TIKUT RISTIIN

Kirkko on kriisissä, kirjoittaa lehdet. Eroaminen kirkon jäsenyydestä on niin helppoa, että jopa piispankin voi yrittää kirkon jäsenyydestä erottaa ihan vaan huvin vuoksi netin avulla. Seurakuntavaalit alkavat parin viikon kuluttua, äänestämässä voivat käydä myös eroanomuksensa jättäneet, vaikka kirkkolain mukaan ainoastaan kirkon jäsenillä on äänioikeus. Soppa kiehuu. Hämmentäjiä löytyy joka päivä yleisönosastoissa nimimerkkiensä suojissa.


Rautalammin emäpitäjän 1844 rakennettu puukirkko on Suomen suurimpia


Mistä onkaan kysymys. Mikä televisio-ohjelman keskustelussa kiehutti maidot yli reunan?
En nähnyt kyseistä ohjelmaa, jälkeenpäin olen kannanottoja ja selityksiä sanomisille lukenut. Mutta niinhän se käytännössä on, että jos maito kiehuu hellalle, palaneen peseminen on melkoinen urakka. Näyttää urakkaa riittävän tässäkin eikä taida ihan hevillä puhdasta tulla. Tuntuu, että sananselittäjiä on suuntaan jos toiseenkin.

Minun mielestäni kirkon ja sen seurakuntien on kuljettava ajassa ihmisten vierellä. On asioita, joita ei tarvitse hyväksyä, mutta joita on opittava sietämään. Ihmisten erilaisuus ei saa olla lyömäase, sillä kaikkihan me olemme jollakin tavalla erilaisia. Ja jos sanaan on uskominen, me kaikki olemme Luojan luomia. Suvaitsevaisuus seurakunnan sisällä ja armo ja laupeus ovat niitä arvoja, jotka kuuluvat kaikille. Myös sukupuolisesti erilailla suuntautuneille.

Jyrkät kannanotot nykyisessä eriarvoistuneessa maailmassa johtavat törmäyskurssille. Kovin vanhakantaiset käsitykset olisi mielestäni syytä tarkistaa vastaamaan tämän päivän todellisuutta. Mielestäni seurakunnasta tulisi myös poikkeavien ihmisten saada hengellinen kotinsa ilman lajittelua vuohiin ja lampaisiin. Jokaisella meistä on joku vamma, synnitön ei ole kukaan. Mistä ihminen sitten saa apua, jos kirkkokin kääntää selkänsä.


En kannata homoparien vihkimistä,  vaikka naapurimaamme kansankoti sitä tekee. Mutta mielestäni siunausta ei seurakunta voisi kieltää. Me, jotka elämme ns. normaalissa suhteessa, emme tunne  poikkeavien yksilöiden kokemaa tuskaa ja hämmennystä aina ahdistukseen saakka. Ei ole helppoa olla erilainen, johtuupa erilaisuus sitten mistä tahansa.
Oman isättömyyteni ja siitä johtuvan erilaisuuteni vuoksi kävin sisäistä vaikenemisen taistelua vuosikymmenten ajan. Olisi tuntunut järkyttävältä, jos vielä kirkko olisi eriarvoistanut. Tosin oppikouluaikainen uskonnonopettajani sitä teki, tai ainakin koin sen silloin niin. On vaatinut melkoisen määrän voimaantumista ja ymmärtämistä eheytyä ns. "normaaliksi" ja tasavertaiseksi. Vuosikymmenet juoksin ikäänkuin itseäni pakoon osallistumalla eri tasoilla yhteisiin asioihin ja jatkuvaan opiskeluun. Asetin itselleni tavoitteita ja saavutettuani ne olin aina lähempänä tasavertaisuutta muihin nähden. Tekisinkö nyt toisin? En varmaankaan, sillä se kaikki on tarvittu tähän päivään, kokonaiseen ja eheytyneeseen ihmiseen.

Miksi nyt blogiini tällaista kirjoitan? Siksi, että elämä on jatkumoa niin kauan, kunnes viimeisen kerran huoahdamme. Olin vuosikausia seurakuntamme erilaisissa luottamustehtävissä. Kun minä jätin kaikki eläkkeelle jäädessäni, jatkoi prinssipuoliso näitä tehtäviä. Yrittää jatkaa edelleenkin, kun mielenkiintoa ja terveyttä hoitaa yhteisiä asioita edelleenkin olisi. Minä toki seuraan tarkasti ja sparraan tarvittaessa. Mihin sitä tiikeri pilkuistaan pääsisi.

Mielestäni kirkko ja kotiseurakunta tarvitsee jokaisen panosta. Karkuun juokseminen ei vie hankalia asioita pois pöydältä. Ne on vaan ratkaistava. Keskustelu homoparien kohtelusta on jo myöhässä. Mutta parempi myöhäänkin.

Sisältä tiedän, miten paljon seurakunnat tekevät työtä lasten, vammaisten, yksinäisten ja syrjäytyneiden hyväksi. Niiden asioiden luulisi painavan vaakakupissa niin paljon, että homokeskustelu painuisi oikeisiin mittasuhteisiinsa ja seurakunta eri toimintoineen voisi olla mahdollisimman monelle se toinen, hengellinen koti.

Kirkon paikka on suomalaisten arjessa.