PÄÄSIÄISEN JÄLKEEN

Kiirastorstain aamuna heräsimme sisemmässä Suomessa. Aurinko oli noussut jo metsänlaidan yli, kun huristelimme kelirikkotietä mökille. Pihamaalla oli lunta yli puolenmetrin kinos ja lapioimme polkuja päästäksemme liikkumaan pihapiirissä. Mutta kevätaurinko, se lämmitti mukavasti ja kun laiturin betoninen kulkusilta oli lumeton, siirsin sinne aurinkotuolin ja paistattelimme lämmössä.

Prinssipuoliso kairasi jäähän pieniä "onkireikiä" vieriviereen ja sahasi jääsahalla välykset. Näin syntyi ihmisen mentävä aukko, johon sujahtivat tikapuut odottamaan pulahtajaa. Koska vettä oli jäällä muutama sentti ja kohvakerros ei kantanut, laitettiin vielä kakkosneloset kulkuväylälle ja avanto odotteli avoimena. Vielä havu merkiksi, ettei kukaan jäällä liikkuja solahtaisi syvyyksiin.

Lienee turha mainita, että veteen painautuminen oli joka-aamuinen rituaali. Heti herättyä jätettiin kaikki unihiekat ja kolotukset ja vaivat kylmään, kirkkaaseen Korppisen syliin. Ah, sitä autuutta.
Sanomattakin on selvää, että mökillä saunotaan joka ilta. Innokkain saunoja oli tietenkin Simo. Kuullessaan sanan "sauna" oli poika jo saunan ovella odottamassa lauteille pääsemistä. Aika pitkään koiruli kesti lämpöä, mutta jos löylyä lisättiin, lähti Simo alas lauteilta ja pyrki saunakamariin, missä kiltisti odotteli sitten meitä kömpiäkseen mamman peiton alle kinttuun kiinni unille. Miten voikin pieni koira runtata itsensä mamman iholle tiiviisti, eikä sitä häiritse kääntymiset eikä peiton siirtämiset. Tosin sitten kun tulee liian lämmin olo, siirtyy sujuvasti lattiamatolle levitetylle omalle peitolleen toviksi jäähdyttelemään. Ihana koirus.

Pieni puuhella on pikkuruisen keittiöni aarre. Sen sytyttää helposti, aamupuuro kiehuu nopeasti ja hellanuunin lämpö kypsyttää ruuat. Kotoa lähtiessä olin leiponut ainoastaan vadelma-rahkapiirakan, ajattelin sen riittävän pääsiäisen kahvileipänä. Mukanamme oli tietysti monta rasiaa pakastemarjoja ja olipa mukaan eksynyt isohko purkki omista luumuista keitettyä sosetta pakasteena. Prinssipuoliso ihmetteli sen mukaan ottamista, kun muita marjoja oli runsaasti kylmälaukussa.  Olin jo paistanut melkoisen annoksen pannukakkua suoraan maitotilalta haetusta maidosta ja se meni "pojille" kuin kuumille kiville. Mutta se luumusose. Se piti tuhota ettei siitä nyt sitten enempää puhetta piisaisi.

Varsinaisen hyvä ohje, että otetaan mitä on, sekoitetaan ja paistetaan, otettiin taas käyttöön. Leikkasin reilun palan oikeata voita kulhon pohjalle, kaadoin päälle sokeria ja vähän vaniljasokeria, lisäsin summamutikassa vehnäjauhot ja leivinjauheen ja nypin taikinan murusiksi. Oli vähän kuivan tuntuista. No ei hättää mittään. Kun ei keitetty munia pääsiäisenä, sama se, rikoin kaksi munaa taikinaani ja sekoitin taas. Oli vielä vähän kuivaa. Siispä loraus vielä ruokakermaa. Nyt alkoi Lyyti kirjoittamaan; taikina oli sopivan löysää ja levitin sen voitelemaani uunivuokaan. Päälle levitin lähes koko purkillisen luumusosetta ja koko komeus kuumaan hellanuuniin. Pari puuta hellaan pitämään lämpöä uunissa ja sitten odoteltiin.

Naapurimökille tulleet sukulaiset toivottelivat pääsiäistä. Prinssipuoliso kutsui heidät kahville todeten, että "saatte omasta päästä tehtyä luumupiirakkaa". Lienevätkö vitsiksi luulleet, kun toivat pullaa tullessaan.

Maistuis varmaan kukolle ja kanallekin.















Yllätys, yllätys. Luumupiirakka näytti lähes mämmituokkoselta, mutta maistui todella hyvältä, varsinkin kun sen päälle lorautti tilkan vaniljakastiketta. Nam.

Toinen pääsiäispäivä valkeni sumuisena. Mökkiniemestä ei näkynyt edes saaren silhuettia. Sumu hälveni vähitellen, mutta aurinko ei tanssittanut jäniksiä hangella. Teerien kukerrus kului järven takaa ja avantomme yli lensi joutsenpariskunta. Lämmin sää oli sulattanut suurimman osan lumihangesta ja paljastanut pihan reunassa sinnitellet vuorenkilvet. Miten mahtaa niiden käydä paljaina, jos vielä pakkaset palaavat. Yöllinen vesisade alkoi uudelleen ja me olimme valmiita kotimatkalle.