riitti hyvin pakkaspäivän lounaaksi. Keitto yrttileviteleivän kera lämmitti mukavasti.

Ei sitä maalainen arvaa kaikkia pääkaupungin vermeitä tarkistaa. Käytiin hotelli helpotuksessa ennen ulos lähtemistä ja laitoin laukkuni ja lapaseni vessan lavuaarin päälle, kun ovessa oleva naula oli niin olematon (ja minulla lasilintu laukussa) enkä periaatteesta laukkua vessan lattialle laske. Ihmettelin puronsolinaa! Kunnes tajusin, että automaattinen hana avaa vedentulon jos käden tms. laittaa lähelle. No, lapanen kastui ja vaikka sitä kuivattelin, jäätyi ulkona tönköksi kärjestään.

Kierreltiin vielä Kampissa,  mutta koska bussin lähtö oli sopivasti kohdalla, noustiin vankkuriin. Ja kas, hitaasti köröteltiin ja jokaisella pysäkillä stopattiin. Soitin arvioidun tuloajan prinssipuolisolle, että tietää tulla vastaan.
Ei olis pitänyt. Bussi oli puoli tuntia myöhässä viimein  enkä  saanut - tyhmyyttäni - yhteyttä hakijaan. Kun sitten vihdoin viimein puuskutin treffipaikkaan, oli jollakin huumorintaju kadonnut ja naama vääntynyt näkkärille, sillä  myöhästymiseni söi jo eestintunnille ehtimistä. Mutta mikä tässä maailmassa nyt sitten niin tärkeätä olisi? Minusta se, että meillä oli kiva neuvosten torstaipäivä ja että lopulta kaikki hyvin. Lapasen nostin kuivumaan patterille..


 Ja Simo oli onnellinen kun mammakin oli taas kotona. Ja loppujen lopuksi kai prinssipuolisokin, ei kai se muuten olisi reissustamme kysellyt kuulumisia.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

PRINSSIPUOLISO JA MILJOONAKAUPUNKI

Voisin tietysti kertoa prinssipuolison matkasta miljoonakaupunkiin, mutta kerronpa, mistä nämä nimet oikein saivat alkunsa.

Joskus nuorina 60-luvun alussa olimme paljon yhdessä minua vuotta vanhemman serkkuni kanssa. Olimme kasvaneet yhdessä ja tunsimme toisemme kuin sisarukset. Elimme toistemme kanssa ilot ja surut. Kun sitten avioiduimme - minä ensin ja hän muutaman vuoden myöhemmin - myös miehemme ystävystyivät ja olimme paljon yhdessä. 

Kerran jossakin sukumme juhlassa olimme odottamassa vuoroamme onnittelemaan, sanoi serkkuni mies meille, että menkää nyt kuningattaret pari askelta edellä ja he miehet seuraavat parin askeleen päässä perässämme kuin prinssipuoliso Felipet. No joo. MEIDÄN  sukujuhlahan se oli, mutta ihan tasa-arvoisestihan puolisoitamme aina huomioitiin.  No, naurusta ei meinannut loppua tulla ja niinpä me otimme pari askelta eteenpäin ja miehet tulivat sitten kunnioittavan välimatkan päässä perässämme.
 

Nimitys prinssipuolisoni Felipe on sitten kulkenut mukanamme sisemmästä Suomesta tänne etelämmäksi. Ihan luonnostaan käytän nimitystä miehestäni, tuskin edes huomaan, että se ei kaikille aukea. Monet pitävät sitä tsoukkina - ja voihan se sitäkin olla. Vähän nykyisin hymyilyttää, kun olen kuullut, että nimitys on plagioiden otettu käyttöön eräässä nuoremmassa perheessä lähitienoolla. Vaan enhän ole siihen patenttia hakenut, joten silvuplee! En tiedä, kulkeeko uusprinssipuoliso kaksi askelta kuningattarensa perässä!!! Heko-heko. Mutta ihan aikuisten oikeasti toinen etunimeni Regina tarkoittaa kuningatarta!

