MISSÄ TULPPAANINI KUKKIVAT

Maan kääntäminen kukkamaaksi on ollut terapiaa prinssipuolisolle, joka tällä puuhalla purki saamaansa diagnoosia. Aika ahdistava on syksy ollut meille molemmille, kun elämä heittää surunmustaa seittiä päin kasvoja. Mutta onhan sitä ennenkin selviydytty ja niin uskotaan nytkin. Sairauden leima syö kuitenkin miestä kuin miestä.
Tarkkojen tutkimusten jälkeen nyt jonossa leikkaukseen jonka toivomme pian jo toteutuvan. Voi olla, että  Vuokatin viikkomme jää tänä syystalvena väliin. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Minä innokkaana istuttelin tusinamäärin kukkasipuleita käännettyyn ja lannoitettuun maahan. Oikein ryhmittelin eri sipulit ja kuvittelin, miten tuosta nousevat tulppaanit, tuosta narsissit, vierestä muscarit ja anemonet. Jokunen harvinaisempi sipuli myös löysi kolonsa kukkapenkistä, johon siirsin myös hortensiantaimen.

Lunta vaan käväisi pikaisesti  maan pinnalla kuukausi sitten.
Syksy on ollut leuto ja sateinen. Maa ei ole päässyt routaan asti kertaakaan. Silti uskoin tulppaanieni voivan hyvin kevyessä mullassa. Kunnes yhtenä päivänä huomasin, että kukkapenkissäni oli kuin istutuskoloja. Siis pyöreitä ja syviä, kuin istutuslapiolla kaivettuja. Ensin luulin, että oravat kaivavat sipuleitani, mutta kyllä asialla on olleet metsämyyrät. Vai mikä söi lähes kaikki pulleat tulppaanien sipulit?  Laitettiin verkkoa päälle. Liian isosilmäistä, sillä uusia reikiä ilmestyi vielä jäljelle jääneiden sipulipesien kohtiin.
Eipä taida tällä muorilla tulppaanit keväällä kukkia. Harmi. Onneksi jäi edes narsissit. Ja valkosipulit, joiden kynsiä painelin vielä jäljellä olevien tulppaaneiden turvaksi.

Niinpä. Kirjoittamisessa on ollut breikki, olen kyllä lukenut blogiystävien postauksia, mutta kommentoida en ole jaksanut. 
Parannan tapani, lupaan.

Piristääksemme päiviämme olemme pariin kertaan käyneet eteläisemmässä eli piipahtaneet Tallinnassa. Ensimmäinen reissu oikein deluxeilemassa hyvien ystäviemme kanssa. Ja toisen kerran sitten päiväristeilyllä edestakaisin. Ja mitäkö ostin? En paljon mitään. Polveeni apteekista edullista Ortofen-voidetta, marketista  sokeroituja inkivääripalasia torjumaan syksyn köhää. Aloitimme kyllä  jo "avantouinnin" lammikossa, sammakot ja muut ötökät kun ovat ehkä jo pohjamudissa.

Simo-koiruli on todella läheisriippuvainen. Kun jäi yhdeksi päiväksi hoitoon Tallinnan-reissumme ajaksi, eroahdistus pani koirulin vatsan sekaisin. Se on niin mamman lullukka. Sai vielä silmäänsä pienen haavan kai tienvarren jäätyneistä korsista. Käytiin eläinlääkärissä ja samalla otettiin laaja allergiatesti. Perjantaina saatiin tulokset: koirallani ei ole mitään ruoka-aineallergiaa. Olin helpottunut. Toki jatkan varovaista ruokintaa edelleenkin ja varon aiheuttamasta vatsanpuruja lullukaiselleni. 

Niin. Olen kutonut sukkia, sukkia ja sukkia. Ja pessyt ikkunoita yhden kerrallaan. Oikein yllätyin, kun eilisen illan vieraat tulivat ja sanoivat heti, että ikkunat on pesty. Mitenkähän sameat ne on olleetkaan ennen pesua, hih. Ja Simosta on kiva katsella päivystypaikallaan ulos pihalle. Jäi roikkumaan äsken  sohvan selustalle, kun minä nousin siitä koirulia tukemasta omiin hommeleihini. Eipä näy taustatukea roikkumiselleen tarvitsevan.

Nyt tätä lätinää tulikin jo melkoinen määrä. Vaikka onkin marraskuu, iloa antaa takapihan lammikon reunassa lumiasteri. Sen syvän sinililat kukat taitavat ehtiä aueta kokonaan näin leutona syksynä. Suppilovahveroita sensijaan ei ole montakaan rypästä noussut pihametsikön sammalikkoon. Vaan haitanneeko? Eteenpäin mennään, niin meni mummokin lumessa...