keskiviikko 7. syyskuuta 2016

HULLUNA PUOLUKOISTA

Aurinko pilkistelee ja heittää järven pienille laineille kultaa. Tälle viikolle on luvattu vielä kesälämpimiä päiviä. Hyvä niin.
Eilen aamulla ajeltiin taas tänne niemeen. Lämmin ilta houkutteli minut singahtamaan puolukkamättäille. Lähes täyden ämpärin keräsin isoja, kypsiä tummanpunaisia puolukoita. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että ensi talven puolukkakiintiö on ollut jo täynnä, mutta minkäs teet, kun puolukoiden poiminta houkuttaa.
Ja niitä on paljon. Sanotaan, että joitakin asioita huitaisee vasemmalla kädellä. Minä poimin kaikki marjat aina vasemmalla kädelläni. Mistä sekin lie peräisin? No, suvussa on vasenkätisiä ihan oikeastikin. Minulla vain marjakäsi on vasemmanpuoleinen.


Sanotaan, että valkeus nauraa pimeyden töille. Niinpähän minäkin aamulla jouduin keräämään illalla siivotuista puolukoistani vielä muutamia roskia. Mutta nyt odottavat survomista soseeksi nämä punaiset marjat.

Täällä niemessä aistii jo syksyn. Keltaisia lehtiä leijailee koivuista pihamaalle. Metsä on hiljentynyt lintusista, vain muutamat keltasirkut hypähtelevät pensaissa ja harakkaparvi kyttää tyrnipuiden keltaisia marjoja. Viime viikolla poimittiin enin osa, nyt prinssipuoliso kiipeilee viimeisten marjojen perässä.
Tämän syksyn tyrnisato on ollut aivan mahtava. Kyllä talvella kelpaa napsia näitä vitamiinipommeja pakastimesta.

Näkyvät tykkäävän rantamaisemasta, kai veden läheisyys on niille tosi tärkeää. Kotona ei aivan tällaista satoa antaneet.

Kukat kärsivät kevään aikaisesta tulemisesta ja sateisesta kesästä.
Vain muutamia kukkia sinnittelee kukkamaalla. Nauhukset, tiikerinliljat, keltapallot ja leimukukat ovat kaikki vähän surkastuneita. No syksy jo saa...




Leimukukat varsinkin ovat tosi räpsähtäneitä, vain muutama kukkavarsi ja nekin surkean näköisiä.

Piti olla viittä eri väristä syysleimua....niinpä.

Illakko sentään sinnittelee.

Voi että. Tässä kirjoitellessani sadepisaroita ropisee vaikka aurinko paistaa. Metsä ja puolukkamättäät kastuu. 
Niin, mitähän teen kaikilla näillä puolukoilla? Onneksi on muutamia laulumummeleita, joilla ei ole mahdollisuutta kipaista metsään ja jotka ottavat mielellään marjoja. Onneksi jakamista riittää yli oman ja perheen tarpeiden.

Luin äsken uutisen nokkakolarista Lusissa nelostiellä. Siellä on todella leveät piennarkaistat ja monta ohituskaistaa. Kaikki eivät vaan jaksa odottaa ohituskaistoja vaan ryntäävät riskillä ohitukseen ja hups. Toivottavasti ei käynyt liian pahasti ja selviävät peltien oikomisella.
Liikenteessä muuten aina ihmettelen, miten pamahtaneiden rekanrenkaiden riekaleet saavat jäädä tielle ja pientareille. Eikö ne ole vaaraksi liikenteelle? Mikä partio niitäkin tarvitaan keräilemään! Me ajettiin kesällä motarin ohituskaistan yli levittyneeseen renkaan repaleeseen ja auto korjaamokäynnille, sillä etupäästä oli rikkoutunut suuri osa puskurin alustaa ja lamppuja. Että rojut pois moottoritien kaistoilta, kiitos.