Entä miljoonakaupunki sitten. Olimme parhaan ystäväni, kirpputorineuvos II:n kanssa menossa kirpparikierrokselle Tukholmaan. Lyöttäydyimme Vikingin terminaalista yhteysbussiin Slussenille. Eteemme istahti kaksi kovin nuorta kaverusta. Toinen pojista oli ilmeisesti juonut hilpeänä kaljaa edellisen illan laivalla ja krapulanpoikanen koputteli ohimoissa. Kaveri vieressä istui hiljaa reppu sylissä. Eikä antanut toiselle kaljapurkkia helpottamaan aamun oloa. Siinäpä sitten iloinen kaveri alkoi kertoa, miten on mukava tulla tänne "miljoonakaupunkiin" ja että Suomessa ei ole mitään vastaavaa. Hän kehui Tukholmaa supersanoilla ja  toisti sanaa miljoonakaupunki monenmonta kertaa ennen kuin saavuimme Slussenille. Ja meitä mummeleita huvitti kovasti nuoren maailmanmatkaajan yltiöpäinen ja vuolas kehuminen. Liekö poikaressu ollut ensimmäistä kertaa isossa kaupungissa?  No, siitä alkaen meidän neuvosretkemme ovat olleet matkoja "miljoonakaupunkiin".  Eli aika pienestä on kiinni se, miten legendat lähtevät elämään ja muuttuvat hykerryttäviksi assosiaatioiksi mielissämme.

maanantai 14. helmikuuta 2011

SULOISET YSTÄVÄNPÄIVÄVIERAAMME

Taisin mainita pari viikkoa sitten pienistä kavionjäljistä tuossa maantien laidassa. Olemme pohtineet, miten kauriit selviävät paksussa ja yhä paksunevassa lumihangessa.

Kaksi on ainakin selvinnyt. Ne tulivat pihaan tervehtimään meitä ihan yllättäen. Prinssipuoliso tuli eläkeläistapaamisestaan ja istuutui syömään. Yhtäkkiä hän sanoi: Kamera! Ota kiireesti kamera! Kauriit on pihalla.

En uskaltanut mennä kuistille kuvaamaan vaan kuvasin ikkunan läpi keittiöstä. Toinen kauris söi kaikessa rauhassa lintulaudan alla auringonkukan siementen kuorikkoa, toinen kauris naposteli yläkasvimaalla  - olisiko tyrnin oksat maistuneet. Se oli kuitenkin liian kaukana kuvattavaksi. Mutta tässä tämä kaunokainen.

Huomasi varmaan liikettä sisältä, kun katsoo suoraan ikkunaan.

Taitaapa liikettä kuulua tieltäkin päin!

Mutta ei hätää, siemenet ja kuoriosat maistuvat ihan hyvälle eikä lintulaudallakaan ole kukaan tiputtamassa niskaan mitään ylimääräistä.

Prinssipuoliso tarkistamassa jälkiä kauriiden poistuttua.

Taas on piha tyhjä. Simon kesäinen juoksunaru kiinnitettynä kuistin reunasta pyykkitelineen tankoon. Näin lähellä kauris kaikessa rauhassa aterioi. Portaille on varmasti kymmenisen metriä lintulaudalta. Toinen kauris oli takavasemmalla puiden välistä näkyvällä kasvimaalla.

Kyllä yllätysvierailut on sykähdyttäviä! Toivottavasti nähdään uudelleen.


sunnuntai 13. helmikuuta 2011

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ 14.2.2011

Sain tämän kortin vuosi sitten erittäin hyvältä ystävältäni. Kortin sanoma kolahti ja kosketti:


Minun mielestäni 
ystävyys on
                      vastavuoroisuutta
                      uskollisuutta
                      lohdutusta
                      arjen jakamista
                      kyyneleiden pyyhkimistä
                      naurunpirskahduksia
                      avun saamista/antamista
                      lujaa luottamusta
                      syvää lojaalisuutta
                      vierellä kulkemista
                      ja paljon, paljon muuta


on siinä haastetta kerrakseen
                      että se kestää vuosikymmenet
                      tuulet ja myrskyt
                      kesäiset poutasäät
                      ja syksyiset sateet
                      sekä talvisen kylmyyden


se voi joskus kompastella ja kaatua
                      onko silloin aitoa ystävyyttä ollutkaan
                     

tosiystävyys kestää ja vahvistuu
                      tietoisuus ystävän läsnäolosta
                      kantaa yli karikoiden
                     
                      varmuudella sen tiedän,
                      että yhteisistä hetkistä,
                      ystäväni kanssa vietetyistä,
                      olen suunnattoman onnellinen

 Ystävyys on kuin sateen pieksämä ruusunkukka. Ulommat lehdet kolhuilla, mutta sisimmät terälehdet hohtavat puhtaan tuoksuvina. Hyvää ystävänpäivää ja kiitos ystävyydestä!

perjantai 11. helmikuuta 2011

NÄIN ENNENVANHAAN PARANNETTIIN

Lapsuudestani muistan erilaisia tapoja hoitaa sairauksia ja kipeytyneitä paikkoja, sillä lääkäriinhän ei hevin pikkuasian vuoksi lähdetty. Luonnon omat lääkkeet auttoivatkin useimmiten ja sanonta, että ellei sauna, viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi, tuntui todenmukaiselta.             
             
