KANALAUMAN TÄYDENNYSTÄ

Luin viikolla Lasinkerääjien blogista, että viikonloppuna on perinteiset Antiikki- ja keräilymessut Vanhassa Satamassa. Monesti on sinne mieli aikaisemminkin tehnyt, mutta nyt menoksi. Tulipa siinä haravoitua ystäväpiirikin, olisin tarjonnut bussikyydin ja pullakahvit perillä. Mutta kun ei; yksi on "Thaikkulissa", toinen "Epsanjassa", kolmas vatsataudissa ja neljäs sängyn pohjalla ja lääkäriin menossa. Prinssipuolisosta ei ollut apua myöskään, hän suosiolla - ja hyvä niin - lupasi hoitaa Simon ulkoilutukset ja raksuja kuppiin. Mietin kyllä jo siinä, että mitä järkeä lähteä yksin, mutta sitten kuitenkin polkaisin riisimoponi asfaltille ja bussiasemalle.


Matka pääkaupunkiin kesti tunnin verran. Pälkähtipä päähän ajatus käydä katsastamassa Makasiinien kirpparitarjonta. Kulttuuritalon pysäkillä ulos "sosiaalitaksista" ja kohti kirpparia. Sinne oli jo menossa monta muutakin uteliasta. Vaan tyssäsipä portille. Oli kiinni tänään ja auki huomenna su ihan normaalisti. Että silleen. 


Ei sitä ihan pienistä lannistuta. Ratikkapysäkki on lähellä ja sinne. Matkalla kuvasin Työläisäitipatsaan, jolle joku oli kutonut kaulaliinan lämmikkeeksi!

Kostea ja sumusateinen oli ilma, joten kaulaliinaa tarvittiinkin.

Suupieleni nousivat hymyyn, kun huomasin lähellä luultavasti partiolaisten kokoontumispaikan. Vai oisko tonttujen?

Mielessä pyöri laulu:"oltiin kumppanit niin, hyvät kumppanit niin" jota väännettiin kumppareiksi. Tässä oli kuitenkin kyseessä kumpanit! Haitanneeko! Kumppanit, kumpparit tai kumpanit. Sama se.

Jatkoin Katajanokalle Vanhaan Satamaan. Siellä oli jo pitkä jono lippuluukulle ja taas olis tarvittu kaulaliinaa! No oli minulla, vaikka ei niin lämpöinenkään.

Näytteilleasettajia oli noin sata. Tavaraa kuin parhaimmalla kirppiksellä, mutta ah tämä hintataso! No laadusta toki joutuu maksamaan. Kuljin kuin Liisa Ihmemaassa ja sisäinen laskimeni raksutti omien punaisten maljakkojeni ja pikareitteni hintoja näillä pöydillä. Oikein tunsin, että sisäinen minä hykerteli riemusta. No en todellakaan olisi osannut omiani sillä asteikolla hinnoitella.

Mutta mutta Anjaseni; ensin pitää haluta myydä, sitten pitää löytää ostaja joka haluaa myös maksaa eikä vaan hiplata lasiesineen pintaa! Ja minusta nyt ei ole muuta kuin hiplaamaan. Ainoat kohtuuhintaiset messuilla oli Kuznetsovin kermanekat, joista oli osa kuvioista hioutunut käytössä himmeäksi. Jopa luulasiset munakupitkin, joita siivotessani kippasin kirppikselle lähtemään, olivat 15 e kipale messupöydällä. Hurjaa! No, eipä silti silmät taaloja lyöneet.

Mitäkö ostin? Ensin en mitään. Kiertelin. Pienet granaattikivikorvikset. Vaikka mulla entuudestaan jo sellaiset Prahasta ostetut olikin. Mutta pienemmät halusin.

Ja sitten se kana. Kiersin sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Itse asiassa se oli ainoa, mitä messuilta lopulta halusin. Ja ostin sen, vaikka vähän kirpaisikin. Turkoosin kanarasian. Luulasia.