Ystäväni lopetti facebokin omalta osaltaan. Minä mietin samaa. Ei ole pakko kaikkea lukea, niin.  Tympii, että kaikilla ei ole omaa elämää tai sitä on niin paljon, että kaikki asiat kerrotaan - intiimitkin - kaikelle maailmalle. Joku siivilä sentään pitäs olla. Tai muuten kohta saadaan lukea jo vessakäynnitkin (tosin ikäihmisille ne on lääkäreiden mielestä ihan ok.) ja sen, kummaltako puolelta pyyhkäistiin. Nyt olen kyllä tuhmaakin tuhmempi. Ja että puolisot lähettävät toisilleen rakkaudentunnustuksia facessa! Jotakin sekin parisuhteesta kertoo... Kateellisten puhetta - no ei todellakaan. Ärsyttää vaan ja varsinkin kun tuntee pariskunnan. Mut kukin taaplaa tyylillään. Facen eri ryhmissä on paljon kylläkin hyödyllistä tietoa. No, harkintaan.

On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin...
Tietynlainen apeus valtaa aina syksyn hiipiessä. Mutta aina on toivo uudesta keväästä.

Kuikka "Koposia" uiskentelee järvellä, ei ne pelkää viilenevää vettä. No ei kyllä mekään, aamulla heti rynnätään pulahtamaan. Kyllä siinä helposti herää. Simo huolehtii, ettei kuikat sentään liian lähelle tule. Vaikka ei ne kyllä koirasta ole moksiskaan, laiturin eteen liukuvat päivittäin.

Sateen ropinan soitellessa iloa antaa myös tämä krysanteemi, joka nököttää terassin laidalla. Orvokit kukkivat vielä kukkapadoissa, yleensähän ne on jo loppukesästä tulleet tiensä päähän. 

Kuva-arvoitus: missä Simo luuraa?


Nytpä purkitan eilen keräämäni ja tänään keittelemäni karviaiset ja puhdistan prinssipuolison keräämät tyrnimarjat. Kyllä tämä tästä.
Singahdan puolukkamättäille, jos tuuli kuivattaa sateen kastelemat mättäät. Nautitaan syksystä, talven jälkeen päästään uuteen kevääseen. 

Simo ainakin nauttii, on löytänyt pesän terassituolien päällistyynyjen kasasta eikä koirulia sateen ropina haittaa, liekö musiikkia koirulin korville...

torstai 25. elokuuta 2016

KIRPPUTORINEUVOKSEN RETKIÄ

Kumma kyllä, ettei tietyistä mielitekosistaan pääse eroon sitten millään. Huusholli pullistelee lasitavaraa mutta niin vaan vanha rouva nyppää kirppiksen hyllyistä kamoja kassiinsa. Tänään piipahdettiin ystävän kanssa Pieksämäellä ja tietysti katsastettiin kirppisten tarjontaa.

Sen verran järkeä on tullut, ettei nyt ihan mihin hintaan tahansa ihan mitä tahansa ostele. Nämä tämän päivän ostokset olivat ihan jees kohtuuhinnoilla.



Tämä valoinen luulasinen nekka suorastaan huusi nimeäni hyllystä.



Vanha jalallinen nekka lähti myös mukaani.



Eikä tietenkään tätä punaista pikaria voinut jättää...


Kukko kiekuu pian kotona olohuoneen ikkunan välissä.

Täällä niemessä on tänään ollut sadetuhnua, tosin aurinkokin pilkisti hetken. Huomiseksi suunnitellaan puolukkamättäille ryntäämistä.

Pari viikkoa sitten oltiin prinssipuolison kanssa Jyväskylän tripillä, sielläkin kirppislöytöjä tein jonkun verran.


Tämäkin rubiinivati halusi tulla meille, enkä yhtään vastustellut.

Nekkarivistöön tuli lisäystä Seppälänkankaan kirppikseltä.

Tän pitäs olla Kaj Frankin desing, lieneekö, Mutta tykkäsin.

Sitten löysin myös pari viinilasisarjaa punaista lasia, ne vein jo kotiin, enkä ole niitä kuvannut. Kirjoittelen tätä tarinaani nyt täältä niemen nokasta, joten riittänee tämä kehuskelu.

