KIRJAT PÖYDÄLLÄNI

Kyllä sitä niin ihminen ilahtuu saadessaan upean kirjan selattavakseen. Jouluksi sain sisareni tyttäreltä Manfred Beierin valokuvateoksen entisen DDR:n ajoilta. Kirjan nimi on "Alltag in der DDR, so haben wir gelebt" eli vapaasti suomennettuna Arkea DDR:ssä, näin olemme eläneet". Valokuvaajan pojat olivat löytäneet isänsä jäämistöstä valtavan määrä valokuvattua materiaalia, josta sitten työstivät tämän kirjan itäsaksalaisesta elämän arjesta aina vuoteen 1971 asti.

Kirja antaa varsin kattavan läpileikkauksen ihmisten arkisesta elämästä aina Berliinin muurin pystyttämiseen 1961 ja sen jälkeenkin. Onneksi muuri 1989 murrettiin ja kaupunki on taas vapaa idästä länteen ja toisinpäin.

Sen mitä omasta lapsuudestani heti sodan jälkeen muistan, ei se niin kovin paljoa poikkea kirjan kuvista, paitsi siinä mielessä, että kehitys meillä oli sodan jälkeen nopeampaa kun taas kirjan kuvissa kaikki näyttää jämähtäneemmältä. Toki 60-luvulla saatiin televisiot ja muut vempaimet sekä täällä että siellä.
Kirja on mielenkiintoinen läpileikkaus sikäläisestä arkielämästä, voi hyvin kuvitella, että meillä on ollut liki samanlaista vuosikymmen aikaisemmin. Mene ja tiedä.

Toinen lempparikirjani on ehdottomasti äskettäin saamani Tapio Kortelaisen valokuvaama ja yhdessä Maijaliisa Dieckmanin ja Aino Kettusen koostama ainutlaatuinen kuvateos Porvoo, rakastettuni. Kirja on painettu vuonna 2004 ja on vielä kymmenen vuotta myöhemmin todella ajankohtainen. Upea kuvateos, jossa on myös kerrottu Porvoon ainutlaatuista historiaa. Suosittelen lämpimästi selailemaan, jos eteenne sattuu. Ja lahjakirjana teos on mitä mainioin. 

Minulle, joka olen asunut täällä vuodesta 1963 asti, on kirjassa moni asia tuttua tutumpaa, mutta kovin uteliaana luin kirjan tekstiosat ja sain niistä paljon uutta tietoa. Eipä sitä aina katso kotikaupunkiaan uteliain silmin. Ihastuin tähän kirjaan ihan ensisilmäyksellä ja olinpa tunnistavani ihmisiä kadun vilinästä, markkinakuvista ja vieläpä kaupunginvaltuuston istuntokuvasta, missä taisin itsekin olla mukana. 

Ja sitten kirja, jota vielä odottelen. Nimittäin Neljäntien risteys. Sitä on kovasti kehuttu, eikä vähiten siitä syystä, että kirjoittaja on mies ja kirja kertoo vahvojen kainuulaisten naisten tarinaa. Uteliaana odotan, että saan kirjan lähiaikoina omakseni. 

Pihalla odottavat puutarhan työt aivan kohta. Aurinko paistaa, maa on sulamassa roudasta ja sipulikukat työntävät jo lehtiensä kärkiä mullasta. Lumikellot kukkivat, samoin talventähti ja sinivuokko on avannut silmänsä puuvajan seinustalla.

Ja mikä ihaninta keväässä: aamulla ulos aurinkotuuleen ripustettu lakanapyykki on raikasta kuivuttuaan kevättuulen leyheteltävänä. Sitä on ihana oikein nuuskutella.

Simo nauttii pihalla tepsuttelusta. Keskiviikkona hoidettiin koirulin hammaskalusto eläinlääkärillä. Vuosihuolto, aika arvokasta, mutta eipä haittaa. Kukapa ei parhaasta ystävästään ja lullupojastaan huolehtisi. 

Tulipa juttua otsikon vierestä, vaan haitanneeko. Lopuksi on onnellisena todettava, että poikani, tuo viisikymppinen köriläs, sai valmiiksi iltaopintonsa ammattikorkeakoulussa ja reilu kolmen vuoden pakerrus tuotti rakennusmestarin pätevyyden. Onhan hän toki paljonkin rakentanut, mutta nyt on virallisesti nimike. Emo on ylpeä pojastaan. Ei opiskelu perheellisenä ja päivätyön ohella  helppoa ole, sen ihan omastakin kokemuksestani muistan. Mutta hattua nostan kyllä sisukkaalle pojalleni. Nyt odottelen vielä tuon esikoiseni opintojen päättymistä kevään myötä. Äitiinsäkö lienevät tulleet, ettei opiskelu nuorena kovin maistunut ja nyt sitten keski-iällä paikkaavat. Hyvä näin.

Se on sitten soromnoo. Aurinko paistaa. Ihana kevät.