Nuo munakupit jätin, vaikka olivatkin edullisesti tarjolla kappalehintaan. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut yhden tai pari niitä ostaa kun tinkasin kanan hinnasta vähän pois. Mutta kun ei niin ei. Sain kanan sitten ihan ehjänä kotiin asti. Kyllä olen melkoinen kanaemo! Lienenkö ihan viisas?

Simo oli onnesta mykkyrässä kun tulin kotiin. Väsyneenä päivän päivystysurakasta oikaisi sohvalle, mistä vahtii, etten vaan pääse uudelleen lähtemään ovesta ulos! Mihinkäs minä nyt enää...

MÄ LEHDEN LUIN JA MUISTELIN

Seura kirjoitti 50 vuotta sitten, eli 14.3.1962 erikoisartikkelissaan kuumaa aihetta: voiko lapsen isä olla läsnä synnytyksessä. Kätilöopiston ylilääkäri Heikki Pitkänen lausui, että yleisen käytännön mukaan ei Suomessa isää lasketa synnytyshuoneeseen: "Isät kuljettaisivat mukanaan massoittain bakteereja; levittäisivät niitä sylkäisemällä lattialle, tupakoimalla ja tulemalla likaisin käsin."

Jaapa jaa. Se oli silloin se. Kun itse menin Jyväskylän keskussairaalaan vuonna -60, mies käännytettiin kylmästi ulko-ovelta ja sanottiin: " Teidän osuutenne päättyy nyt tähän". No, vahingosta viisastuneena seuraavan lapseni päätin tehdä ihan "hand made" eli kotona. Siis tismalleen tänään, viisi vuosikymmentä sitten.

Uuraisten kunnan kätilönä toimi Laina Hukka, jota pidettiin varsin tomerana lapsenpäästäjänä. Jotkut jopa vähän kuulema pelkäsivätkin. Mutta minun kokemukseni hänestä olivat pelkästään positiiviset. Hän oli luvannut kotisynnytyksen ja ottaa vielä nuoren mieslääkärinkin "opintomatkalle". Perjantai-aamun valjetessa mieheni soitti, että nyt olisi aika tulla. Puhelimessa Hukka Laina perui lupauksensa kotisynnytyksestä, koska laskettu aika oli jo kaksi viikkoa yli ajan ja koska hän oli lukenut potilaskertomuksen ensimmäisestä kerrastani. Käski pistää nuttua niskaan ja menoksi. 

Vaan jos jotakin päätetään, se kyllä pidetään. Niinpä käskin mieheni mennä uudestaan soittamaan ja sanomaan, että mihinkään en lähde.

Hukka Laina, niinkuin häntä kutsuttiin, oli ehtinyt tilata jo taksin tullakseen viemään minua. Nuorta kunnanlääkäriä hän ei ollut saanut hereille riittävän nopeasti. No, joka tapauksessä hän itse tulisi. 

Matka kirkolta meille kesti reilut puoli tuntia. Lapsenpäästäjän kengän korot kopisivat lattiaan hänen kantaessaan laukkuaan sisään. Nopeasti hän veti makkarissa sängyt erilleen, petasi toiseen puhtaat lakanat ja ei kun lasta päästämään. Ei siinä nyt minnekään olisi ehdittykään lähteä.

Oli maaliskuun 16. ja Ilkan päivä. Olin aina sanonut, että jos minulle syntyisi poika, sen yhdeksi nimeksi haluaisin antaa Ilkan.

Ilkan päivän aamuna klo 7.10 oli pieni Ilkka-poika syntynyt. Painoi 4.250 ja oli 52 cm pitkä. Kaikki kävi kuin elokuvissa. Isä sai olla mukana ja pestä "pienen"  poikansa heti synnyttyä.

Seura-lehden artikkelissa lopuksi lainataan erään englantilaisen naistentautien erikoislääkärin mielipidettä: "Lapsen tullessa maailmaan ei miehen paikka ole lapsivuoteen vieressä vaan baaritiskin ääressä." Jotenkin minä olen täysin erimieltä. Kokemuksiini perustuen. Onneksi nykyisin kaikki on toisin.