Ja kun tänään Pieksämäellä piipahdettiin, tietysti käytiin mainiolla Moilasella leipä- ja karjalanpiirakkakaupoilla. Nyt on pakastimet pullollaan täällä mökillä leipää. Mutta leipähän miehen - ja naisetkin - tiellä pitää.

Meillä on ollut nyt ns. tyttöjen mökkiviikko. Saapa nähdä, kauanko vielä ollaan, viihdytty on hyvin, saunottu joka ilta ja uitu joka aamu.
Ja Simo pitää meidät kurissa ja nuhteessa. Näillä mennään nyt.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

KOIVUSTA LEHTISET POIS PUTOAA

"Syksy jo saa, harmaa on maa, koivusta lehtiset pois putoaa. Lintusten tie etelään vie, jne"  laulettiin kansakoulun ekaluokilla.
Kun tunsin sekä Lehtisiä että Lintusia, yhdistin nämä lauluun ja ihmettelin, miksi Lehtiset ovat koivuun kiivenneet ja minne etelään Lintuset ovat lähdössä. Pieni on lapsen mielikuvitusmaailma.


Onneksi ei maa ole vielä harmaa. Ensimmäiset keltalehdet ovat leijailleet rantaveteen ja koivuista huomaa vihreyden valuvan juuristoon odottamaan ensi kesää.  Nyt viikonlopun aikana on ollut lämmintä, on istuttu laiturilla ja vaan oltu. Vain välttämättömin on tehty.  

Alkuviikon satoi, satoi ja satoi. Vain keskiviikkona oli poutapäivä, onneksi, sillä pääsimme poimimaan viimeiset mustaherukat, joiden poiminta oli viimetipassa. Höyrystin ne mehuksi ja osasta tein sosetta pakastimeen. Kyllä talvella kelpaa.  Puolukoita raapaistiin samalla marjareissulla, minä noin 2,5 litraa käsin ja prinssipuoliso reilun ämpärillisen poimurilla. Olivat meidän lammen kankaalla jo ihan kypsiä. Varsinaisesti puolukkaan päästään reilun viikon päästä tuohon lähimetsään.


Satoa on saatu muutenkin. Kanttarelleja ja mustia torvisieniä kumpiakin ämpärilliset. Nyt ne on kiehautettu pakastimeen. Rouskuja ja tatteja olen etsiskellyt turhaan. Vaikka sadetta on saatu, vain mustia rouskuja nousee lähimaastoon.


Sorsastus alkoi eilen. Jo keskiviikkona yli-innokkaat paukuttelijat "harjoittelivat"  lähirannoilla. Tai voihan olla, että ampuivat kyyhkysiä. Tai harjoittelivat karhujen ampumista. Meidän rannassa on sorsat harvassa, kuikkia sitäkin enemmän. Välillä on melkoiset kisat ja veden polskutusta, kun ajavat toisiaan veden pintaa pitkin tai laskeutuvat lennosta pitkällä liu'ulla. 

Ja mikä mukavinta, meidän mökkiniemessä on nähty muutaman kerran siili. Niitä on varmasti useampia, sillä minäkin olen kolmesti nähnyt siilin eri paikoissa välimatkojan päässä. Eilen illalla vein sienirasioita aitan pakastimeen ja kuulin liiterin luota rapinaa. Pieni tuhisija siellä liikkui seinävieressä. Vein sille  lautasella koiranruokamössöä ja oitis pieni mussuttaja veti napposensa täyteen, kaikki hävisi lautaselta. Tänään vein jälleen annoksen liiterin seinäviereen sekä vettä kipossa. Ettei tartte mennä järvestä juomaan.
Aivan ihana otus, toivottavasti selviää talvesta ensi kesään ja aikuisuuteen.


Rion kisoja en ole kovin paljoa seurannut, keihään finaali tosin piti nousta yöllä kuuntelemaan. Parhaansa kai tottamaar yrittivät kaikki urheilijamme, mutta taso oli liian kova. No, neljä vuotta aikaa hioa kuntoa uuteen koitokseen.