                 Haavojen hoitoon ei ollut haavapulvereita eikä laastareita. Pienimmät haavat hoidettiin laittamalla puhdas piharatamon lehti haavan päälle verenvuodon lopettamiseksi ja haavan parantamiseksi. Miten se lehti haavan päällä pysyi, olikin sitten jo toinen asia. Isot avohaavat puhdistettiin kamferitipoilla ja se vasta haavassa kirveli. Myös koivunlehti oli laastarinkorvike.

                 Kamferitippapullo löytyi joka kodista. Tippoja otettiin sokeripalassa, jos ahdisti sydäntä, hengitystä salpasi tai hammasta tai päätä särki, eli sitä käytettiin yleislääkkeenä. Kuumeeseen oli valkoista pulveria ns. lipuissa, taitetuissa paperikuorissa. Samoin oli Hota-pulveria (vaurioitti munuaisia!) , jota varsinkin miehet ottivat kipuihinsa.  Närästykseen otettiin ruokasoodaa lusikallinen ja vettä päälle. Samariinia ei silloin ollut. Ja jos kurkku tuntui kipeältä, kurlattiin suolavedellä. Aikuiset saattoivat toki kurlata myös paloviinalla, jota en usko miespuolisten sylkeneen suustaan ulos kurlauksen jälkeen.

                 Tupakka oli myös lääke. Korvasärkyyn puhallettiin tupakansavua korvan sisään ja korvaan lampaanvillatuppo. Hammassäryssä kessunlehti puudutti särkyä ikenen ja huulen välissä.

Virtsatievaivoja helpotettiin  keräämällä suopursuja, joista keitettiin teetä ja vaivat helpottivat muutaman teekupillisen jälkeen. Myös pajunkuoresta keitettiin teetä. Sipulimaitoa käytettiin yskässä ja nuhakuumeessa.

                 Muistan, miten iskiasvaivaista setääni hoidettiin piimällä; kipeän lonkan ja jalan ympärille laitettiin piimähaude, joka sitten saunassa pestiin pois. Lämpöhoitoa syntyi lampaantaljoista ja villahuiveista sekä villasukista.

                 Vitamiinin tarvetta tyydytettiin keräämällä seitsemää luonnosta löytyvää salaattiainesta; tuoreita koivunlehtiä, ratamon lehtiä, vadelman lehtiä, voikukanlehtiä, nokkosta ja mesimarjan lehtiä. Niille tehtiin salaattikastike kermamaidosta , sokerista ja etikasta.

                 Tauteja ehkäistiin kuppaamalla. Kuppari kiersi lehmänsarvikuppeineen talosta taloon ja lämpimässä saunassa hän sitten pienellä kirveentapaisella iski ihonpinnan rikki, imi verta sarviin ja kiinnitti näin sarven ihonpintaan. Sarvien täytyttyä verellä iho huuhdeltiin ja kupattavan olo oli huomattavasti kevyempi ja terveempi.

                 Hieronta oli myös yleinen hoitotapa ja lämpimässä saunassa lihakset ensin rentoutettiin ja sitten hierottiin.

                 Lämpötyynyä ei ollut, silitysrauta (eli raudan luotiosa)  lämmitettiin hellan perällä ja sitten kangasta väliin ja selkää lämmittämään.

                 Jos polvi tai muu nivel kipeytyi, kaulittiin kaalinlehti ja laitettiin siitä kääre kipeään kohtaan. Palanut sormi kastettiin kylmään veteen tai maitoon. Muistan, että kalansuolaveteen myös kastettiin.  Voitakin käytettiin palorakkulaan. Ja sikotaudissa kireät leukaperät voideltiin ihralla.

                 Syylien poistamiseksi – ja hyttysen puremien kutinan lievittämiseksi – voideltiin kohtaa aamulla heti heräämisen jälkeen omalla syljellä. En muista, tehosiko sittenkään. 

Kaikkea sitä kokeiltiin, vain virolaiset viinasukat jäivät kokeilematta – viinahan oli viisasten juoma eikä mikään sukkamehu!

