sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

ELÄMÄ ON LUOPUMISTA

Lauantain aamu valkeni aurinkoisena, pientä pakkasta pihapiirissä.
Simolle aamupala, koira lenkille ja kassit ja pussukat auton takapaksiin. Poika haki Simon päivähoitoon, me lähdimme ajamaan kolmensadan kilometrin taivalta kohti emäpitäjää yhden pysähdyksen taktiikalla. Aluksi tuntui hieman oudolta, että karvakuono ei työntynyt takapenkiltä etupenkkien välistä. Takapenkillä oli vain kukkakaupasta aamulla noudettu kukkavihko.

Olimme hyvissä ajoin perillä, ajokeli oli hyvä ja tietä nieltiin suunniteltuun tahtiin. Emäpitäjän kirkkomaan kappeliin oli jo kokoontunut sukulaisia tummissa asusteissaan. Kävelin ennen kappeliin menoa haudoille ja sytytin kynttilöitä läheisten, äitini ja isovanhempieni haudoille. Lähellä iso hiekkakumpu  avoimen haudan vieressä; siihen tulisi Eila-tädin viimeinen leposija miehensä ja vanhimman poikansa välissä.

Kappelissa arkku katafalkilla. Tummapukuinen saattoväki istui odottamassa urkujen ensimmäisiä sävelkulkuja. Virsien veisaaminen on näissä tilanteissa aina vaikeaa, vaikka mielelläni veisaankin, sillä minusta se on parasta seurakuntalaisten yhteyttä.
Virsien sävelala on vuosi vuodelta oman äänen madaltumisen takia noussut niin pilviin, että ponnistelua tarvitaan ylimpien äänien ilmoilla saamiseen. (Kanttorit voisivatkin transponoida virsiä hieman alemmaksi, varsinkin jos laulamassa on hieman iäkkäämpää väkeä). Loppusiunauksen jälkeen kukkien laskeminen arkulle on aina itkun paikka. Tilanteeseen tiivistyy kaikki ikävä ja kaipaus, muistosanojen lausuminen on ylivoimaista. Onneksi on tuo prinssipuoliso, joka luki värssyn puolestani.

Aurinkoinen, pilvetön sinitaivas odotti kappelin ulkopuolella. Kevään saattoi aistia, vaikka lumikinoksia haudoilla ja niiden välissä vielä oli. Haudalla veisattiin perinteinen Sun haltuus rakas Isäni, kukat peittivät hautakummun. 

Yksi aikakausi suvun ikäpolvesta on enää kolmen sisaruksen varassa. Yli kahdeksankymppisiä, pitkän elämän haurastuttamia pian lähes jokainen. Heidän jälkeensä on sitten meidän vuoromme olla suvun vanhimpia. Näin se elämä kulkee.


Muistotilaisuus seurakuntakodilla oli lämminhenkinen. Muistoja äidistä, mummosta ja isomummosta sekä tädistä ja ystävästä, halauksia ja iloa suvun nuorimmista, yhdessä olemisesta ja surun ja kaipauksen jakamista voimaksi elämän jatkamiselle.

Olimme suunnitelleet piipahtamista niemen nokassa paluumatkalla. Omenapuut, ne kaksi ainokaista, käytiin leikkaamassa, levitettiin kalkit puutarhaan ja katsastettiin risusavotan määrää pihapiirissä.
Korppinen oli vielä tiukasti jäässä, ainoastaan muutama sentti aivan rannoista oli sulaa. 

Yritin saada vettä kahvitermariin, jonka olin aiemmin jättänyt metsureita varten ja kuuntelin jäiden kumisemista ja paukahtelua. Jäälle sinänsä ei enää ollut menemistä. Kesällä on pakko rakentaa laiturin yläosa uudelleen, jäät ovat sen nyt lopullisesti hajottaneet.

Sinne jäi sielunmaisemani ja kevätjäiden kumiseva ääni.
Sinne jäi risukasat odottamaan kassarointia, isot kannot ylös kaivamista. Työtä niemen nokassa riittää. Toivottavasti myös voimia meillä.

Kotimatkalla nousi mieleen Juicen säkeet. Elämä on kuolemista, ota käsi käteen, ollaan hiljaa. Taival taittui reippaasti ja ennen iltakymmentä noudettiin Simo-koiruli mukaamme kotiin. Päivä oli ollut pitkä, tunteita täynnä. Jäljelle jää kaipaus ja hyvän ihmisen muisto.



16 kommenttia:

  1. Anja, otan osaa♥ Pidän erityisen paljon tuosta Juicen biisistä.

    Äitini Eila on tänä vuonna lokakuussa jo 88 vee. Heitä on neljä sisarusta, joista äitini on vanhin.

    Kauniit sielunmaisemakuvat.

    <3

    VastaaPoista
  2. Kauniisti kuvailit läheisen saattoa ikiuntaan nukkumaan. Niin se on, elämä on kuolemista. Minä olen nyt tämän meidän sukuhaaran vanhin, yksi serkku on ehkä vähän vanhempi, mutta tässä ihan omieni joukossa olen vanhin, kun on menneet jo pois vanhimmat sisaruksenikin.
    Oikein hyvää., keväistä jatkoa maaliskuulle!

    VastaaPoista
  3. Otan osaa Anja, tätisi poismenon johdosta♥♥♥
    Näin se menee, postauksesi on kaunis ja kunnioittava, kiitos tästä!

    VastaaPoista
  4. Kaunis päivä saattaa läheinen viimeiselle matkalleen. Osanottoni!

    Kevät tulee ja niemennokka odottaa teitä toivottavasti iloisemmissa tunnelmissa.

    Hyvää kevättä!

    VastaaPoista
  5. Kunis kirjoitus, osanottoni minultakin! On ihmeellistä siirtyä suvun vanhimpaan sukupolveen... minulla vielä setä elossa, omat vanhempani ovat jo kuolleet... Kaunis päivä, aurinkokin saattamassa...

    VastaaPoista
  6. Kiitos kaikille kommenteista ja osanotosta. Kun sukupolvet vaipuu hautaan, seuraavat sukupolvet jatkavat ketjua. Oman ikääntymisen huomaa viimeistään tässä vaiheessa, kun edellistä sukupolvea saatetaan maan poveen.

    VastaaPoista
  7. Eikös sitä sanota, että ihminen on elossa, niin kauan, kun hänet muistetaan.

    VastaaPoista
  8. Lämmin osanottoni. - Tuiosta virsiasiasta juttelimme eilen juuri täällä kotona. Valitettavasti se on mennyt nyt näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Villiviini, ikä alkaa tehdä äänenvärille jo tepposiaan, korkea sopraano ei enää oikein soi!

      Poista
  9. Otamme osaa suruusi, taata ja minä. Kauniisti kirjoitit tätisi muistolle.

    Tuosta virrenveisuusta olen samaa mieltä, ei onnistu enää veisuu vanhaan malliin. Huomasin sen viimeksi adventtina kun yritin osallistua hoosiannan laulamiseen. Nyt annetaan sitten nuorempien laulaa ylä-äänet.

    Simoa täällä jo odotellaan. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle ja taatalle. Tunteitani aina puran kirjoittamalla.
      Minä tyttö veisasin virret oktaavia alempaa eikä haitannut ketään.
      Ihanat ystävät kun Simo saa siellä leppoisat lomahoidot. ♥

      Poista