Ilta hämärtyy. Sauna on lämpiämässä ja huomenna piipahdus kotona.
Sitten meillä on tyttöjen viikko, tullaan ystäväni kanssa kahdestaan tänne niemeen. Simo tietysti oltava mukana, sillä prinssipuolisolla on omat menonsa ja haasteensa eikä siinä ehdi pientä koiraa paapoa riittävästi.  On luvattu lämmintä keskiseen Suomeen joten ei huolta.


Olen ottanut kuvia tabletilla enkä osaa niitä siirtää tänne. Oppimista elämä on. Ehkä joskus saan ne synkrooniin. Nyt heippa.

perjantai 12. elokuuta 2016

VAIHTELEVAISTA

Elokuu hippelehtii jo puolivälissään, haluaisin laulaa "vielä on kesää jäljellä, vielä on kauniita päiviä..."  mutta kun ei. Tuntuu ihan kuin kesä olisi muisto vain.


Sadetta on saatu, kotona ja mökillä. Eihän se sade mitään, aurinko sen välillä kuivattaa. Mutta kun viileä ja kolea sää ei vaan lämpene, vitsit vähenevät. Ulkona ei juurikaan voi mitään puuhata, toisaalta meikäläisen mentaliteetilla ei pelkästää sisätiloissa keksi tekemistä, jota kylläkin olisi ihan keksimättäkin.  Jotenkin sitä näillä säillä käy kuin tyhjäkäynnillä ikään.

Eilen ajeltiin niemeen. Kovin vilpoisesti tuuli järveltä kosteaan pihaan. Ei huvittanut saunan jälkeen järveen pulahtaminen.  Aamulla sentään kävin puhtia hakemassa, Simo vartioi laiturilla.
Näytti jo siltä, että päivästä tulee poutainen. Lähdettiin kirkolle ja ajateltiin piipahtaa herukkapensaita katsomassa ja niiden oksia heinikosta nostelemassa. 

Meidän ajotie ladolle marjapensaiden luo oli täynnä risuja ja puunrankoja. Kunta teki viemärilinjaa keväällä ja nimenomaan pyysimme, että tie jää käyttökuntoon. Ei muuta kuin kassarat heilumaan että päästiin ajamaan kääntöpaikalle. Siitä eteenpäin oli samaa ryteikköä, raivattiin polkua marjapensaille asti.  Kaikki hyvin, marjat jo kypsiä poimittaviksi. Aloin riipiä marjoja ämpäriin kun mustat pilvet nousivat taivaalle. Sain litran verran poimittua ja sitten repesi taivas. Jyrähdyksen jälkeen vettä tuli kaatamalla ja oli pakko juosta takaisin autolle. Pitää odotella kuivempaa marjanpoimintapäivää.

Olin netissä nähnyt paikallisen kirppiksen mainoksen. Päätettiin piipahtaa katsomassa, josko olisi auki. Todella siisti kirpputori, tavarat lajiteltuina, vitriinissä kaunista taidelasia ja figuurejakin.
Mukaani lähti iso rubiinilasinen konjakkilasin muotoinen malja sekä yksi lila Karhulan tehtaan vanha kermanekka. Prinssipuoliso kävi nuottilaatikosta valitsemassa itselleen uutta soitettavaa.
Ja sitten olikin jo kiire niemeen laittamaan perheelle syötävää.

Kun päästiin niemeen, alkoi sataa valkoisia rakeita. Järven pinnalla ne pomppivat iloisesti, mutta kun lämpömittari näytti 9 astetta, ei oikein itse iloa tunnettu. Tähän aikaan vielä - kuten lähes koko kesän ajan - olen kuljeskellut pihamaalla avojaloin. Eipä tänään kävelty kengittä ja sisälläkin vedin villasukat jalkaan. Siis KESÄ.

 Pihamännyn juurelle kasaantui jäisiä rakeita ja

aitan takana oli oikea luminen kökkö, lähes 20 cm korkea.

Rannan tyrnit ovat alkaneet osittain kellastua, pian ne ovat linnuille houkutuksena. Laitettiin verkot tyrnipensaille, että jäisi satoa myös meille kypsyttyään. Marjasato on ollut hyvä   tänä vuonna.

