SIENIJUTTUJA

Tänään oli oikeastaan ihan mukava lauantai.  Aamulla ei ollut kiirettä vielä mihinkään ja punaista sukkaa syntyi muutaman sentin verran. Iltapäivällä olimme laulattamassa yhteislauluja palvelutalossa. Sinne vapaaehtoistyössä ystäväpalvelussa toimivat olivat järjestäneet tilaisuuden kotona yksinasuvien vanhusten iloksi. Ohjelma oli monipuolinen ja hauskaa tuntui olevan. Mukana tempauksessa olivat monet sponsorit, taksit hoitivat kyydityksen ovelta ovelle, eli kaikki sujui hienosti. Oli ilo olla mukana tapahtumassa mukana laulamassa ja laulattamassa.

Simo oli pitkästynyt kotona yksin oloonsa. Mamman lankakeristä yhdestä oli tullut leikkiväline ja keltaista villalankasykeröä oli sitten kerittävä takaisin kerälle! Muuten kaikki oli kunnossa ja Simon on taas totuteltava hetkittäiseen yksin olemiseen, vaikka kesällä on oltukin kylki kyljessä kiinni!

Koiran lenkittämisestä tuli samalla sieniretki. Onneksi prinssipuoliso lähti mukaan, joten sain poiketa polulta ilman, että taluttimen hihna jää puihin kiinni. Sateista on se hyöty, että metsä on täynnä sieniä. Tosin pitää kyllä tietää ja tuntea ne sienet, joita poimii. Pulkkosieniä ja valevahveroita on kyllä ihan mattoina. Keräsin kaupan muovikassin liki täyteen. Tosin perattuani sienet niistä jäi sitten parin litran verran yön yli liotettavaa.

Pari-kolme hyväkuntoista tattiakin löysin kassiini. Mutta  enimmäkseen kangas- ja karvarouskuja.

Luin pari viikkoa sitten sisäisen Suomen eräästä paikallislehdestä nuoresta naisesta, joka ajaa työmatkansa polkupyörällä päivittäin. Olisiko matka ollut seitsemisen kilometriä. Ei se vielä mitään, mutta neitopa poikkeaa työmatkallaan poimimassa sieniä ja on lähdössä sienitienesteillään lomalle etelään.
Minä kuljeskelin siellä myös viikko sitten, mutta en kyllä tienestiksi asti sieniä löytänyt saati sitten omiksi tarpeiksi. Yhden sienisalaatin sain kokoon. Samainen neito kertoi suppilovahveroita poimineensa jo ämpäritolkulla työmatkoillaan.

Ei voi olla totta! Ilmoisna ikänä minä en ole suppiksia siellä nähnyt. Opin suppilovahverot tuntemaan vasta täällä etelämmässä. Ja täälläkin, siis vasta tänään, ne ovat vielä todella pikkuruisia. Löysin niitä kolme kappaletta paikasta, jossa satavarmasti on rihmastoa. Olivat tuskin sentin kolikon kokoisia lakistaan. Että saispa siinä raapia matkarahoja kasaan näillä suppilovahveroilla.

Ja entäs sitten sienten puhdistaminen. Syötäväksi jää tuskin puolet kerätystä, ellei sitten säilö "slaavilaisittain" eli liota ja suolaa sellaisenaan. Huh.
Mietin tätä omalle kohdalleni ja totesin, että minulta jäisi lomalento saamatta, jos se sienillä pitäisi hankkia.

Tässä tämän päivän suppilovahverosaalis. Piti oikein kuvaa suurentaa!

Sienijuttu tämäkin: eräs nuori mies ajoi loppuviikosta  tutkaan jossakin eteläisessä savolaismaisemassa. Poliisit puhallutti, promilleja löytyi. Mies ei kiistänyt lasin kallisteluaan, mutta kertoi lisäksi syöneensä kolme punaista kärpässientä! Varmaan siinä lainvalvojilta kulmakarvat kohosivat. Veivät  kaverin tutkimuksiin myrkytysepäilyn vuoksi. Siis haloo! Miksi joku syö tahallaan kärpässieniä? Uskomatonta. Mutta niin lehdestä luin. Ja painettua sanaa on uskominen.

Muistan, miten mummolassa kärpässientä paistettiin hellanuunissa. Sieni voipaperin päälle, ripaus sokeria, uuniin ja siitäpä syntyi kärpäsille oiva viimeinen ateria. Kaipa tehosi, kun niitä kärpäsiä kellahteli siihen voipaperin reunalle.

Mutta mukava, että syksy saa sienet nousemaan sammalistosta. Sienisalaatti  on todella maittavaa, jouluna sitä on meillä aina joulupöydässä. Niin tulevanakin jouluna. Mutta poimin vain tuntemani sienet. Taatusti.