MATKASTA MALAWIIN, PÄIVÄNTASAAJAN SEUDULLE AFRIKKAAN

Edellisessä postauksessa kerroin, miten suurta mielenkiintoa tunsin matkakohdettamme Malawia kohtaan. Ensimmäinen viikkomme määränpäässä oli todella antoisa ja mielenkiintoinen, monta asiaa tuli hämmästeltyä ja alitajunta toisteli koettuja tapahtumia tiiviisti.

Malawissa on vasemmanpuoleinen liikenne Britti-imperiumin jäljiltä. Japanilaista autokantaa on, jopa ihan upo-uusiakin. Meidän liikkumisemme tapahtui pienellä Toyta-jerrykannulla, johon oli rakennettu kevytrakenteiset penkit takaosaan kolmeen riviin. Arvata saattaa, että polvet eivät mahtuneet suoriksi ja suurin osa matkasta oltiinkin sivuttain istumassa. Tosin matkantekoa helpotti, kun Lilongwessa saatiin osa matkalaukuista tyhjennettyä ja tavarat jaettua koululaisille.

Maanantaina lähdimme Bangulasta Anjan rakennuttamaan kouluun Nanchiriin, jonne oli matkaa 34 km. Savannitie oli kuoppainen ja vaikeakulkuinen, joten pakkauduimme kuorma-auton lavalle kaikki 6 suomalaista ja muutama paikallinen poika peränpitäjiksi. Matka koululle kesti noin kaksi tuntia, auto koukki tietenkin jokaisen puronuoman ja montun. Minä istuin lavalla lähes keskellä filttikasan päällä selkä lavan reunaa vasten. Vajaa kilometri olisi enää ollut matkaa koululle, kun auton pyörä koukkasi puron uomaan ja pam. Takanani ollut lavan reuna aukesi lukituksesta ja putosi alas. Ehdin huomata matkakumppanini Mirjan tipahtamisen, mutta en tajunnut omaa putoamistani maahan. Vähän aikaa piti selvitellä päätä, totesin, että silmälasit ja pää tuntuvat olevan ehjinä, kädessäni oleva kamera samoin.  Sitten tajusin, että vasemman käteni sormet muistuttivat nakkimakkaroita ja kyynärpääni yläpuolella oli kuin jouluinen ässäpipari. Kipu ei ensin tuntunut shokista johtuen.  En muista, miten selvisin maasta ja miten minut saatiin takaisin kuorma-auton lavalle, olin kuulema terveellä kädelläni itseäni auttanut. Porukka päätti lähteä samantien takaisin ja viemään minua sairaanhoitoon.

Makasin kuormurin lavalla kaislamaton päällä, joku piti hartioistani kiinni ja joku toinen jaloistani. Sama röykytys huonolla tiellä, aurinko paistoi täydeltä ja lämpötila oli +37 astetta. Muistan paluumatkasta vain osittain kovaa kipua.  Kun päästiin isolle tielle, ajettiin lähimpään terveyskeskukseen. Sieltä lääkäri oli lähtenyt ruokatunnille eikä kukaan tiennyt tuleeko takaisin työpaikalleen. Matkakumppanini tekivät päätöksen, että ajetaan Bangulaan ja vaihdetaan pikkubussiin ja suunnataan Nsanjen sairaalaan. Oli tuskaa että pääsin alas lavalta ja kömmittyä ahtaaseen pikkubussiin. Perillä sairaalassa pääsin suhteellisen nopeasti nuoren lääkärin luokse. Onneksi mukana oli suomalainen sairaanhoitaja, joka piti minusta huolta ja pisti kipulääkettä terveeseen olkavarteen.  Lääkäri kehotti menemään röntgeniin ja sinne jonotettuamme otettiin varsin alkeellisella koneella kuva, josta näkyi, että olkavarteni luu oli poikki tai sälönä. Palattiin sitten lääkärin luokse takaisin. Mutta ovi oli lukossa ja eräs nuori mies kertoi, että parasta lähteä kotiin ja tulla aamulla seitsemältä sitten uudelleen vastaanotolle. En pystynyt lähtemään ja malawilaiset ystävät soittivat lääkärille useita kertoja ja vihdoin saivat hänet tulemaan takaisin vastaanotolleen.
Tosin hänelle piti siitä erikseen maksaa.  Lääkäri laittoi olkavarteeni u-kipsin, joka ulottui kyynärpään alapuolelle asti ja sitoi käteni kantositeeksi laittamallaan sideharsonauhalla. Paikallinen sairaanhoitaja antoi kipulääkettä mukaan ja niin palasimme majapaikkaamme.
Kömmin moskiittoverkon alle nukkumaan, mutta ei siitä oikein mitään tullut. En saanut oikein vaatteita pois päältä enkä varsinkaan niitä takaisin. Helle ulkona oli tuskastuttavaa mutta onneksi Mirja auttoi jopa housujeni nostamisessa, vasen kätenihän oli täysin pois pelistä.