Ja että satoa edelleen saataisiin, istutin kotona eilen uuden herukkakarviaisen. Jännä katsoa, koska siitä satoa saadaan ja minkälaista marjaa.

Loppuun laitan muutaman kuvan kukkamaalta. Tosi vaatimattomasti on tänä kesänä kukat ilostuttaneet. Ehkä ensi kesä on parempi tässä suhteessa.

Hehkuvan punaiset avasivat nuppunsa mutta keltaiset vielä odottavat. 

Perinteinen kaunotar, suopayrtti, jaksaa nostaa kukkansa sateesta huolimatta. Jotenkin tykkään tästä vanhasta perennasta.

Kantarellit kyllä tykkäävät sateesta, mutta tuskin nekään raekuuroista. 

Kesä on ollut vaihtelevaa säätä. Millainen mahtaa olla tuleva talvi? Jos sanonta pitää paikkansa, lunta tuskin tulee tuvan täydeltä, sillä pihlajissa on niin paljon marjaterttuja, että oksat roikkuvat niiden painosta. On niissä lintusille vitamiinipitoista evästä.


Ilmassa on selvästi jo syksyn merkit. Harmi, että jo näin aikaisin.

Tervetuloa Hannele Koivisto lukijaksi, toivottavasti viihdyt.


tiistai 9. elokuuta 2016

MATOA JA SATOA

On saatu nauttia syksyn sadosta oikein hartiavoimin. Mustikkaa on pakastin pullollaan, karhunvatukat kypsyy ja mustaherukoita mehustuu. Kanttarellisatokin on ollut mainio, rouskuja vielä etsinnässä sienisalaatin tarpeiksi.


Ystävättäreni tuli eilen avuksi kanttarellien poimintaan pihan reunasta.  Putsasimme hänen saalistaan ja prinssipuoliso puhdisti omaa mustikkaämpäriään. 

Yht'äkkiä mies parahti ja pyysi katsomaan, mikä ötökkä häntä puri selkään. Minä kiertämään hänen paitansa kaulusta alemmaksi ja kas, sieltähän se punnersi ulos! Liki kymmensenttinen vaaleanpunertava äklö mato. Ikinä en ole moista nähnyt, huitaisin sen luudalla kuistin lattialta nurmikkoon, mutta päätin kuitenkin selvittää, mikä otus on miehiään. Nostimme sen ritilälle kuvattavaksi.

Ilmeisesti madosta lähti tyypillinen haju, koska Simo etsi matoa vielä kuistin altakin. Laitoin kuvan toukasta faceen ja serkkuni Kuopiosta, luonnon tietäjä, kertoi oitis, että kyseessä on puuntuhoojan toukka. Googlasin ja löysin kuvia ja tarinaa moisesta äklötyksestä. Iho meni kananlihalle matoa katsoessa, vieläkin puistattaa. Putsasin puremajäljen ja nyt aamulla iho oli jo ihan jees.

Maanantai meni mustaherukkapensaissa. Mehustin puoleen yöhön asti ja tuotos oli kymmenisen litraa tummaa herukkamehua. Tänään on vielä muutama pensas poimimatta ja tietää, että Mehu-Maija taas illan puhisee hellalla.

Pensasmustikoista tulee ihan hurja sato myös. Marjat on tosi isoja tänä syksynä. Syksyhän ihan selvästi jo on. Meillä on kahta lajia pensasmustikkaa, toinen lajike on pienempää ja siitäkin saadaan reilu sato. Otin kuvan salamalla ja se vaalensi mustikoiden värin.

Karhunvatukat on kypsymässä, ensimmäiset litrat on jo pakattu pakkaseen talven varalle. Isoja ja mehukkaita, ovat saaneet sadetta riittävästi. Karhunvatukan kaverina kietää eteläseinustaa myös viiniköynnökset, liekö Zilkaa nimeltään, rypäleterttujakin on jo näkyvissä.

