lauantai 27. maaliskuuta 2010

MINKÄ NUORENA OPPII, SEN VANHANA TAITAA

Yksi lapsuudesta mieleen painuneista sanonnoista. Ja taatusti paikkansa pitävä sanonta. Itse koin sen todeksi syystalvella, kun kudoin jouluksi läheisille sukkia ja lapasia, tikutin kaikkiaan 36 sukka- ja 8 lapasparia.Eikä yhtään jäänyt kaappiin lojumaan. Seitsemää veljestä lankakerinä satoja metrejä sain sykkyrälle sukiksi.
Miten lienee tullutkin nyt aamutuimaan mieleen tässä blogia väkertäessä. Ehkä jäi alitajuntaan, kun toissapäiväisellä miljoonakaupunkiristeilyllä eräs nuori äiti kertoi saaneensa pienet villasukat lapselleen paikalliselta Martta-yhdistykseltä. Hyvä Martat. Monenkaan pikkulapsen äiti nykyään tuskin itse sukkapuikkoja heiluttaa, luulisin.
Liitänpä tähän tarinaa syksyn sukkabuumistani:

Isovanhemmiltani opin sanontoja, mutta koulussa ihan alakoulusta lähtien sain opetusta moniin asioihin elämääni varten. Neuvot tuntuivat silloin kaukaisilta ja opetukset turhilta ja tarpeettomiltakin, mutta eväitäpä ovat olleet matkan varrelle.

Kuinka voikin alakoululaisen kädet käsityötunnilla hiki kastella niin, että ensimmäinen pannulapun tekele oli paitsi tiukkaa ja epätasaista neulosta – aina oikein – ja kaiken kukkuraksi ihan vanuttunut jo ennen valmistumistaan. Neulomaan opetteleminen ei ollut minusta mitenkään motivoivaa eikä into lisääntynyt rautaisten puikkojen kilinästä. Sormet olivat aina tahmeat ja kipeytyivät langan kiristyessä kylmältä tuntuneiden puikkojen ympärille. Pannulappu ei tietenkään tullut valmiiksi säädetyssä aikataulussa, mistä syystä sitä kanniskeltiin repussa edestakaisin koulusta kotiin ja kotoa kouluun. Ei paljon parannut antaa kotiväen avustaa neuleen edistymisessä, sillä opettajan haukansilmä kyllä heti olisi erottanut siistin rivin lankatakusta.

Vinokanttisesta ja vanuttuneesta patalapusta kaikki alkoi. Myöhemmin päästiin jo lapasiin ja opeteltiin peukalon reiän tekeminen ja peukalon neulominen. Harmi vaan, että lapanen piti neuloa kumpaankin käteen.

Lapsuuskotini naapurissa asui Rinteen Lempi. Hänen miehensä Jussi sekä poikansa Onni joutuivat pitämään pötköön kudottuja villasukkia, koska Lempi ei ollut koskaan oppinut sukan kantapään kutomista. Tarinat Lempin kutomista pötkösukista antoi puhtia käännellä omaa sukan neuletta kantapään kavennusten onnistumiseksi. Sanonta ”ahkeruus kovankin onnen voittaa” taisi pitää paikkansa, niin monesti kantapää purettiin ja taas neulottiin kunnes vieläkin purettiin ja taas neulottiin. Silti sukkaparin toinen kappale ei syntynyt sen helpommin, samanlaisia niistä ei tahtonut tulla millään.

Kului useita vuosia ennen kuin tartuin sukkapuikkoihin. Osaltaan syynä oli äitini, hän huolehti vuosittain sukkien kutomisesta lapsenlapsilleen. Viimein itse hurahdin neulomisesta, syntyi villapaitaa, pipoa, sukkaa ja lapasta puhdetöinä ja jopa työmatkoillakin puikot kilisivät linja-autossa niin, että kuljettaja kerrankin kysäisi, tarvitsinko valoa, ettei silmukat putoilisi kutimesta.
Kenties kantapäätä vielä useasti hapuillen kaventelin, mutta valmistakin tuli ja sukkia riitti.

Nyt olen jälleen hurahtanut neulomiseen. Ihanan kevyet puikot ja moniväriset sukkalangat innoittavat, valmiina on jo alun toistakymmentä sukkaparia. Kantapään kavennuksia ei tarvitse miettiä, ne syntyy ihan itsestään. Onko vaikea arvata joululahjat? Hyvää joulua ja villasukat! Pitäisiköhän sanonnan olla, että: minkä nuorena oppii, sen vasta vanhana taitaa?

Appropo; Olen aina miettinyt, miksi sanotaan: Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Lapsille olen aina opettanut, että pitää nuolaista, ennen kuin tipahtaa. No, leikki sijansa saakoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti