SIMON MIELESTÄ

Kyllä mammalle oli ihan tarpeeseen se synttärikirja. On se sitä jo vähän silmäillytkin. Huomasin  tänään, että mamma hoksasi, kun halusin oikein koirien oikeesti ulos kallioille vähän pitemmälle lenkille. Ryntäsin  jo kuistin kautta takapihalle, mutta sitten mamma muisti kameransa ja puhelimen ja bioska-pussin. Jaksoin just ja just odotella sen aikaa, että päästiin  lähtemään.

Tullaan ekaan tunneliin. Eikös mamma heti jo kaiva kameransa. Graffi-pojat olivat maalailleet huntunaisen  ja peittäneet samalla osan siitä entisestä naisenkuvasta. Mamma ihaili varsinkin uuden naisen silmiä ja ihmetteli, millä pitsiliinan mallilla pojat saivat häkkyräkuvion naisen huntuun. Voi, mitkä silmät!

Kun jatkettiin eteenpäin, huomattiin, että kaikki spray-maalipurkit ja eväsroippeet oli laitettu pajun oksassa kiikkuvaan  roskapussiin. Mamma on sitä mieltä, että ne graffittimaalarit, jotka osaavat oikeasti maalata kuvia, osaavat pitää myös paikat puhtaana ja ne, jotka töhrivät seiniä, heittelevät  myös jätteensä luontoon. No minä myös olen sitä mieltä, että on tassuille parempi, jos ei ole ylimääräistä törkyä pudotettu polulleni.

Kiivetään kalliolle, mistä polku jatkuu toisen kallion rinnettä. Lassie-tytöt ovat menneet tästä ihan äskettäin.

Ihanat hajuviestit. Mutta kettujen ja supikoirien terveisille tuhahdan,  ne kakkaavat keskelle polkua kivelle. Minä menen aina "metsähallituksen" puolelle. Jätän näille tyhmeliineille terveiset ja raaputan takajaloilla vielä sammalet vakuudeksi.

Kallioilla alkaa näkyä syysruska. Mamma ihan innoissaan ryntää kuvaamaan punaisia varpuja.

Kallion päällä on hurmaavia tuoksuja nuuskittavaksi. Mutta mamma haluaa kuvata näitä ihmeellisiä rieskan näköisiä sieniä. Eiväthän ole edes kauniita eivätkä tuoksu miltään.

Minua kiinnostaa enemmän tyttökoirien hurmaavat tuoksujäljet polun varrella. Oma pilssitankkini alkaa olla jo tyhjillään, niin ahkerasti olen merkkaillut omia viestejäni kanervikkoon. Hups! En huomannutkaan, miten punaisilta mustikanlehdet jo näyttävät. Ja vielä varsissa kiikkuu sinisiä mustikoitakin. Upea näky.

Polku on pitkä ja kivikkoinen, mutta minä tunnen jo jokaisen mutkankin, sillä tämä on minulle ihan jokapäiväistä lenkkimaastoa. Ja mammalle tekee hyvää, kun kuljetan sitä  muualla kuin asfalttitiellä.

Voi hurja, kuka on tökkinyt tikulla sienen täyteen reikiä? Ja jättänyt tikun savupiipuksi etanoiden taloon?
Sen on täytynyt olla ihminen, koirat eivät osaa rei´ittää sienen lakkeja näin. Tässähän voisi asua vaikka  kaksikymmentä etanaa ja jokaisella olisi oma sisäänkäynti. Nerokasta!

Kalliolle, kukkulalle...matka jatkuu ja polkua piisaa. Pian ollan jo golfkentän laidalla puolessa välissä lenkkiämme. Nyt ei enää pallot lentele eikä se palloja varasteleva kettu voi niillä leikkiä.

Mitä nyt? Mikä se oli? Jossakin ihan selvästi rasahti! Enhän minä saa pelätä sillä olen mamman turvamies!
Mutta jos vähän kuitenkin pelkään.

Ei se onneksi ollut mitään. Ainahan metsässä risut rasahtelee. Nyt polku kääntyy jo kotiin päin.

Pihan reunan kuusikossa taas tuo pihaorava kiitää kuusenrunkoa ylös ja alas ja härnää minua niin, että olen tikahtua haukkuun ja talutushihnaan. Tulepa meidän pihapuihin loikkimaan niin nousen yli metrin korkeudelle pystysuoraan puunrunkoa vähän vauhtia otettuani. Silloin voin napata hännästäsi tupsun! Varo vaan.

Nyt ei ole enää kiirettä. Mamma sanoo, että ollaan ihan pihalla. Tai että ollaan jo ihan pihalla.

Vielä mamma kyykkii kuvaamaan suppilovahveroita. Niitä on noussut sammalikkoon moneen paikkaan. Minä en niistä tykkää edes paistettuina. Eivät ole koiran ruokaa.

Pihalla mamman mielestä kuunliljojen lehdet ovat kellastumassa. Olen tainnut käydä pissalla niiden juurelle iltamyöhällä, ovat niin sopivasti lähellä kuistilta. Mutta luulkoon mamma, että syksy muuttaa niiden värin.
Nyt minulla on jo kiire raksukupille, niin tämä reissu otti voimille, että syötyäni pötkähdän omalle patjalleni iltapäivätorkuille.