Kasvihuoneessa tomaatit ovat kasvattaneet vartta kattoon asti. Vasta muutaman kypsän tomaatin olen löytänyt, raakoja on silti terttutolkulla. Ja kasvihuonekurkun omakasvattamani taimet vein ulos kasvimaalle, kun ostin Türin kukkamarkkinoilta kurkuntaimen jonka piti olla kasvihuonekurkkua. Eipä ollut, vaikka reippaasti kiipeileekin kasvihuoneessa. Ihan selvästi avomaakurkku. Kiireesti vein yhden kasvihuonekurkun taimen sen kaveriksi, mutta aika heiveröiseltä vaikuttaa, vasta pieni kurkun alku latvuksen kukasta.

Villivadelmia kerättiin mökin maisemista, viimeiset jo sateen vuoksi vähän mauttomiakin. Vadelmia oli tänä vuotena paljon, isokokoisia ja puhtaita vattumadoista. Muistan, miten aikanaan emäpitäjän kunnanlääkärin perheessä vadelmia syötiin aina pimeässä, olisi varmasti ollut kauhistus nähdä vattumato kiemurtelemassa vadelma-annoksessa.

Porvoossa oli viikonloppuna musiikkifestivaalit. Olin herukkapensaassa ja kuuntelin basson jumpsutusta. Mietin, miten tällainen musa saa lanteet keinumaan nuorisolla, melodinen kuvio toisti yksinkertaista teemaa ja basso kumisi yli muun. No, vanhana sitä tykkää vissiinkin vaan 60-luvun iskelmistä ja kansanlauluista! No ei sentään. Olen kyllä lähes kaikkiruokainen musiikin suhteen, mutta jatkuvasta yksitoikkoisesta jumpsutuksesta saan taatusti päänsärkyä. Mutta nuoret, heillä on toinen musiikkimaku. Ja hyvä niin.

tiistai 2. elokuuta 2016

PÄÄT PYÖRÄLLÄ

Pää voi mennä pienestä pyörälle. Ja varsinkin, jos on pieni pää.
Simolla ainakin.

Tiedettiin, että naapurin Mokka-neidillä on juoksuaika. Merkkejä oli tuolla tien varressa. Pari-kolme viimeistä yötä meillä on nukuttu pätkittäin ja piipahdettu aamuyöstä ulkona. Huippu oli tänään.
Koiruli pyrki ulos ennen puolikuutta aamulla. Prinssipuoliso ei tiennyt ottaa koiraa taluttimeen, niinpä poika livahti mökin taitse vikkelään tielle saatuaan kuonoonsa kutsuvia tuoksuja. Neitikoira oli käynyt mökin pihamaalla jättämässä kutsujaan lähes joka heinätupsuun.

Vähän aikaista ja noloakin oli polkaista pyörällä koiraa naapurista hakemaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kun Simoa tuotiin takaisin mökille, koira oli litimärkä ja kurainen. Vein pojan saunaan ja pesin lämpimällä shampoovedellä mokomankin yöjuoksusta väkisin palautetun. Illalla viritän verkkoaidan taas tien suulle estämään tyttöystävän tyrkkyvierailut.


Aamupala ei Simolle maistunut. Pyrki vaan ulos jatkuvasti. Vain hihnassa laskettiin ja kuono maassa piipersi ympäriinsä. Vietti on voimakas pienelläkin koiralla. 

Meidän perinteinen Jyväskylässä - joka muuten on syntymäkaupunkini ja prinssipuolison koulukaupunki - kesäretkemme oli sovittu täksi päiväksi. Lähdettiin ajelemaan auringon paistaessa täydeltä laidalta kohti tummia pilviä taivaan rannassa. Juuri kun käännyimme kaupungissa ensimmäisistä liikennevaloista tulivat ensimmäiset isot pisarat tuulilasiin.

Kuin toisintona viime kesän käynnistämme alkoi salamoida, jyristä ja vettä tulla kaatamalla. Kadut lainehtivat ja sade piiskasi Yliopistonkatua, jonka varrella tapasimme  maittavan lounaspöydän äärellä blogi- ja muutenkin -  ystäväni Maikun kanssa. Tunti vierähti tosi mukavasti, meidän oli aika jatkaa kaupungin kirppareille katsastamaan, löytyisikö mitään huutamassa nimeäni kirppishyllyiltä.  Ja kyllähän löytyikin.