                       

                     

                      

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

ON SE VAAN NIIN HYVÄ KIRJA

Nyt se on luettu. Susan Fletcherin Meriharakat. Vihjeen lukunautinnosta sain Leena Lumin blogista ja sanoisinpa, että kannatti ottaa vinkistä vaarin.

Kirja kertoo tarinan Moirasta, jonka vanhemmat asuivat Stackpolessa, meren rannalla. "Sinä olet meren lapsi" sanoi isä Moiralle. Ja se oli todellista totta. Meri oli Moiralle kaikki kaikessa.
Kun Moira sisäoppilaitokseen Lockeen, hänen isänsä ja äitinsä kertoivat syntymässä olevasta sisaruksesta. Vastoin vanhempiensa luuloa Moira ei ilahtunut, päinvastoin hän toivoi, että tulokas "liukastuisi" ulos kuten äidin edelliset raskaudetkin ja Moira saisi olla perheen ainut lapsi. Näin ei kuitenkaan käynyt ja Amy-sisko syntyi.

Joululomallaan Moira ei ollut välittävinään vauvasta. Hän kääntyi pois, kun kääröä ojennettiin hänelle. Mutta
keskiyöllä Moira nousi vuoteestaan ja meni vierashuoneeseen, missä vauva nukkui. Ruma, pieni ja pullea. Silmät kuin taikinaa. Moira palasi vuoteeseensa.

Moira jakoi koulun asuntolassa huoneen toisten tyttöjen kanssa. Öisin tytöt kiipesivät palotikkaita alas omille retkilleen Moiralta salaa ja tämän nukkuessa. Moiraa, joka teeskenteli nukkuvaa, alkoi kiinnostaa tyttöjen yölliset retket. Kiristämällä antavansa ilmi luvattomat retket Moira otettiin mukaan. Moira näki vaaleatukkaisen pojan, Raymondin, istumassa pensaikkoon sytytetyn nuotiotulen hehkussa. Moira ei ollut enää innostunut yöllisistä retkistä saatuaan selville, mistä niissä oli kysymys. Hän oli ahkera oppilas, yksinäinen ja ilman ystäviä. Kunnes tuo vaaleatukkainen poika tuli hänen elämäänsä. Taiteellinen Ray, joka piirsi Moiran, kulki tämän kanssa rannalla ja kuunteli Moiran kertomusta merestä, lokeista, valaista ja simpukoista.


Ray lähtee matkalle, mistä hän kirjoittaa Moiralle lentopostikirjeitä, Italiasta, Thaimaasta. Hän ei tiedä Moirasta kuin etunimen, mutta kirjeet tulevat perille. Niitä Moira lukee salaa ja piilottelee asuinkavereiltaan. Pojan palattua takaisin Moira ja Ray ovat erottamattomat.

Kotona Stackpolessa Moira oli kerran lapsena  kahlannut veteen köysi mukanaan ja uinut aalloista kohoavalle Kirkkokivelle, johon sitonut köyden helpottamaan kivelle kiipeämistä. Ray, Amy ja Moira tulivat rannalle ja Moira halusi uida. "Yhä kauemmas, kohti Kirkkokiveä. Valkoisen veden syvyyksiin, sen suolaan ja pauhuun, ja sitten hän tuli pintaan, veisti vettä käsillään, suuntasi kohti merestä pistävää kallionlohkaretta, sen simpukoita ja sinistä köyttä ja levää, johon hän oli liukastunut. Hän raapaisi polvensa kiveen, hengästyi. Kirkkokiven laella taas. Köydessä oli hyvä solmu, hän ajatteli. Vuosikymmen jo, ja yhä pitävä." Moira kapusi alas kiveltä ja ui takaisin  rantaan.

"Ja Moira näki unia. Kahden kuukauden ajan hän näki paljon unia, kaikki vedestä tai veteen liittyvistä asioista. Lunneista, joilla oli ankeriaita nokissaan, ja hylkeen silmästä. Rannalle ajautuneesta valaasta - sen iho halkeili auringossa, ja se huusi parveaan sekä kylmiä vihreitä syvyyksiä. Ja hän istui Kirkkokivellä, mutta oli nousuvesi, se nousi sinisimpukoiden ja sinisen köyden yläpuolelle ja hivutautui hänen kaulansa ympärille, joten hän veti syvään henkeä ja valahti pinnan alle. Unia auringosta veden pinnalla. Se oli niin kirkas, että hänen oli ummistettava silmät.
Unet seurasivat häntä koko päivän."

