KOIRULI JA KÄPYLINTUJA

Maailma valaistui kertaheitolla, kun lumihiutaleet laskeutuivat märkään metsikköön. Ensin kaikki suli jälleen märäksi loskaksi, mutta vähitellän pakkanen kiristyi ja säilytti maan valkoisena. Nyt on pakkasta reilut -15 astetta ja se jo tuntuu. Mutta pitkän kostean pimeyden jälkeen tuntuu ihan mukavalta. Riittävästi vaatetta niin kyllä tämän kestää. Jäljellähän on reilut pari kuukautta talvea, maaliskuu jo näyttää kevättä, uskoisin.
Ja pitkän pimeän jälkeen ensimmäiset aurinkoiset päivät tuntuivat juhlalta.

Vielä ei ole näkynyt hiihtäjiä, pieni koirakin painelee kapeata polkua aamuisella lenkillään kohti auringon siltaa...

Välillä on kuitenkin päästävä lipaisuläheisyyteen Siirin syliin.

Ja sitten se lipaisu...

Takki on Simolle tarpeen, vaikka ei niin mieluusti sitä päällensä anna pukea. Pienet tassut on kovilla pakkaskelillä myös.

Vaan kun välillä pääsee kainaloiseksi, taas jaksaa piipertää.

Tänään käytiin laulamassa taas. Joukkoomme oli tulossa uusi laulaja ja menin häntä vastaan ulos. Pihassa isojen pihtakuusten latvassa lauloi lintu, jota ensin luulin mustarastaaksi, huonosti kun näin latvaan asti. Mutta laulu oli jotakin muuta. Odottamani laulaja ilmestyttyä kyselin häneltäkin, mikä mahtoi olla tämä lintu. Arvasi, mutta väärin meni. Sitten lintu lensi alemmalle oksalle ja kohta oli kaksi näitä punaisia lintuja keskinäisessä kähinässä aivan lähellä edessämme lumisella tiellä. Kauniita olivat. Punaisia pikkukäpylintuja, uroksia. Luin lintukirjasta, että tammi-helmikuussa jo hautoo naaraslintu pesässään. Olisko nyt ollut kilpakosinnasta kyse!

(Kuva on lintukirjasta, sillä minulla ei ollut kameraa....)
Ikinä en ole nähnyt käpylintua ja niin lähellä. Olin kuin erotuomari ja hätistin päälle hyökkäävää kauemmaksi. Hieno kokemus kuitenkin.

Sain joululahjakirjan - eli yhden niistä - luetuksi. Minusta Me Keisarinna tuntui aika pitkäveteiseltä. Kunnia tietysti kirjailijalle, paljon on tehnyt taustatyötä ja hurjasti kirjassa oli henkilöitä. 

Katariinasta kertova ensimmäinen kirja oli mielenkiintoisempi, tästä nyt jäi mieleen vaan hänen lukuisat rakastajansa, jotka saivat häneltä maakartanoita, palatseja, rahaa ja jopa maaorjia. Ikääntyvän naisen huvi tuntui olevan kauniit nuorukaiset. Vaihtelevaisen elämän Katariina sai elää, loistoa riitti Pietarhovissa ja Tsarskoje Selossa sekä Talvipalatsissa. Vaan liekö hänellä ollut koskaan sielunrauhaa hovissaan. Luultavasti hän oli onnellisimmillaan Viipurissa ja Haminassa käydessään. Ja tietysti tuntemattomana maatuskana Pietarin eräässä kapakassa vanhan ajurinsa mukana kokemassa tavallisen pietarilaisen elämää.

Toiset saamistani kirjoista on vielä lukematta. Ehkäpä niistä saan seuraavan postauksen. Yksi mieluisimmista saamistani kirjoista on rymättyläläisen Pentti-Oskari Kankaan Onnellisen miehen keittokirja, jonka reseptit on testannut ja kuvannut ystäväni Unelma Mamman maailmasta. Pentti-Oskari kai tunnetaan paremmin Seitsemästä Seinähullusta, mutta ehkä kuitenkin nykyään Herran Kukkarostaankin.

Tämän keittokirjan ohjeita olen päättänyt minä myös kokeilla.
Kiitos Unelma, olen kirjasta tosi iloinen ja ylpeä.

Nyt lätinät shut upiksi ja hei seuraavaan kertaan.