"ON LOKAKUU, JA RÄNTÄÄ SEKÄ VETTÄ...."

Iltayöstä puhkesi sade. Siitä asti on virrannut solkenaan ränneistä ja ropissut peltikattoon. Eilen vielä suunnittelin lehtien haravoimista heti, kun viimeisetkin ovat alas leijailleet. Nyt ne on kaikki likomärkinä pihatiellä ja nurmikolla. Hevoskastanjakin on kuin luuranko. Mutta syksy on ja talvea pukkaa.

Ja minä. Syksyä minullakin. Eilen innoissani lähdin risusavottaan jo heti aamun valjettua. Rööri-Roopet tulivat heti kahdeksalta puhdistamaan ilmastointiputket ja huippuimurin joten meikä otti koiransa ja käveli metsään. Viime keväisen harvennushakkuun jäljiltä on ollut risuja risujen perään, niitä on ajettu peräkärrillä ylätien varteen, niitä on pihan reunassa polteltu, niitä on kerätty metsikköön isompiin kasoihin maatumaan. Ja minä intoa piukassa sitten otin vesiämpärit, tulitikut ja tuohenpalaset. Polttelin pientä nuotiota siihen aina risuja lisäten ja varoin, ettei liekit nielaisseet läheisen kuusen oksia. 

Olin jo melkein saanut urakkani loppuun. Lähdinpä vedenhakumatkalle viereisestä uimalammikosta. Punainen ja leveä crocks-kumisaappaan kärki nökkäsi maasta nököttävään pieneen kantoon ja hups. Mummoa vietiin kuin litran mittaa kumolleen sammalikkoon. Miten siinä sitten vasenta rukkaskättäni työnsin hätäpäissäni kuin laskutelineeksi.  Peukalo taittui jotenkin alle; tietäähän sen kun tällainen ruho pyllähtää yhden peukalon päälle.
Nyt on peukku tönkkönä ja peukalon juuri turvoksissa ja mustana.
No eipä hätää. Neulominen sujuu tönkköpeukalollakin vaikka vaatteita sitten joudunkin vatuloimaan päälleni. Ei taivu eikä taitu meikätytön peukalo, vaan eipä ole onneksi ihan keskelle kämmentä siirtynyt!
Aloitin tässä muutama päivä sitten villasukkaprojektit. Tavanomaiset joululahjat perheelle siis työn alla. Kaksi sukkaparia annoin pelimannien arpajaisvoitoiksi ja nyt on korissa valmiina viidet sekä uudesta parista toinen sukka kavennusta vaille. Ehkä saan jouluksi riittävästi sukkapareja paketteihin käärittäviksi.

Ulkona näyttää nyt melkoisen ankealta. Koivut pelkkinä raatoina, alapihan hiekka täynnä vesilammikoita, nurmikko täynnä tippuneita lehtiä ja kukat laskeutuneet talvilepoon. Vain yksi ainoa syysasteri pikkulammen rannalla nousee joka syksy kainalon korkeudelle, pusertaa pieniä tummanliiloja nuppujaan tyrkyksi auringonvalolle.
Vaan joka syksy kylmä ehtii tulla, ennenkuin asteri ehtii kukkansa avata ammolleen. Niin varmasti nytkin.

Sisemmässä Suomessa saatu jo lunta. Viikon alussa piipahdettiin niemen nokassa, siellä vielä miljoonakello kukki täysillä kuistin orressa, lumihiutale amppelissan pihlajan oksassa ja petuniassakin portailla sinkkisangossa oli täyttä elämää hopeanharmaan - ei ole hopeayrtti vaan joku tavallisempi kesäkukkaruukkujen komistus -
pitkäksi venähtäneen komistuksen keralla. Jätin ne suosiolla sulostuttamaan autioituvaa niemen nokkaa. Pelargoniat siirsin styrox-laatikkoon ja kellariin. Ei ne siellä talvehdi, mutta kumpahan kokeilen. Täällä kotonakin otin talvehtimaan ruukkuja, ei vaan ole sellaista viileätä tilaa, missä viihtyisivät.

Iloa pintaan syksystä huolimatta. Tää lähtee kokeilemaan löytyneitä juhlakenkiään laivan parketille. Pitäähän siitä riemusta vähän riehkasta, ettei tartte uusia patiineja heti rynnätä kaupasta etsimään.

Niin tuo otsikko. Se on enoni vuosikymmeniä sitten lausahtamasta syksyrunosta.  Ja jatkuu: " yöt päivät sataa maata pieksäen. Ja vanha varis aidall´ hokee p....lettä. On tienoo niinkuin riepu likainen."
Joo, rimmit rimmaa. 

Runollista ja sateista lokakuuta!