ONNEA  aikuinen poikani! Tänään tasavuodet ja nimipäivä. Ensimmäiset nimipäiväkahvit keitettiin silloin 16.3.1962 illalla. Sitä tuli ihmettelemään myös aamulla synnytyksen hoitanut lapsenpäästäjä Hukka Laina, joka oli ollut saattamassa toista äitiä keskussairaalan synnytysosastolle ja paluumatkallaan poikkesi katsomaan vointiamme. Meillä oli talo täynnä Ilkan päivän juhlijoita.  Rikkoiko joku kahviserviisistä yhden pullalautasen, ei kukaan tunnustanut. Mutta selvitty on yhdelläkintoista lautasella.

SYYTÄ HYMYYN

Nenuselta tuli haaste listata kymmenen itselle mielihyvää tuottavaa asiaa sekä antaa haaste edelleen viidelle.
Varmaankin on niin, että arkirutiineista löytyy useimmat hyvän mielen tuojat:

1. Kun aamulla avaan silmäni, näen ensimmäiseksi ikkunan takana huojuvat koivut. Kauniita ovat lumivaipassaan, myöhemmin hiirenkorvilla, sitten jo täydessä vihreydessä ja lopulta keltalehtien varistua alastomina odottamassa lunta oksilleen. Aina tulen hyvälle tuulelle tästä aamuisesta näkymästä, satoi taikka paistoi.

2. Ihana koirulini Simo kömpii tyynylle, käpertyy vielä hetkeksi kainaloon tai puskee itsensä peiton reunan alle tiiviisti kiinni minuun. Läheisyys lämmittää molempia ja lakanoissa koirankarvoja.

3. Säästä riippumatta uimatossut  ja -hanskat, suurensuuri pyyhe ympärille ja takapihan polkua lammikon avannolle, upottautuminen kaulaan asti ja sekuntteja laskien yleensä reiluun kahteen minuuttiin kylmässä vedessä. Antaa potkua päivään, häivyttää hartiakivut ja raskaan olon sekä nostaa suupielet ylöspäin. Hyvä mieli kuin harakalla, vaikka tuisku taikka pakkanen.


4. Rauhallinen aamukahvi sanomalehteä lukien prinssipuolison viedessä Simon aamun ekalle pitemmälle lenkille. Aamuhetki kullan kallis. Vai mitä kulta?


5. Ystävien yllättävät yhteydenotot nostavat aina positiivista sykettä elämässä. Tarvitsisin itse rohkeutta  enemmän ottaa yhteyttä ystäviini, sorry ystäväiseni.


6. Mielimusiikki, vanhat slagerit, sykähdyttävät joka kerta tulviessaan sisäänottoaukoistani. Pistää rallattamaan mukana. Jopa koppaamaan haitarin ja näpelöintiyrityksiin. Halitulijallaa...

7. Kevään odotus, kirkas auringonpaiste hangilla ja räystäiden reunoilta tippuvat vesinorot sekä alkavat lintujen konsertit.

8. Ensimmäisten joutsenten tervehtivät  trumpettiäänet mökkirannan edustalla, jäiden soitto  ja veden vapauduttua kuikan huuto.

9. Laineiden liplatus mökkilaiturin ponttooneihin tai veneen kylkeen, musiikkia kaikille aisteille. Vapaat vedet ja vapaa mieli.
On kesän kirkas huomen.

10. Lasten ja lastenlasten onnistumiset elämässä ja hyvät suhteet meihin isovanhempiin. Myös yhteiset matkat ja mökkireissut.


Ja sitten vielä - olishan näitä ilonaiheita edelleenkin lueteltaviksi, mutta taispa jo tulla  kiintiö täyteen! seuraavassa haasteessa sitten uusia, sillä "aina on aihetta lauluun..."

Kiitos Nenunen, tämän haasteen saa ottaa  jokainen, jolle tuli tästä hyvä mieli.

SYNTYMÄPÄIVÄSANKAREITA JA ARVONTA

Heippa! Simo täällä! Mulla on tänään synttärit joten mamma postasi koko sivun minusta ja perheestäni. Ette arvaakaan, miten pieni olin silloin ihan pentusena. Aika reppanan kokoinen.

