AAVISTUS LUMESTA

Ihana herätä aamuun, sillä aavistus talvesta näkyi pihamaalla. Ei vielä lunta tulvillaan, mutta aavistuksen verran Lapin ruusupensaan lehdillä lumikiteitä näkyvissä. Lupaavalta näyttää.

Sen verran pakkasta, että vesi on saanut jääkannen pihan käsienpesupaikalla.

Syysasteri ei ehtinyt kukkaan. Leikkasin oksia sisälle maljakkoon eilen, mutta tuskinpa nuput aukeavat.

Kuistin portaille lennähtänyt keltalehti on jäänyt lumihiutaleiden vangiksi.  Sääennustusten mukaan on lämmintä ilmaa virtaamassa ja vesisateita luvassa.

Eilen vielä oltiin plussan puolella ja mökiltä mukaan kahmaisemani miljoonakello maahumalaviittoineen jaksaa ilahduttaa keittiön ikkunan edessä. Mökillä se kukoisti koko kesän ajan enkä hennonut sitä jättää yksikseen rantatuulien tuiverrukseen. Hengissä kukka oli tänäkin aamuna, vain muutama valkoinen hiutale lehdillään.

Aika aikaansa kutakin. Nyt minusta saisi talvi jo tulla.

PUSSI PÄÄHÄN VAI PUSSI PÄÄSTÄ

Katsoin uutiset. Oikeuden edessä istuu  Mäkkärin autokaistalla kolmen nuoren miehen ampumisesta  syytetty PIKKUTAKKI PÄÄN YLI VEDETTYNÄ. Eikä hän ole suinkaan  ensimmäinen huppupää.  Miten tästä  on tullut maan tapa? Että  hupparin, takin, peiton tai muun pyyhkeen suojasta vastataan oikeudessa?

Minusta se on oikeuden halventamista. Ettei  muka pystytä omaa naamaa näyttämään näin vakavassa paikassa. Olen monesti aikaisemminkin tätä tapaa ihmetellyt. Miten tällainen piileskely oikein sallitaan? Kyllä Isontalon Antit ja Rannanjärvet tuotiin oikeuden eteen naamat näkyvissä ja kihlat kintuissa.

 Enkä ole koskaan nähnyt uhrien omaisten istuvan naamareiden takana. Ja sehän vielä puuttuisi, että puolustusasianajaja ja syyttäjäkin peittäisivät hupuilla päänsä.  Olis oikein klu-klux-klan meininkiä.

Tuli vähän sellainen fiilis, että pitäisikö  pikkurikoksista syytetyille varata silmäreijillä varustetut paperipussit, joiden suojasta he voisivat kurkkia oikeutta jakavia. Välillä voisivat nostaa sormet korvallisille ja kuiskata BÖÖ. Ja sitten vakavammista rikoksista  syytetyille annettaisiin  silmäreikäiset peltipöntöt, joissa  nappulasta painamalla  kaiuttimesta kuuluisi  "minä en muista mittää, minä en tiijä mittää..." Lisäksi voisi olla  katu(mis)lamppu vielä pöntön päällä; punainen valo palaisi jos syytetty tekoaan edes hiukan katuisi. Mallia Pelle Peloton.

No joo. Mutta verenpaineeni  nousee aina, kun silmiini osuu kuva oikeuden edessä piileskelevästä vaatemytystä.  Missä se rohkeus, joka riittää tarttumaan aseeseen ja kylmästi ampumaan ihmisiä. Mutta ei riitä naamansa näyttämiseen oikeussalissa.

Taidan olla jo liian vanha ymmärtämään. Vasta tuomion lukemisen jälkeenhän syytetystä tulee syyllinen. Ja pahimmassa tapauksessa ei naamaa sitten muutamaan vuoteen näy katukuvassa.

Onneksi oikeuslaitos vielä nauttii suurimmilta osin kansalaisten kunnioitusta. Minusta saisi nauttia tältäkin osin ja siksi toivoisinkin päätöksentekijöiltä piileskelyyn puuttumista.

