SIMO, KUKKULAN KUNINGAS

Ensin minun piti odotella ruuan jälkeen, että pappa saatiin pelimannikeikalle. Ja sitten kun oli kaikki valmista ja luulin, että mennään, niin eikös mamma vielä lähde etsimään kameraansa. Ja sehän kestää. Pitää vaan odotella rauhallisena, jospa se kohta tulisi ulos.

Onneksi ei tarvinnut pukea takkia päälle, aurinkohan lämmittää eikä tuule. En oikein tykkää noista takeista; se entinen on hiukkasen väljä ja nyt sain tämän uuden mustan ja se on nyt nippanappa. Ainakaan kumilenksuja en halua haarujeni väliin hankaamaan. Ajattele nyt, monta kilometriä kuminauhat nivusissa! Mutta nyt ei onneksi takkia. Ja kun mamma lupasi, että saan määrätä sekä vauhdin että suunnan. Kierretäänkin tänään pitemmän kaavan mukaan kalliolenkit.

Ett' on ihanat terveiset polun vieressä. Saankohan ihan rauhassa niitä tuoksutella, ettei mamma vaan ole vetämässä pois nuuskimasta. Ei se ymmärrä, mitä tyttölassiet minulle viestivät. Kuono ihan värisee....


Täällä aurinkoisessa metsässä on kyllä ihan mukavaa, mutta haluaisin nähdä vähän laajemmalle enkä vaan polun reunoja. Kapsahdan isolle kivelle, täältä näkee, ja tänne tuuli tuo viestit suoraan kuonoon. Haa, olen kukkulan kuningas, Simo Sallinpoika Hurtta!

Mamma vähän varoo liukkaalla kalliolla, pitänee vähän odotella. No tulehan sieltä jo. Aina se räpsii noita kuviaan. Minä en kuvista perusta, toivon mieluummin tyttöjen tupsahtavan polulla vastaan. Vaan ei, maastopyöräpojat ajavat rivissä näitä polkuja ja senkö vuoksi nyt ei tyttökoiruleita näy. Kyllä minä haukut annoin niille kumien ketturoittajille. Pyh.

Mamma sanoi, että mökillä Asta ja Veera myllersivät puita nurin. Täälläkin on puu pyllähtänyt, mutta ei kai ne nyt Asta ja Veera tänne ole ehtineet. Täytyypä vähän tarkistella juuren alta, jos löytyisi selitystä moiseen kaatuilemiseen.

Entäs sitten yläpuolelta. Ei sieltäkään vastausta. No olkoon. Kaatuhan niitä puita. Kas, kun ei ole sahattu pätkiin ja työnnetty takkaan.

Varo nyt mamma jäisiä lätäköitä. No nyt se taas kuvaa. Muka helmiä on lätäkössä. En minä näe muuta kuin jääpeitteen ja keltalehtiä. Eikä se jää vielä minunkaan tassujani kanna. Kierrän ne mieluummin, märistä tassuista en tykkää yhtään. Hyi,  lätäkköön putoaminen olisi minulle kauhistus!

Ajattelin ensin kiertää viimeisenkin polunmutkan, mutta huh, taidankin oikaista kallion yli jo kotia kohti. Ja pitää tarkistaa ne oravat vielä kuusikossa. Niillä on nyt kuivat puunrungot luikahdella ylös ja alas käpyineen.

Hei, tässähän on ihan autio pönttö. Koko kesän siinä sirkutti pikkulintu. On varmasti jo muuttomatkalla etelään. Mutta taatusti palaa keväällä tänne pesimään. Odotellaan.
Ei, ei oravia näy nyt kuusissa. Olkoot. Mutta uskaltakootpa tulla pihalle lintulautapuuhun.

Omalla pihalla pitää tehdä kierros, että varmistuu "kaikki hyvin". Mamma kaivaa multaa ja istuttaa kanervia. Ja minä huolehdin, ettei kukaan häiritse. Täällä vartioin minä.

Ja kuulehan, minusta tuntuu, että mammakin on oppinut ymmärtämään minun puhettani. Kai se on siitä kun se sai sen ymmärräkoiraasi-kirjan. Vaikka se nauroikin, että pitäskö sohva siirtää pois ikkunan alta etten voisi reviiriäni vahtia ja pihalla liikkujia haukkua. Mut ei se sittenkään tehnyt niin. Onneksi. Ei aina pidäkään uskoa, kirjatkin voi olla väärässä? Vai voiko?  Ja eihän varamammallakaan kirjaa ollut ja se silti minua ymmärsi täysin. Mitä näistä nyt sitten pitäisi ajatella. Olkoon. Raksuja  ruokakuppiin ja sisälle, kiitos.

Pitkän päivälenkin - tai sehän oli jo kolmas lenkki, papan kanssa jo kahdesti tehtiin lyhyemmät kiekat - jälkeen uni maistuu. Puruluusta on pidettävä silti kiinni, eihän sitä tiedä kuka tulee käymään....