Ja tässä on kuvia koko katraasta, ylävasemmalla minä olen keskellä kolmesta etualalla, sitten on veli Erno siinä oikealla ylhäällä, Ernon musta pallo näkyy myös vasemmassa alakuvassa mamman käden takana ja katso: Heta sisko on siinä keskellä. Mutta minä lullukka pienenä halusin - ja haluan nyt isonakin - lököillä mamman rintamuksella vasten leukaa ja kaulakuoppaa.

Tässä on Heta, mun sisko.  Meitähän on kahdeksan sisarusta, Erno-veljestäni olen jo aikaisemmin kertonutkin. Heta on oikea kaunotar. Ja kuten huomaatte, on iloinen hulivili niinkuin minäkin.

Ja tässäpä minä, tappijalka tapsuttaja, nyt "isona" koirana.

Mamman mielestä olen söpöin ja kultaisin lullukka. Olenkin.

Ja muutkin minusta tykkäävät. Huomaapa lempiasentoni sohvan selustaa vasten valumassa. Kunhan katsekontakti pihalle säilyy, roikkua voin vaikka miten ja läheisyys se aina lämmittää.

Ja minä poikahan osaan olla lutusena ja lipsauttaa pusut.

Varmaan jokunen näistä kuvista on ollut jo aikaisemmin näytillä, mutta tänään kun kerran on syntymäpäiväni, pläjäytän nämä ylpeänä näytille meidän perheestä.  Voihan olla, että löydän vielä puuttuvat viisi sisarustani. Niin, olen neljävuotias Simo Sallinpoika Hurtta tänään 13.3.2012. Aika poika, sanoisin.


Kohta seuraa jännittävä blogin synttäriarvonta. Minä toimin virallisena valvojana, joten ei nyt sen enempää höpinöitä. Se on moro!


NO NIIN!  Mamman blogin synttäriarvonta alkaa:

Mamma väkersi eilen illalla arpaliput -

joita minä sitten silmä tarkkana vahdin -

ja liput humautettiin syvempään kulhoon -

josta prinssipuoliso yhden kerrallaan nosti -

vain yhden kerrallaan, sen varmistin -

ja DA-DAM tässä ne ovat:

Beate56 kaikki neljä jälkkärikippoa,

Maikku sen irrallisen luulasikipon,

LeenaLumi pienen koirulin ja

sitten arvottiin vielä  yksi lohtu kun on mun synttärini kerran:

sylville tämä pieni

koiruli ylimääräisenä voittona.

Laittakaapa voittajat osoitetietoja tuohon mamman sähköpostiin.

KIITOS KAIKILLE ARVONTAAN OSALLISTUNEILLE ja

ONNITTELUT VOITTANEILLE.

Simo, virallinen valvoja

VIPINÄVIIKONLOPPU

Ihana, aurinkoinen maaliskuun alku. Ja vipinäviikonloppu. Hyvä mieli kuin harakalla, kun pääsimme lauantaina Lahteen käymään. Oli tarkoitus vähän kirppareillakin piipahdella, mutta eipä ehditty kuin kahdelle. Vaan ei haitannut. Tavattiin ystäviämme, joiden luona heti istuttiin valmiiseen ruokapöytään. Kahvin kanssa oli raikasta sitruunatäytekakkua (superohut pohja kakkua ja päällä sitten sitruunavaahtoa ja pinnalla raikas kuorrute. Sitä meikäläinenkin saattoi hyvin maistaa, kun varoi vähän sitä pohjimmaista. Oli mukava jutella ystävien kanssa, mutta sitten jo painoi päälle reissumme varsinainen aihe.

Katri-Helenan Valon maa -konsertti Lahden Sibeliustalolla. Mikä konsertti ja mitkä puitteet!!! 