VIIKON ALKAESSA

Kuinka voikin olla pää näin tyhjä! Uusi viikko alkaa ja toimintatarmoa tulisi jostakin nyt nyhtäistä. Vietiin eilen tuttavamummelin matot takaisin pestyinä hänen palvelutalo-asuntoonsa. Nopsasti kuivuivatkin, perjantaina pesin ne ja nyt kuivina palautin. Samalla reissulla käytiin hautausmaalla vaihtamassa pakkasen lannistamat kesäkukat callunoihin ja havunoksiin. Huomenna menen sytyttämään kynttilän syntymäpäivän muistoksi.

Laulukööri piti syyslomaa ja huomenna taas mummot kyytiin ja jodlaamaan. Keskiviikkona hammaslääkäri ja perjantaina kirjoituspiiri. Ja pää jo maanantaista tyhjää täynnä. Syysväsymystäkö? Ei suinkaan. Mutta lammikkoon pitäisi jo päästä pulahtamaan. Koivujen keltalehtien estämiseksi viritimme lammikon päälle suuren pressun, joka tänään otetaan pois, sillä koivut ovat jo jotakuinkin alastomia. Viimeiset putoilevat lehdet jaksaa jo haavilla kerätä veden pinnalta.

Luonto on viimeöisen sateen jäljiltä märkä. Simon lenkitys käy edelleen metsäpolkuja pitkin, sillä tie on kurainen ja liukas. Ja tassuille on terveellisempi metsäpolku keltalehtineen ja havunneulasineen kuin suolattu maantie. Parasta aikaa ovat prinssipuolison kanssa metsäpoluilla.

Kirjoituspiiriin pitäisi saada tekstiä minulle lapsena mieluisasta paikasta ja kertoa, miten paikka on muuttunut. Heti oivalsin, mistä yritän tekstiä tuhertaa. Kerron tarinan kesäpaikkani niemennokasta, siitä, miten minä niemestä murusen sain ikiomakseni. Ja miten se niemi oli lapsuuteni leikkipaikka. Miten seurakunnan nuorten ja lasten leiriteltat pystytettiin sinne ja miten leirinuotioiltaa vietettiin hiekkarantaisella uintipaikallamme. Tämä juttu siis työn alle.

Prinssipuolisolla alkaa myös tavanomainen menoviikko. Se rytmittää arkipäivämme ja Simon kanssa olemme kahden ja lenkkeilemme sään salliessa - ja vaikka olisi huonompikin ilma, pikku koirulin päivittäinen ulkoilu on hoidettava. Hyvää tekee minullekin talutushihnan toisessa päässä taivaltaminen.

Ja siitäpä aasinsilta jenkkakahvoihin. Niistä pitäisi vähitellen päästä eroon. Jo ihan oman itseni takia. Olen vähän lepsuillut ja nyt on kurikoulun ja niskaotteen  aika. Pystyn jos todella haluan. Ja uusi tehosekoitin oikein haastaa kokeilemaan pirtelöitä. Marjoissa kyllä löytyy. Kesän kuvia uikkareissa ei kärsi katumatta katsoa!

Eilen, piiitkästä aikaa, otin syliini taas kurttuni. Oli edellisenä iltana päässäni soinut Mirjamin valssi ja sitä piti kokeilla haitarilla. Joo, a-mollissa. Jokin siinä laulussa vetoaa. Linkitys tässä:  http://www.youtube.com/watch?v=CThZAG2s8Pw  Harmi, etten osannut laittaa linkkiä  lyhyempään muotoon vielä.

Ehkäpä aloitamme Simon kanssa tarmokkaammin tuon soitonopiskelun. Siis haasteita riittää ikäihmisellä.

Ja koirulilla kuuntelemista, käyhän se aina ilmoittamassa prinssipuolisolle, kun haitarimusiikkia on tullut riittävästi sen mielestä ja olisi leikin aika.