Meidän piti lähteä seuraavana aamuna Malawi-järvelle toiseksi viikoksi. Käsivarteni ja  sormeni olivat niin turvoksissa, että ajoimme Plantyren kaupungissa Kuningatar Elisabethin sairaalaan.
Siellä oli jo kaikki penkit täynnä tummia malawilaisia odottamassa pääsyä hoitoon. Aikamme odoteltuamme tuli vuoromme ja tuhti malawilaisnainen kirjoitti keltaiseen vihkoon, mitä oli tapahtunut ja että kipsi poistettaisiin ja laitettaisiin uusi.  Odottelun jälkeen vihdoin tuli vuoroni päästä kipsaushuoneeseen, missä kaksi tummaa ikämiestä hääri kipsiriepujen ja -liemen kanssa.
Käsivarttani puristettiin ja laitettiin tiukka kipsi sekä sain sieltä mustan nailonisen ja hiostavan kantositeen. Kipsaushuoneeseen tuli puoli tusinaa täysin ulkopuolisia katsomaan mitä minulle siellä tehtiin. Ei siellä sairaalassa ollut ovia huoneiden välillä eikä henkilökuntaa erottanut potilaista mitenkään. Pölyiset betonilattiat ja seinät olivat jo parhaat päivänsä nähneet ja pyörätuolit olivat aivan romuja, mutta niillä kuskattiin väsyneitä potilaita ja kantoipa eräs nuori tyttö vanhaa naista selässään kuin lasta kankaalla kiedottuna.

Kiitin Luojaa, ettei minulla ollut avohaavoja, mutta luun päät muljahtelivat kipsistä huolimatta olkavarren nahan alla ja jauhoivat lihasta.  Ajoimme koko tiistaipäivän, kävimme välillä syömässä Zomben kaupungissa ylhäällä vuorenrinteessä olevassa ravintolassa. Onneksi oikea käteni toimi ja pystyin syömään. Yleensä tarjolla oli kanaa tai kalaa sekä riisiä tai maissipuuroa. Malawilaiset syövät pääosin meidän mannapuuroamme muistuttavaa puuroa ja pavuista ja pinaatista keitettyä kastiketta.

Iltamyöhään pääsimme Malawi-järven rannalla olevaan Ecolodgeen ja majoittumaan. Joku hässäkkä siellä oli huoneita jaettaessa ja seuraavana päivänä huoneet jaettiin uudestaan. Minä oli yksin huoneessa, suihkuun en oikein voinut mennä kipsin vuoksi, mutta muovikassa kipsin päällä vähän kuitenkin vettä valuttelin kattosuihkusta.  Yöllä heräsin moskiittoverkon alla ja tuntui, että sängyssäni oli muitakin. Katsoin taskulampulla ja näin, miten pieniä mustia muurahaisia vaelsi tuhansittain lakanalla. Ravistelin petivaatteita toisella kädellä, mutta turhaan. Polttivat kuin meidän keltiäiset. Aamulla kerroin henkilökunnalle, että huone on täynnä muurahaisia. Myös naapurihuoneessa oli sama ongelma. Henkilökunta myrkytti sitten koko huoneen ja seuraavana yönä ei hiiviskelijöitä näkynyt.