Jo pelkkä Sibeliustalo oli elämys, mutta täydelle salille Katri-Helena antoi parastaan. Hentona kuin keijukainen, tosi timmissä kunnossa, tämä sinivalkoinen ääni viihdytti uuden levynsä uutukaisilla kappaleilla ja tietysti saimme kuulla hänen ikivihreitä laulujaan. Uusista lauluista koskettavin oli Enkelin kirje.  Ja entisistä saimme nauttia autiosta hiekkarannasta, tähtitaivaasta, rakkaasta, jota ei ollut luotu sotimaan jne.

Konsertin väliajalla joimme kahvit. Servieteissä oli teksti:

Tulipa hyvä mieli. Ja kun prinssipuoliso vielä osti minulle tulipunaisen sydänavainperän (visakoivua), oli meikätytön mieli ja sielu saanut aimo annoksen ravintoa arkipäivien jaksamiseen.

Kuin pisteenä i:n päälle kirjoitti Tommi Liimatainen nimmarinsa pääsylippuuni. Tuskin arvaisitte, ellen kertoisi, kenen nimi siinä on! Siis minähän olin ihan myyty! 

Yleisön vaatiessa taputuksin  lisää konsetin lopussa Katri-Helena laulatti meillä puhelinlankoja ilman orkesteria. Niinpä puhelinlangat lauloivat ja taivaalta loisti kuu. 

Kylläisenä nautinnollisesta, ihanasta konsertista lähdimme ajelemaan kotiin päin. Eipä paistanut täysikuu vaan satoi isoja lumihiutaleita. Koko Lahden moottoritie oli täynnä lumipöperöä, auto kulki kuin perunamuusissa ja hiutaleita tuli tuulilasin täydeltä. Hissukseen päästiin kuitenkin Mäntsälään ja siitä edelleen kotiin.

Autossa makustelimme lauantain iltapäiväämme ja konserttia. Molemmat olimme todella tyytyväisiä siitä, että lähdimme tapaamaan ystäviämme ja sen jälkeen konserttiin. Useammin pitäisi tempaista itsensä arjesta irti. Musiikki on elämälle sellainen ulottuvuus - varsinkin näin korkeatasoinen konsertti iki-ihanan Katri-Helenan tulkitsemana. Kyllä nyt jaksaa taas arkea.

Simo oli hoidossa "kisulassa" ja haimme pojan tulomatkalla kotiin. Sunnuntaina oli myös mukava päivä, sillä saimme sukulaisia vierailulle. Omatekoiset myslirieska, vihannes-possupata, marjasalaatti ja kahvit puolukka- ja mustaherukkapiirakan kera siivittivät iltapäivää ja tulihan taas parannettua maailmaakin. Ja pakko on kertoa, mitä sain tuliaisiksi! Wirkkalan Ultima Thulea, kaatimen, laseja ja snapsilaseja! Kuin Liisa Ihmemaassa järjestin ihanille laseille tilaa kaapissa. Kyllä oli vaiherikas ja ihana viikonloppu.

Huomenna on Simon syntymäpäiväpostaus ja sitten se arvonta! Vielä ehtii kun kiirettä pitää, tarkistan kyllä kommentit sitä ennen.

PARAS LUKEMANI KIRJA IKINÄ

En tiedä, mikä minua lähihistoriassa kiehtoo. Tai ei ehkä ihan lähihistoriakaan, vai miten se pitäisi ilmaista. Liki kahdeksaankymmeneen vuoteen kun mahtuu jo vähintään kolmen sukupolven aika.

Nopas. Katseeni osui kirjakerhon tarjouskirjavalikoimaan. Nappasin sieltä tosi edullisesti Owen Matthewsin kirjoittaman Stalinin lapset. Kirja yllätti täydellisesti. Se on matka kirjoittajan omille juurille, tietä viitoittavat Stalinin salaisen poliisin käsiin kuolleen isoisän vaiheet; puolitoista kiloa huolellisesti numeroituja paperiarkkeja paksussa ruskeassa, murenevassa kansiossa KGB:n entisessä päämajassa Ukrainan sydämessä.  Isoisän taival elämästä kuolemaan alkaa salaisen poliisin käsissä kesän kääntyessä syksyyn 1937.


