HÄÄVALSSI

Minä soitan sinulle häävalssin Laamannissa vielä, sanoi prinssipuoliso. Jestas. Yhtäaikaa kun muistettiin puolilta päivin, että tänään on 51. hääpäivämme. Huhhuijaa. On siinä soudettu tyynet ja myrskyt. Ja vielä vaan on pursi pystyssä. Niin pakattiin haitarit ja nuotit ja suunnattiin kohti palvelutaloa, missä meidän lauluryhmän piti laulaa. Meitä laulajia oli kymmenisen reipasta naista ja haitari ja hattu eli prinssipuoliso. Ja niin hän lurautti siinä alussa palkeet pullollaan häävalssin. Ja sanoi sen vielä ääneen, että 51 on tänään lasissa. Ja minä punastelin kuin olisin nuorempikin ollut. Sepä siitä. Hääpäivää juhlistetaan huomisiltana etelämmässä.

Iltapäivällä vein toisen chinchillapojista, Viljon, eläinlääkärille nukutettavaksi. Pieni reppana ei oikein pystynyt syömään, veden juontikin oli sellaista, että turkki leuan alta oli aina märkä ja takkuinen. Vielä jonkin aikaa sitten Viljo oli pulskempi kuin isänsä Elvis, mutta nyt luut tuntuivat läpi ja turkkiaan ei enää hiekkapessyt. Olimme eläinlääkärin kanssa samaa mieltä, ettei hoito tuo tulosta eikä kannata pientä pidemmälle antaa kitua. Niin sitten laitoin Viljon pehmustettuun pikkulaatikkoon ja hautasin kiven viereen kukkapenkkiin, samaan, missä kaksi chinchillani jo aiemmin on bellissten alla. Vähän oli haikeaa, vaikka olinkin itselleni jo pari päivää aikaisemmin tehnyt selväksi, ettei muuta vaihtoehtoa ollut.

Tässä Viljo nappisilmä vielä silloin, kun kaikki oli ok ja turkki puhdas ja tuuhea.

Huomenna sataa räntää. Tänään vielä lenkkipolulla kohmeinen rupisammakko kökötti niin kohmeessa, että luulin sen jo lopullisesti jäykistyneen. Nostin sen polun viereen sammalikkoon ja siinä oikoi reisiään, että hengissä ollaan. Mutta jos ei pian löydä talvehtimispaikkaa, voi kohmettua paikalleen lopullisesti.

Toisaalta lumi saisi kyllä tulla. Mutta maa ei ole vielä yhtään roudassa, joten jos vaikka sataa, ei se kauan lumena kestä vaan sulaa. Kosteutta maa  kaipaisikin.

Tästä postauksesta näyttää tulevan oikea sillisalaatti, siispä jatkan. Tämä on golfaajaKETUN meidän kalliolle kantama pallo. Kentälle on sen verran kalliolta matkaa, että sitä ei ole mailalla tänne asti mitenkään voitu lyödä ja golfkentän reunustoilla on aikaisemminkin liikuskellut kettu, joka varastelee palloja ja kantaa niitä suussaan.
Niin on tämäkin kulkenut repolaisen kuonokyydillä golfkentältä tänne ainakin kahden kilometrin matkan.

Hetken jo luulin, että joku on  ripotellut ruusuja polulleni, näitä oli monen monta erilaista tien pinnassa.
No eivät olleet ruusuja, edes rentulta, vaan eräänlaisia sieniä. Näytti niin kivalta, että kuvasin.

Nytpä lopetan ja lähden tarkistamaan passit ja hammasharjat laukkuun. Eikö ole kauniita nämä koristeomenapuun pikkuruiset omput! Mutta eivät ainakaan vielä kelpaa edes linnuille eikä oraville.
Mukavaa alkanutta viikkoa vaan kaikille. Olosuhteiden pakosta pidän pienen tauon blogissa.