Vuosia myöhemmin Amy oli jättänyt koulupukunsa kuivalle hiekalle, sullonut sukat kenkiin ja sivellyt aurinkovoidetta käsivarsiinsa, laittanut päähänsä uimalasit. Kahlannut matalikolle ja uinut viileässä vedessä kivelle. Puoli tuntia myöhemmin hänet oli haettu helikopterilla, valjaisiin kahlittuna ja suojapeitteeseen käärittynä.
Moira tunsi olevansa syyllinen.

"Mutta en koskaan kuvitellut, että putoaisit, en mitään niin raakaa. Usko pois, en milloinkaan. Kerran kuvittelin kyn pureman, sillä ne olisivat olleet pieniä rangaistuksia, pieniä kostokeinoja. Mutta en tätä, en putoamista niin korkealta lokkien kirkuessa sinua, enkä sitä, miten kätesi raapiutuisivat terävään, kovaan kallioon, enkä polvesi murskaantumista, enkä lyhyttä, valtavaa ilmalennon hetkeäsi. En koskaan kuvitellut, että kivet viiltäisivät päänahkasi auki, niin kuin kävi. En myöskään, että jälkeenpäin lääkäri poimisi kallostasi sinisimpukan - kimmeltävän, sinisen kuin silmä."

Kaikki olivat toiveikkaita, helpottuneita alussa, sillä tämä ei ollut kuolema. Uskottiin, että kaikki muuttuu hyväksi. Mutta Amy on edelleen, neljän vuoden jälkeen, tajuton. Moira istuu päivittäin Amyn luona sairaalassa ja kertoo hänelle elämänsä tarinaa. Aina lapsuudesta alkaen, sisaren syntymän, kouluvuodet, rakkaudesta Raymondiin ja heidän avioliitostaan. Omasta mustasukkaisuudestaan ja uskottomuudestaan. Moira tuo
kaiken löytämänsä hennon ja pehmeän Amyn vuoteelle. Laventelia, munankuoria, kyykäärmeen kivelle jättämää kuivaa ja läpikiiltävää nahkaa.  Lukee sisarelleen ääneen. Painaa nyrkkinsä Amyn päkiöihin ja kipristää hänen varpaansa kuin kissan tassut sanoen: "Kulta, tältä tuntuu kävellä."

"Amy, sinä jäit henkiin. Sinä jatkat elämääsi. Et sellaista elämää kuin me - et siten, että voisin koskettaa sinua tai kuulla äänesi jälleen. Mutta elät silti. Olet vahvemmin tässä maailmassa kuin milloinkaan.
On kuusi kuukautta siitä, kun äitimme polvistui alkuillasta ja tunnusteli nimeäsi pienestä kivilaatasta, joka lepää sen päällä mitä sinusta on jäljellä - hienoa, harmaata jauhetta puisessa rasiassa.


Lohduttaudun tällä ajatuksella; sinä olit olemassa. Ja olemassaolosi vuoksi sinusta on aina oleva jälkiä, jotka liihottavat pitkin maapalloa.
Olen ajatellut tätä sadassa paikassa. Lumessa. Synkässä metsässä. Ajattelen sitä nyt.
Ajattelen sitä, kun seuraan miestäni polkua pitkin metsäaukealle, pienelle mökille, auringossa vietetyn päivän jälkeen. Hänen paitansa on selästäkostea, ja hänen vasen kätensä on selän takana kämmen avoinna, pyytäen minun kättäni tarttumaan. Teen niin. Hänen kätensä sulkeutuu sen ympärille, puristuu, ja siinä eleessä minä ajattelen sinua."






Tätä Meriharakat kirjaa voin ilolla suositella luettavaksi. Kirjan teksti on runollista, sujuvaa ja hienosti kuvailevaa. Alussa kesti hetken, ennenkuin kirjaan pääsi sisälle, mutta sen jälkeen lukeminen oli nautintoa. Väliin oli pakko pysähtyä lukemaan uudelleen Fletcherin kuvausta merestä, rannikon kallioista ja merilinnuista. Niin hienosti kuvailtuja, että tunsin olevani mukana tarinassa. Voin liioittelematta sanoa, että tämä on yksi parhaita kirjoja, joita minun tielleni on osunut. Lukekaa hyvät ihmiset tämä, lupaan, että ette pety!

maanantai 7. helmikuuta 2011

KEVÄINEN TUKHOLMA

Viikonlopun pieni trippi miljoonakaupunkiin eli Tukholmaan.  Mitä ehtii tehdä yhden sunnuntaipäivän aikana? Melkoisesti. Olihan meitä matkassa neljä reipasta; minä, prinssipuoliso ja kaksi nuorta, lastenlapsiamme.