Väkeä tungeksi kirppishyllyjen välissä, itänaapurin pari rouvaa työnsi täpötäysiä ostoskärryjään edelläni. Ihan kärryllistä en kasannut, vaikka pää pyörällä mietin, mitä ilman en tosiasiassa voisi tulla. Monta mukavaa tyrkytintä jäi ostamatta. Silti lasku kassalla oli riittävän iso. Punaista lasia, pieniä nekkoja, lasihevonen, mitä kaikkea. Ostamatta jäi Tynellin punainen maljakko, jota minulla ei vielä ole. Hinta oli tällä kertaa liian hulppea.

Kassan jälkeen pakkasin aarteeni. Ulos lähdössä hälytin soi.
Kassan mies penkoi pakattua kassiani vielä eikä löytänyt sieltä syytä hälyytykseen. Niinpä hän otti kassini ja nosti sen ulosmenoportin yläpuolelle ja antoi sen minulle takaisin. Kikka vitonen siis. Ei kannata kyllä yksikseen kokeilla mielestäni.

Vielä sateessa poikettiin Vaaja-Pörssissä, sieltäkin tarttui punaista mukaan. Ja sielläkin itäturistit keräsivät mieleisiään tavaroita ostoskoriin. Mukavasti ovat löytäneet kirppikset ostopaikoikseen.

Simo piti paastoa koko päivän. Ei kelvannut raksut, ei vesikuppi.
Rankkasateessa ajeltiin litimärkää ysitietä. Uusi asfaltti kiilsi pikimustana ja vesipisarat pomppivat tien pinnasta. Taivas oli synkän musta, mutta edessä näkyi taivaanrannassa leveä sateenkaari. Tiesimme, että sateenkaaren päässä on aarre. Meille se oli niemennokkamme. Ja kas, aurinko helotti täysillä mökin sateen kastelemassa pihassa.

Varovasti kannettiin ohuenohuet punalasiset aarteeni saunamökin kaappiin odottamaan kotiin viemistä. Sitä ennen pää pyörällä katselin niitä ja mietin, mikä ihmeen vietti minulla on näitä kaikkia nekkoja ja pikareita huusholliini haalia. No, viettinsä kullakin.

Minun pääni on saanut pyörälle myös tällä viikolla kohtaamani otukset. Aivan iloiseksi sai minut muutamat siilihavainnot, eilenkin pieni tuhisija piipersi kaivopolulla meille päin. Meni polun sivuun muka piiloon heinikkoon, puolet jäi kuitenkin näkyviin. Toivotimme hyvät päivät toisillemme ja jatkoimme matkaa.
Keskiviikkoaamuna vatukkoon matkalla pyyhälsi mäyräemo eli metsäsika hiekkatien yli juuri autoni editse. Hiljensin ja otus pääsi turvallisesti jatkamaan metsän puolelle. Ja hätkähdin, kun uudella terassilla marjoja pussittaessani kaulaani rapsahti joku ötökkä. 

Huitaistuani sitä se putosi pöydän viereen ja kas, se oli samanlainen isokokoinen sarvijaakko (?) jonka kuvasi valkoisen liljan kukinnossa (edellisessä postauksessani kuva). Siis minä pelkään perinteisesti näitä ötököitä, en siilejä enkä metsäsikoja.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

ELÄMÄN KEINUSSA

"Heilu keinuni korkealle..." mutta pidä pääni pilvissä. Näinhän sitä toivoo. Mutta eihän vauhtia korkealle saa, ellei keinu käy alhaalta sitä hakemassa. Koko elämä on kuin keinulautaa. Aiheesta on monta kirjaakin kirjoitettu.

Pilviä hipoi pääni, kun parin viikon takainen serkkujeni ryhmä tapasi toisensa nyt jo viidennen kerran, tällä kertaa Valkealassa ja sieltä Jaalan Verlassa. 