Mutta nyt tuumasta toimeen. Aamuhetki on kullan kallis.

SUKKASATOON LISÄYSTÄ

Pikkuruiset sukat ja vähän enemmän vartta

Kokeilin tehdä junasukat, mutta luin ohjeen hyppimällä. Tuli raitsikkasukat! Menee hyväntekeväisyyteen niinkuin nuo pikkuruisetkin.

Nyt bambupuikot syrjään ja uutta sukka seiskaveikasta. Siis isompiin jalkoihin. Ja ristipistoliina pesuun!

SIMO, KUKKULAN KUNINGAS

Ensin minun piti odotella ruuan jälkeen, että pappa saatiin pelimannikeikalle. Ja sitten kun oli kaikki valmista ja luulin, että mennään, niin eikös mamma vielä lähde etsimään kameraansa. Ja sehän kestää. Pitää vaan odotella rauhallisena, jospa se kohta tulisi ulos.

Onneksi ei tarvinnut pukea takkia päälle, aurinkohan lämmittää eikä tuule. En oikein tykkää noista takeista; se entinen on hiukkasen väljä ja nyt sain tämän uuden mustan ja se on nyt nippanappa. Ainakaan kumilenksuja en halua haarujeni väliin hankaamaan. Ajattele nyt, monta kilometriä kuminauhat nivusissa! Mutta nyt ei onneksi takkia. Ja kun mamma lupasi, että saan määrätä sekä vauhdin että suunnan. Kierretäänkin tänään pitemmän kaavan mukaan kalliolenkit.

Ett' on ihanat terveiset polun vieressä. Saankohan ihan rauhassa niitä tuoksutella, ettei mamma vaan ole vetämässä pois nuuskimasta. Ei se ymmärrä, mitä tyttölassiet minulle viestivät. Kuono ihan värisee....


Täällä aurinkoisessa metsässä on kyllä ihan mukavaa, mutta haluaisin nähdä vähän laajemmalle enkä vaan polun reunoja. Kapsahdan isolle kivelle, täältä näkee, ja tänne tuuli tuo viestit suoraan kuonoon. Haa, olen kukkulan kuningas, Simo Sallinpoika Hurtta!

Mamma vähän varoo liukkaalla kalliolla, pitänee vähän odotella. No tulehan sieltä jo. Aina se räpsii noita kuviaan. Minä en kuvista perusta, toivon mieluummin tyttöjen tupsahtavan polulla vastaan. Vaan ei, maastopyöräpojat ajavat rivissä näitä polkuja ja senkö vuoksi nyt ei tyttökoiruleita näy. Kyllä minä haukut annoin niille kumien ketturoittajille. Pyh.

Mamma sanoi, että mökillä Asta ja Veera myllersivät puita nurin. Täälläkin on puu pyllähtänyt, mutta ei kai ne nyt Asta ja Veera tänne ole ehtineet. Täytyypä vähän tarkistella juuren alta, jos löytyisi selitystä moiseen kaatuilemiseen.

Entäs sitten yläpuolelta. Ei sieltäkään vastausta. No olkoon. Kaatuhan niitä puita. Kas, kun ei ole sahattu pätkiin ja työnnetty takkaan.

Varo nyt mamma jäisiä lätäköitä. No nyt se taas kuvaa. Muka helmiä on lätäkössä. En minä näe muuta kuin jääpeitteen ja keltalehtiä. Eikä se jää vielä minunkaan tassujani kanna. Kierrän ne mieluummin, märistä tassuista en tykkää yhtään. Hyi,  lätäkköön putoaminen olisi minulle kauhistus!

Ajattelin ensin kiertää viimeisenkin polunmutkan, mutta huh, taidankin oikaista kallion yli jo kotia kohti. Ja pitää tarkistaa ne oravat vielä kuusikossa. Niillä on nyt kuivat puunrungot luikahdella ylös ja alas käpyineen.