Aurinko paistoi astellessamme satamasta kohti metroasemaa. Kuitenkin liikkuminen pitkin "tunnelbaanaa" on kätevää ja nopeaa, joten maan alle. Varmaan lipunmyynnissä tiesivät, että laiva oli täpösen täynnä joten lisähenkilöstöä oli hankittu ja pitkään ei tarvinnut odotella lippuluukulla. Jotain sentään siinä opinkin; olemme muutaman kerran huomanneet hankkia 24-tunnin läpykän, jolla on kätevä liikkua kaupungin eri asemilla. Eläkeläiseltä päivän lippu maksaa 60 kruunua, eli vanhan jo käytetyn kortin voi antaa ladata päiväksi uudelleen. Onneksi olimme säästäneet vanhoja korttejamme ja huomasin latausmahdollisuuden. Aina sitä oppii vanhakin!

Ajoimme aluksi keskusasemalle ja kävelimme siitä Hötorgetille, mikä on sunnuntaisin kirpputorimyyjien täyttämä.

Rejmyren punaista lasia ja Arabian astioitakin näkyi pöydillä.  Tarttui mukaan pari punaista lasia, vanhat nipsnookarit miniälle...

ja pikkuruinen Röstrandin kermanekka sokeriastioineen.


Ja löytyipä tämä minusta hauska esine, josta en tiedä, mikä se on tai mitä sillä minäkään teen. Tietääkö joku?
Pyörät pyörivät ja näyttää otukselta!

Nämä hevosetkin  löytyivät myös Hötorgetin myyntipöydiltä.

Päätettiin jatkaa aina Vårbergiin asti. Siellä on monen monesta kerrasta tuttu kirpputori ja aikaahan meillä oli.

Kierto pöytien ympärillä tuotti "saaliiksi" kilpikonnan ...

ja haitarinsoittajan, painavan metallisen pojan, joka soittonsa lomassa laulaa suu avoimena.
Siitä saa orkesteri lisää vahvistusta! Jos koko joukko hyllylaudalla saisi hanureistaan sävelet irtoamaan, olisi meteli melkoisen kovaa!  Mutta tämä poika on hyvä lisä joukkoon.

Kyllä siellä on vakituisilla myyjillä hurjia rojukasoja, joista ei tee mieli mitään kaivella. Tässä esimerkki. Kun otin kuvan, tumma myyjä hyökkäsi kyselemään, miksi hänen tavaroitaan kuvaan. Kerroin, että kirjoitan blogia ja laitan sinne, sehän on hänelle pelkkää mainosta. Oli pelkkää hymyä. Mainostahan on monenlaista.....


Monet Vårbergin kirpparimyyjistä ovat jo tulleet niin tutuiksi, että muutama sana jo vaihdetaan vaikka ei mitään ostamista edes löytyisi.
Sitten taas metroon, T-centralissa vaihto Hjulstan suuntaan ja Sundbybergiin. Käytiin ns. luurankokirpparilla löytämässä vanha 60-luvulla painettu  pellavakangaskantinen Suomi-Finland -kuvakirja. Käveltiin kadun yli Kaupunkilähetyksen kirpputorikahvioon lepuuttamaan jalkoja. Prinssipuoliso löysi sieltä sitten nuottiaarteita.
Me muut hyvää kahvia ja "dagens pai" -piirakkaa.

Oltiin valmiita palaamaan satamaan ja seilaamaan takaisin kotiin.

Laivalla piti tietysti syödä ja kiertää putiikit. Mukaan tarttui molemmille naisille uudet laukut, edullisesti tietty!
Eipä jaksaneet nuoretkaan pitkään iltaa valvoa kun hytti kutsui. Reippainapa sitten heräsimme aamiaiselle. Onneksi bussiyhteys satamasta ihan kotikaupunkiin asti suorana, ei tarvinnut laukkuja kanniskella eikä perässään vetää jäisillä kaduilla. Vaikka eipä kirppariostokset paljoa painaneet. Taisi eniten painaa prinssipuolison löytämä metallinen nuottiteline. Matkailu avartaa. Kuninkaallisia ei nähty. Onneksi arki alkaa.
Uusi trippi kirppareille neuvosystävättären kanssa on jo buukattu.....ja sen sitten toinen juttu. Perästä kuuluu.