NEUVOKSET HERROJEN HELSINGISSÄ

Pakkasta uhmaten päätimme ystäväni Unelman kanssa lähteä neuvosretkelle pääkaupunkiin. Ensisijainen tarkoituksemme oli käydä japanilaisessa kaupassa hakemassa vihreää teetä ja vähän pyöriä Helsingin humussa.

Kampissa nousimme maan tasalle ja keräsimme rohkeutta pistää nokkamme pakkasen ja mereltä nousevan viiman kylmentämille kaduille. Peräperää taivalsimme Annankadun jalkakäytävää, joka oli todella petollisen liukas niistä paikoista, mistä hiekkarakeet olivat tehneet oharin. Mutta hyvällä onnella selvisimme japanilaisen kaupan ovelle. Ystävällinen, suomea puhuva myyjä selvitti meille teelaatujen ominaisuuksia ja esitteli japanilaisia teepannuja kuppeineen.  Teekannut jätimme vielä hyllylle, mutta kassiin kertyi wasabi-tahnaa, tofua, seesaminsiemenpussi ja tietysti vihreää teetä eri muodoissa. Vihreän teen terveellisyydestä voit lukea täältä. Ja kannattaa lukea!

Taiteilimme itsemme poikkikadulle ja kylmä viima puri kasvoja. Mutta apu oli lähellä, astiataivas aukeni edessämme ja ei kun sisään. Hyllyt täynnä kuin kotona ikään. Hinnat pilvissä, taivaassa kun oltiin. Mutta silti punainen lasilintu viehätti niin paljon, että yritin tinkiä. Ei helpottanut. Maksoin mitä lapussa luki. Oli siellä kirkas kanarasiakin,  se iso, ja äkkiä laskin omien kanarasioitteni arvon näillä hinnoilla myös pilviin. Olinko onnesta ähky? No en tietenkään. Ei se ole hullu, joka pyytää vaan se, joka maksaa. Varovasti hilauduimme ahtaasta astiakaupasta ulko-ovelle ja kadulle. Mietin, olinko nyt mennyt lasilinnun kanssa halpaan. Mutta päätös oli tehty ja pulinat pois. Kaunishan tuo lintu on eikä minulla vielä sellaista toista ollut, pienempiä kylläkin.

Tyytyväiset mummelit jatkoivat matkaa ja kas kummaa, joutuivat keskelle penkinpainajaishulinoita. Kuorma-auto toisensa jälkeen puski läpi katujen ja abit heittelivät karkkeja kadun varren katsojille. Niitä sitten kilvan pakkasen nipistellessä paljaita sormia (eihän lapasten kanssa olisi karkkia kiinni saanut) poimittiin taskuihin.

Siinä hötäkässä oli jo meikäläisen kameralaukkukin karata omille teilleen, olisinko ilman ystävällisen naisen huomauttamista tajunnut kamerani karkuyritystä.  Karkkisateessa minulle tuli assosiaatio Inge Löökin mainiosta kortista (sain sen ystävänpäivänä Unelmalta), missä mummot kassi auki pudottavat naapurin aidan takaa omenoita. Sama se, karkkeja tai omenoita!

Nälkä alkoi jo tuntua ja neuvokset suuntasivat Stockan kahdeksanteen kerrokseen. Siellä oli maalaismummelin pää mennä pyörälle. Jokaisessa saarekkeessa oli erilaiset vaihtoehdot ja tarjolla enemmän kuin käsittelemään pystyi. Löytyi viimein meille sopiva lounasvaihtoehto, juuressosekeittoa ja salaattia, missä myös lämpimiä vihanneksia (lanttua, porkkanaa, perunaa, punajuurta).

Maistuipa hyvälle ja riitti hyvin pakkaspäivän lounaaksi. Keitto yrttileviteleivän kera lämmitti mukavasti.

Ei sitä maalainen arvaa kaikkia pääkaupungin vermeitä tarkistaa. Käytiin hotelli helpotuksessa ennen ulos lähtemistä ja laitoin laukkuni ja lapaseni vessan lavuaarin päälle, kun ovessa oleva naula oli niin olematon (ja minulla lasilintu laukussa) enkä periaatteesta laukkua vessan lattialle laske. Ihmettelin puronsolinaa! Kunnes tajusin, että automaattinen hana avaa vedentulon jos käden tms. laittaa lähelle. No, lapanen kastui ja vaikka sitä kuivattelin, jäätyi ulkona tönköksi kärjestään.

Kierreltiin vielä Kampissa,  mutta koska bussin lähtö oli sopivasti kohdalla, noustiin vankkuriin. Ja kas, hitaasti köröteltiin ja jokaisella pysäkillä stopattiin. Soitin arvioidun tuloajan prinssipuolisolle, että tietää tulla vastaan.
Ei olis pitänyt. Bussi oli puoli tuntia myöhässä viimein  enkä  saanut - tyhmyyttäni - yhteyttä hakijaan. Kun sitten vihdoin viimein puuskutin treffipaikkaan, oli jollakin huumorintaju kadonnut ja naama vääntynyt näkkärille, sillä  myöhästymiseni söi jo eestintunnille ehtimistä. Mutta mikä tässä maailmassa nyt sitten niin tärkeätä olisi? Minusta se, että meillä oli kiva neuvosten torstaipäivä ja että lopulta kaikki hyvin. Lapasen nostin kuivumaan patterille..

 Ja Simo oli onnellinen kun mammakin oli taas kotona. Ja loppujen lopuksi kai prinssipuolisokin, ei kai se muuten olisi reissustamme kysellyt kuulumisia.