Aurinkoinen sää, iloiset ilmeet ja ihana tunnelma serkusten kesken. Söimme lounaan ampiaisista piittaamatta, kiersimme Verlan tehdassaleissa hämmästelemässä, iten fyysistä työtä tehtaan väki aikanaan joutui tekemään. Kiersimme alueen pikkupuodeissa ja aina jotakin lähti mukaan, samoin viinipuodista valikoima siideripulloja niemeen virvokkeiksi. Ja sovittiin ensi kesän tapaaminen tänne niemeen, onhan nyt terassi vaikka tanssiksi pistää kun pelimannikin on ihan omasta takaa.

Itku pitkästä ilosta. Kahden väliin - kuin oven ja karmien - jääminen löi otsaani mitätön-leiman. Nyt odotan keinulaudan nousemista jälleen kohti pilviä. Siitä on jo merkkejä, sillä ajelimme tänään niemeen takaisin, kun perjantaina oli kotimatka prinssipuolison lauantaisen säestyskeikan vuoksi. Perjantai-iltana harjoittelivat rajan taakse jääneen Koiviston kylien tarinoita kertovaa näytelmää varten, näytelmä esitettiin sitten lauantaina salintäydelle yleisölle. Olivat onnistuneet hyvin, sanottiin. Koivistolaisia oli jo lauantaina muistelujen illassa runsaasti, varsinainen pääjuhla olisi ollut tänään, mutta kun ykkösbassoja kuorossa oli riittävästi eikä sota yhtä miestä kaipaa, puoliso jätti juhlat tältä päivältä väliin. Hyvä näin ainakin minun - ja Simonkin - mielestä.

Liikenne etelään oli jatkuvaa nauhaa, syynä Neste-Rallin jo alkanut paluuliikenne. Onneksi me ajelimme vastavirtaan meilkeinpä omaa tahtiamme. Pysähdyttiin Hartolassa, syötiin ja annettiin koirulin lukea terveiset nurmikolta. Toivakassa on mukava kahvila, Huikon Helmi. Siellä pysähdyimme kahvilla.

Täällä niemessä on todella rauhallista. Tuulee hieman, mutta luvatut sateet viipyvät. Ja ellei ala satamaan, sujautan koivet kumisaappaisiin ja lähden poimimaan villivadelmia. Niitä on nyt paljon ja ovat isoja ja puhtaita. Prinssipuoliso säntää tietysti huomenna viimeistään mustikkametsään. Meillä niitä on riittävästi, liiaksikin, mutta on kiva ilahduttaa ystäviä mustikkasangollisella.


Keinulaudan ollessa lähellä maata alakulo on vallata elämänilon.
Olemassaolon oikeutuksesta paljon puhutaan, toisille se on itsestään selvyys, minulle se ei ole koskaan sitä ollut. Johtuu lapsuusajan asioista. Aikuisena olen niin sanotusti juossut itseäni kiinni paitsi työnteossa, myös lukuisissa luottamustehtävissä ja opiskellen.  Ne ovat nostaneet itsetuntoani lähemmäksi vedenpintaa. Silti helposti uppoan. Niin syvällä sielussa  on huonommuuden tunne. 

No, ilo pintaan vaikka sydän märkänisi, sanotaan. Ehkä se tästä taas iloksi muuttuu kunhan saan kyyneleet kuivattua. Elämä kuitenkin kantaa meistä heikointakin. Työssä ollessa toimin työkavereilleni Leelian-lepotuolina. Jaapa jaa. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, näinkin sanotaan. Laitan siis suuni suppuun ja huomisaamuna totean: heräsin ihanaan aamuun, ihanan päivän se tuo. Usko tai älä. Näin se menee.

Ihania aamuja teille blogiystävät. Mielelläni kannan sydämessäni myös ystävieni vaikeitakin asioita. Me tarvitsemme toisiamme.
Heilahda korkeelle keinu!

Lämpimästi tervetuloa Anneli Halme anja-reginan aitan lukijaksi.