Kirja on myös tarina kirjoittajan vanhempien riipaisevasta rakkaustarinasta. Etelä-Walesissa syntynyt Mervyn Matthews varttui maailmassa, jolle olivat tunnusomaisia hiiliarinat ja pienet lämmittämättömät makuuhuoneet, äänekkäät, huolten painamat naiset ja viinaanmenevät miehet. Isällä ei ollut lainkaan kunnianhimoa, hän osoitti mielivaltaisesti isällistä valtaansa opinhaluiselle pojalleen. 


Ukrianassa Bibikovien toinen tytär syntyi 1934, ja vaikka vanhemmalle tyttärelle oli annettu nimi Lenina Leninin mukaan, toiselle   tarkoituksellisesti annettiin nimi Ludmila eikä  Stalina,  vaikka jotkut Stalinin liehittelijät jo niin tekivät. Ludmilan isä oli Harkovin traktoritehtaan johtohenkilöitä, puolueen silmäätekevä, joka osallistui virkansa puolesta tarkkailijana kommunistisen puolueen seitsemänteentoista puoluekokoukseen. Kokouksessa Stalin, kiihottaja, vaati parempaa tuottavuutta, suurempia satoja ja voimallisempaa kollektivisoinnin toteuttamista, vaikka jopa karaistuneet vallankumoukselliset olivat kauhuissaan. Ihmisiä kuoli nälkään ja nälänhätä oli ase, jota käytettiin harkitusti talonpoikia vastaan. Sergei Kirov yritti pehmentää kollektivisoinnin vauhtia ja se oli anteeksiantamaton uhka Stalinille, joka kyllä myöhemmin vainoharhaisuudessaan muisti, miten kukakin oli kokouksessa äänestänyt. Kirov murhattiin toimistossaan Leningradin Smolnassa. Stalinkin itki julkisesti Kirovin hautajaisissa ja toimi ylimpänä arkunkantajana johtaen kansakuntaa surutyössä.  Oli vielä aikaa kostaa puolueen sydämessä oleville vihollisille, jotka Stalin oli tunnistanut puoluekokouksessa. Kosto koitui myös Boris Bibikovin kohtaloksi.
Boris Bibikovin perhe kuului etuoikeutettuihin, he asuivat väljästi, saivat vapaasti ostaa ruokaa ja hedelmiä ja pukeutua hyvin. Mutta
Bibikov pidätettiin, perheen asunto sinetöitiin ja äiti Marta kahden tyttärensä kanssa sai asua vain keittiössä. Myös äiti Marta joutui syytetyksi ja vankilaan vastavallankumouksellisena ja tytöt vietiin orpokodista toiseen, heidät jopa erotettiin toisistaan. Vuosien epäinhimillistenkin tapahtumien  jälkeen onnellinen sattuma kuitenkin yhdisti tyttäret.


Moskovassa lähetystövirkailijana vuodesta 1958 työskennellyt Mervyn oli ulkomaalaisena KGB:n tarkkailussa, häntä yritettiin värvätä vakoojaksi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Kieltäytyminen tiesi hänelle hankaluuksia, jopa pidättämisiä tekaistujen syiden nojalla.


Jossakin vaiheessa Ludmilan ja Mervynin tiet Moskovassa kohtasivat. Aluksi he viihtyivät toistensa seurassa, kävivät antoisia keskusteluja. Jossakin vaiheessa he huomasivat, että haluavat jakaa elämänsä toistensa kanssa ja  yrittivät vihityttää itsensä avioliittopalatsissa, mutta KGB esti sen ja Mervyn karkoitettiin tekosyillä Neuvostoliitosta. Vihittynä vaimonahan Ludmila olisi saanut seurata miestään Lontooseen.