Hei, tässähän on ihan autio pönttö. Koko kesän siinä sirkutti pikkulintu. On varmasti jo muuttomatkalla etelään. Mutta taatusti palaa keväällä tänne pesimään. Odotellaan.
Ei, ei oravia näy nyt kuusissa. Olkoot. Mutta uskaltakootpa tulla pihalle lintulautapuuhun.

Omalla pihalla pitää tehdä kierros, että varmistuu "kaikki hyvin". Mamma kaivaa multaa ja istuttaa kanervia. Ja minä huolehdin, ettei kukaan häiritse. Täällä vartioin minä.

Ja kuulehan, minusta tuntuu, että mammakin on oppinut ymmärtämään minun puhettani. Kai se on siitä kun se sai sen ymmärräkoiraasi-kirjan. Vaikka se nauroikin, että pitäskö sohva siirtää pois ikkunan alta etten voisi reviiriäni vahtia ja pihalla liikkujia haukkua. Mut ei se sittenkään tehnyt niin. Onneksi. Ei aina pidäkään uskoa, kirjatkin voi olla väärässä? Vai voiko?  Ja eihän varamammallakaan kirjaa ollut ja se silti minua ymmärsi täysin. Mitä näistä nyt sitten pitäisi ajatella. Olkoon. Raksuja  ruokakuppiin ja sisälle, kiitos.

Pitkän päivälenkin - tai sehän oli jo kolmas lenkki, papan kanssa jo kahdesti tehtiin lyhyemmät kiekat - jälkeen uni maistuu. Puruluusta on pidettävä silti kiinni, eihän sitä tiedä kuka tulee käymään....

SYKSYISELLÄ POLULLA

                      

               

                      Kohmeiset kahisevat lehdet askelteni alla

                      laulavat  syksystä surumielisestä.

                      Hetken kohtaa polulle pudonnut keltalehti

                      puunrunkojen välistä pilkahduksen;

                      huurteesta kiiltävä lehti valpastuu valonsäteestä

ja laulu, se helähtää jo iloisemmin.

                      Omassa mielessäni soi tuttu sävel,

syyssurumielinen,  askelteni tahdissa,

                      näkemättä valonsäteen pilkahdusta polulle.

                      Etenen ilman iloa, sivuilleni katsomatta,

                      kohmeiset lehdet kahisevina askelteni alla.

                      Eteenpäin, eteenpäin.

                      Syysaamun kalpea aurinko,

sulata edestäni väijyvä alakulon verkko,

                      tempaa  polulla  kahisevat keltalehdet

                      tuulentanssiin, villeihin pyörteisiin.

                      Nosta minut surumielen suosta

                      näkemään syksyn kuulas kauneus.

TIKUT RISTIIN

Kirkko on kriisissä, kirjoittaa lehdet. Eroaminen kirkon jäsenyydestä on niin helppoa, että jopa piispankin voi yrittää kirkon jäsenyydestä erottaa ihan vaan huvin vuoksi netin avulla. Seurakuntavaalit alkavat parin viikon kuluttua, äänestämässä voivat käydä myös eroanomuksensa jättäneet, vaikka kirkkolain mukaan ainoastaan kirkon jäsenillä on äänioikeus. Soppa kiehuu. Hämmentäjiä löytyy joka päivä yleisönosastoissa nimimerkkiensä suojissa.


Rautalammin emäpitäjän 1844 rakennettu puukirkko on Suomen suurimpia


Mistä onkaan kysymys. Mikä televisio-ohjelman keskustelussa kiehutti maidot yli reunan?
En nähnyt kyseistä ohjelmaa, jälkeenpäin olen kannanottoja ja selityksiä sanomisille lukenut. Mutta niinhän se käytännössä on, että jos maito kiehuu hellalle, palaneen peseminen on melkoinen urakka. Näyttää urakkaa riittävän tässäkin eikä taida ihan hevillä puhdasta tulla. Tuntuu, että sananselittäjiä on suuntaan jos toiseenkin.