Olimme veneretkellä läheiselle luonnonsuojelusaarelle, missä meidän venepojat laittoivat meille maittavan ruuan, punalihaista kalaa ja riisiä sekä vihanneksia. Annokset olivat aika hulppeita eikä jaksettu niitä kaikkea syödä. Eräs isä syötti sitten loput meidän lautasilta neljälle pienelle pojalleen ja hyvin näkyi maittavan.

 Malawi-järvessä on satoja erivärisiä kirjoahvenia ja osa porukastamme snorklasi niitä tarkastellen. Minä istuin veneessä katoksen alla, sillä vaikka uinti olisi kuinka houkuttanut, ei minusta siihen todellakaan olisi ollut ja sitäpaitsi järvessä oli bilhartsi-matoa, jonka vuoksi ne jotka uivat joutuivat ottamaan matokuurin kotiin saavuttuaan.

Viikko meni istuskellessa rannan tuntumassa. Pienet pojat olivat keksineet itselleen orkesterin; muovikanistereista ja alkeellisesta rummusta. He lauloivat ja tanssivat pienestä maksusta meille.
Illan hämärtyessä ilmestyi myös aikuisten orkesteri soittamaan. Haitarikin heillä oli mutta eipä sitä osanneet lainkaan soittaa, vain bassopuolelta löivät rytmiä. Olisin kokeillut soittaa vaikka Karjalan Katjuusan jos käsi olisi ollut terve! Harmitti.

Tässä malawilaista kaupankäyntiä ihan joka kylässä näitä toreja näkyi.

Tällä puulla on mittaa. Sanotaan, että norsut kaatavat näitä puita saadakseen niistä vettä.

Aurinko kypsyttää hedelmiä, nämä olivat ecopuutarhassa missä kävimme myös ruusuja kuvaamassa.

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös kipuviikko. Maanantaina palattiin Lilongween ja sieltä tiistaina aamupäivällä lento Kongon kautta Addis Abebaan ja edelleen Tukholmaan ja kotiin Helsinkiin.
Voi sitä onnen tunnetta Arlandassa, kaikki siistiä, raikasta, hiljaistakin. Kotiin en ollut ilmoittanut mitään luiden katkomisesta, joten shokki oli prinssipuolisolla minut nähtyään Porvoossa keskiviikkona.

Olin saanut ajan lääkärikeskukseen ortopedille kotiintulopäivän iltapäiväksi. Siellä ensin röntgen ja sitten passitus kirurgian polille suoraan. Piti olla vain ns. perhosmurtuma lähellä olkapäätä. Tulisi noin 10 sentin arpi leikkauksesta. Niinpä.  Kirurgit päättivät torstaina, että leikataan ja voi kestää viikon ennenkuin pääsen toimenpiteeseen. Onneksi kuitenkin sain perjantaiksi 26. pvä käskyn tulla sairaalaan. Olin eristyshuoneessa koska olin ollut ulkomailla. Hyvä niin. Uudelleen otetussa röntgenkuvassa näkyi, että luu oli poikki myös kyynärpään yläpuolelta. Leikkaava lääkäri tuli huoneeseeni ja kertoi, että kyseessä on riskileikkaus, sillä iso hermo kulkee olkavarren luun vieressä ja jos he eivät pysty sitä venyttämään, vaarana on, ettei sormeni enää ikinä toimi. Annoin luvan leikata koska enhän voinut jäädä poikkinaisten luiden vangiksi. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin ja heti nukutuksesta herättyäni tarkistin vasemman käteni sormien tuntoa ja liikkumista.
Kaksi yötä sairaalassa ja sitten kotiin. Reilut 35 tikkiä olkavarressa, viime perjantaina ne napsittiin pois ja kannan kättä kantositeessä vielä. Ja jumppaan. Sairaala on pitänyt minusta hyvää huolta ja olenkin sitä mieltä, että en ikinä marise meidän terveydenhuollosta Malawin kokemusteni jälkeen.

En pystynyt juurikaan kuvia ottamaan toisella viikolla. Mutta ovathan ne alitajunnassani varmaan ikuisesti. Ja onneksi ei minulle käynyt pahemmin, sillä auton vieressä oli myös betonisillan romua.
Kiitollinen saan olla.