Alkoi sinnikäs ja voimia vaativa taistelu Ludmilan saamiseksi länteen. Mervyn teki kaikkensa, hän yritti vedota korkeisiin valtiomiehiin, Hrustshevista Kosyginiin ja Brezneviin, huonolla menestyksellä. Rakkauskirjeet kulkivat Moskovasta Oxfordiin ja päinvastoin. Kerran kahdessa viikossa he olivat puhelinyhteydessä erityisten ja kalliiden järjestelyjen kautta.  Mervynillä oli porttikielto Neuvostoliittoon, joten rakastavaiset eivät pystyneet tapaamaan toisiaan lainkaan. Myöhemmin vuosien mittaan Mervyn sai vihiä, että matkustamalla viisumivapaasti Suomen kautta Tallinnaan hän voisi yrittää tavata Ludmilaa. Tallinnahan oli neuvostoliittolainen kaupunki ja Ludmila voisi näin matkustaa sinne. Heillä oli päivä aikaa tapaamiseen, ennenkuin laivan pilli jo huusi lähtöä takaisin Suomeen.  Toisen kerran Mervyn matkusti Leningradiin Suomen kautta ja silloin he saivat kaksi yhteistä päivää.


Sinnikkäästi Mervyn yritti saada rakastettunsa luokseen. Vasta kuuden vuoden ja lukuisten kirjelmien ja anomusten  jälkeen viranomaiset suostuivat "vakoojavaihtoon", jossa oli yhtenä myös Ludmila. Mervyn pääsi noutamaan Ludmilan Moskovasta, missä heidän avioliittonsa vahvistettiin avioliittopalatsissa, Ludmila keräsi vähäiset tavaransa ja nousi lentokoneeseen kohti Englantia.


Avioliiton arki toi tullessaan vaikeuksia, Ludmilalla oli sopeutumisongelmia ja ikävä ystäviään ja perhettään Moskovassa. Mervyn matkusteli ympäri maailmaa luennoimassa yliopistoissa.
Heille syntyi poika Owen, joka jo pienestä lenteli isänsä luo milloin mihinkin maahan henkilötiedot selkään teipattuina. Myöhemmin syntyi vielä tytär Emily. Ludmilan elämä alkoi vakiintua, hän sai uusia ystäviä ja sopeutui vähitellen länsimaiseen elämiseen. Hän matkusti lastensa kanssa Moskovaan tapaamaan sukulaisiaan. 


Kirja on intiimi sukutarina Stalinin hirmuvallasta nyky-Venäjälle. Owen Matthews kertoo myös omista kokemuksistaan toimittajana Venäjän uuden sodan, tsetseenisodan keskellä. Riipaisevia kokemuksia, vaarallisia tilanteita on kirjattu omakohtaisina. Myös Owen löytää vaimon Venäjältä, Ksenijan. Mervyn käy myös Moskovassa 1990-luvulla usein verestämässä muistojaan ja tapaamassa entisiä tuttujaan, ilman, että KGB häntä enää varjostaa.


Kirja kertoo, paitsi näiden perheiden yhteisen tarinan, myös varsin elävästii historiaa Neuvostoliiton ajoista jälleen Venäjäksi. Tarinassa ovat mukana Jeltsinit ja Gorbatshovit sekä punaisena lankana näiden yli seitsemän vuosikymmenen aikana tapahtunut muutos itäisessä naapurissamme.


Minulle kirja oli sellainen lukupläjäys, että luin sitä hengästyneenä. Kirjan kertomukset ja kieli ovat elävää, ilmeikästä ja todenmakuista. Ja tottahan tämä tarina onkin. Kirjaan on liitetty perheen valokuvia, kirjeitä ja myös kopioita asiapapereista, joilla sinetöitiin isoisä Bibinovin kohtalo sekä perheen myöhemmät  kokemukset.

Kerrassaan kirjojen aatelia. Suosittelen. Kirja on ollut ehdolla The Guardian´s First Book Award -palkinnon saajaksi.
Minun kokemuksiani ja  mielikuvaani kommunismin ihanteista tämä kirja vahvisti. Enkä yhtään epäile, etteikö kirja perustuisi tosiasioihin.

HAMMASHOIDOSSA

Arvaatteko mikä mytty tässä on?!? No sehän olen minä, Simo Sallinpoika Hurtta. Oltiin eilen hammahoidossa ja minä ihan simahdin. No kyllä siihen vaikutti tietysti se nukutuspiikki - ja vähän lisääkin tujautettiin vielä ennen hampaiston puhdistusta. Mamma oli vierelläni koko ajan, joten turvallisesti vaivuin unten maailmaan ja homma saatiin hoidettua. Joka keväinen juttu, pienillä koirilla tulee hammaskiveä ja plakkia helposti, mamma kyllä yrittää harjata hampaitani koirien hammastahnalla ja harjalla, mutta minusta se ei ole yhtään kivaa. Siksipä sitten mentiin klinikalle.

Ensin olin riemuissani kun pääsin autoajelulle heti aamulla. Ja vielä, kun avattiin ovi klinikalle, häntäni oli reippaasti kippurallaan. Mutta sitten, se Gisle-lääkäri tuli sen stetoskooppinsa kanssa liian lähelle, meinasin näykätä sitä laitetta, mutta Gisle sanoi, että se maksaa 250 euroa ja mamman silmät suurenivat. En sitten viitsinyt napata siihen kiinni. Yrittivät piikittää uninestettä pakaralihakseeni, mutta tempaisin itseni irti ja mamma laittoi minulle klinikan kuonokopan varmuuden vuoksi. Eihän siinä sitten mitään voinut muuta kuin tyytyä piikitettäväksi.

Koko hammasrivistö puhdistettiin minun uinaillessani. Etukäpälässäni ollutta tippaakaan en tuntenut lainkaan olevan, 

niin sikeästi nukuin. Melkein tunnin ajan kesti kaikkiaan.

Sain sitten heräämiseen uuden piikin, se ei enää  tuntunut miltään. Ei tietenkään jos on syvässä unessa! Astelin reippaasti hoitohuoneesta mamman luokse ja autoon. Kotimatkalla hoipuin etupenkillä häntä luipussa ja korvat lerppuen, silmät kiinni. Mamma pyysi minua käymään pötköttelemään mutta en vaan suostunut vaikka silmissä hämärsi. Onneksi ei ollut pitkä matka kotiin ja mamma lasketteli motaria melko reippaasti pienellä riisimopollaan.

Kotipihalla kävelin hoiperrellen autosta ovelle ja pappa olikin jo vastaanottamassa. Olin niin väsynyt, etten jaksanut mitään. Palelin ja halusin vaan omaan peittooni nukkumaan. Illalla tehtiin pieni ulkoilulenkki ja sitten nopsasti yöunille. Koville otti hoitopäivä.

Nyt tänä aamuna olin jo virtaa täynnä. Pitkä aamulenkki ja sitten vielä mamman kanssa avannolle. Minä vahtasin talitiaisia ja oravaa ja mamma upottautui lammikkoon. Normaali päivärytmi on parasta.

Tänään on ollut jo hieno päivä, monta kivaa ulkoilulenkkiä aurinkoisessa kevätsäässä.

Yksi minun siskoistani, Heta, kommentoi mamman blogiin. Meitähän on kaikkiaan kahdeksan sisarusta eli Salli-äidin pentua. Erno on siellä Suonenjoella, samoin isä-Riku, mutta me Hetan kanssa täällä eteläisemmässä. Olipa kiva kuulla  siskosta!

Jepjep!  Muistitteko mamman edellisen postauksen arvonnan? Siihen vielä ehtii mukaan. Mamma sanoi, että 13. päivä on keskiviikko, väärin, tiistaihan se on. Minä tiedän, koska se on minun syntymäpäiväni. Ja silloin toimin virallisena valvojana. Olen siis täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Ja hampaani ovat puhtaan valkoiset. 

Aurinkoisia kevään päiviä,  pitäsköhän hankkia aurinkolasit minunkin! Mun tassu on muuten hyvässä kunnossa. Mamma laittoi siihen muurahaisvoidetta. Joku sen tutuista oli sitä valmistanut ja kun se maistuu liian pahalta, en viitsi sitä nuolla pois. Näkyy auttavan. Heippa vaan täältä sohvan reunukselta!