Minun mielestäni kirkon ja sen seurakuntien on kuljettava ajassa ihmisten vierellä. On asioita, joita ei tarvitse hyväksyä, mutta joita on opittava sietämään. Ihmisten erilaisuus ei saa olla lyömäase, sillä kaikkihan me olemme jollakin tavalla erilaisia. Ja jos sanaan on uskominen, me kaikki olemme Luojan luomia. Suvaitsevaisuus seurakunnan sisällä ja armo ja laupeus ovat niitä arvoja, jotka kuuluvat kaikille. Myös sukupuolisesti erilailla suuntautuneille.

Jyrkät kannanotot nykyisessä eriarvoistuneessa maailmassa johtavat törmäyskurssille. Kovin vanhakantaiset käsitykset olisi mielestäni syytä tarkistaa vastaamaan tämän päivän todellisuutta. Mielestäni seurakunnasta tulisi myös poikkeavien ihmisten saada hengellinen kotinsa ilman lajittelua vuohiin ja lampaisiin. Jokaisella meistä on joku vamma, synnitön ei ole kukaan. Mistä ihminen sitten saa apua, jos kirkkokin kääntää selkänsä.


En kannata homoparien vihkimistä,  vaikka naapurimaamme kansankoti sitä tekee. Mutta mielestäni siunausta ei seurakunta voisi kieltää. Me, jotka elämme ns. normaalissa suhteessa, emme tunne  poikkeavien yksilöiden kokemaa tuskaa ja hämmennystä aina ahdistukseen saakka. Ei ole helppoa olla erilainen, johtuupa erilaisuus sitten mistä tahansa.
Oman isättömyyteni ja siitä johtuvan erilaisuuteni vuoksi kävin sisäistä vaikenemisen taistelua vuosikymmenten ajan. Olisi tuntunut järkyttävältä, jos vielä kirkko olisi eriarvoistanut. Tosin oppikouluaikainen uskonnonopettajani sitä teki, tai ainakin koin sen silloin niin. On vaatinut melkoisen määrän voimaantumista ja ymmärtämistä eheytyä ns. "normaaliksi" ja tasavertaiseksi. Vuosikymmenet juoksin ikäänkuin itseäni pakoon osallistumalla eri tasoilla yhteisiin asioihin ja jatkuvaan opiskeluun. Asetin itselleni tavoitteita ja saavutettuani ne olin aina lähempänä tasavertaisuutta muihin nähden. Tekisinkö nyt toisin? En varmaankaan, sillä se kaikki on tarvittu tähän päivään, kokonaiseen ja eheytyneeseen ihmiseen.

Miksi nyt blogiini tällaista kirjoitan? Siksi, että elämä on jatkumoa niin kauan, kunnes viimeisen kerran huoahdamme. Olin vuosikausia seurakuntamme erilaisissa luottamustehtävissä. Kun minä jätin kaikki eläkkeelle jäädessäni, jatkoi prinssipuoliso näitä tehtäviä. Yrittää jatkaa edelleenkin, kun mielenkiintoa ja terveyttä hoitaa yhteisiä asioita edelleenkin olisi. Minä toki seuraan tarkasti ja sparraan tarvittaessa. Mihin sitä tiikeri pilkuistaan pääsisi.

Mielestäni kirkko ja kotiseurakunta tarvitsee jokaisen panosta. Karkuun juokseminen ei vie hankalia asioita pois pöydältä. Ne on vaan ratkaistava. Keskustelu homoparien kohtelusta on jo myöhässä. Mutta parempi myöhäänkin.

Sisältä tiedän, miten paljon seurakunnat tekevät työtä lasten, vammaisten, yksinäisten ja syrjäytyneiden hyväksi. Niiden asioiden luulisi painavan vaakakupissa niin paljon, että homokeskustelu painuisi oikeisiin mittasuhteisiinsa ja seurakunta eri toimintoineen voisi olla mahdollisimman monelle se toinen, hengellinen koti.

Kirkon paikka on suomalaisten arjessa.