KARPALOSUOLLA

Koko viime viikon jahkailimme, pitäisikö lähteä vai ei. Ja kuka lähtee, ja jos lähtee, niin entäpä Simo.

Perjantai-iltana asia ratkesi itsestään. Prinssipuoliso vähän vastentahtoisesti, mutta mitäpä hän mahtoi, kun äänestys oli minä ja Simo puolesta ja hän itse äänesti tyhjää. Niinpä silmissämme alkoi siintää helmenpunaiset karpalot kostealla sammalmättäällä.

Tai mieluumminkin jo marja-astiaan poimittuina!

Lauantain valjettua keräsimme nopeasti mukaan tarvittavat auton takakonttiin: kumisaappaat, Simon raksut, vesipullo, se kolmas pala kuunliljasta, mäkimeiramin juuritupsu, keltainen maitohinkki ja ripaus rohkeutta.
Sukankudin, puhelin ja kamera myös mukaan. Ja sitten menoksi. Aamu alkoi valjeta, mutta sumua riitti Lahden moottoritiellä. Kaikenlaista kulkijaa. Eräskin harmahtavan isohkon henkilöauton kuljettaja körötteli sumussa täysin ilman valoja. Kun suurin osa käytti lisäksi sumuvaloja. Mutta jos itse näkee, tartteeko sitä enää toisten nähdäkään?!? No, jokainen taaplaa tyylillään, mutta turvallisuuden nimissä valot päälle.

Ensimmäinen pysähdys Hartolan Jari-Pekassa. Se on meidän  "puolimatkankrouvi" jossa tankataan auto ja matkustajat. Simo tietää jo, että terveisiä on nurmikkokaistaleella roppakaupalla. Kiltisti Simo odottaa auton piippuhyllyllä, kun tietää saavansa tullessamme aina makupalan. Nautittuamme edullisen ja monipuolisen aamiaisen; puuroa, munia, sämpylöitä, jogurttia, hedelmiä, kahvia ja tietysti erilajia leikkeleitä  jatkoimme matkaa kohti karpalosuota.

Pyörähdimme ensin mökin pihalla jättämässä sinne ylimääräiset tavarat ja ottamassa sieltä ämpärit karpaloille.
Hiekkatie kirkolle oli läpi keltaisen ruskamaiseman.

Suon reunaan mennessä jouduimme rämpimään vielä Asta-myrskyn jäljiltä maassa rötköttävien ja korjuuta odottavien männynrunkojen välistä. Vähän surulliseksi niiden näkeminen kylläkin sai.

Onneksi asia on hoidossa, vakuutus kunnossa ja metsurit tulossa selvittämään puusumaa.

Prinssipuoliso suunnisti isommalle suolle, minä ja Simo kahlasimme Turkkilammen rantahetteikköön, jossa olimme syyskesällä jo nähneet pikkulaiturin molemmin puolin karpaloita kypsymässä. Ja olihan niitä siellä.
Hetteisillä rantamättäillä saapas upposi aina vartta myöten, mutta nousi kuitenkin ja askelsin eteenpäin.

Simo oli ensin ihan innoissaan hypellessään kosteassa sammalikossa. Kävi välillä nuuhkimassa Turkkilammen mustaa rantavettä. Ja laiturillakin piti käydä tarkistamassa omaa kuvajaistaan veden pinnasta.

Minä taas nautin leppeästä syysilmasta ja peukalonpään kokoisista karpaloista, joista osaa oli yökylmä jo puraissut läpikuultaviksi. Simo alkoi jo väsyä tarpomiseen. Eikä mikään ihme, sillä niin pieneltä koiruli näytti siellä suon reunassa, vaikka nousikin välillä tassujaan kuivattelemaan myrskyn kaataman puun rungolle.

Pari tuntia upottavia märkiä mättäitä alkoi riittää. Prinssipuoliso oli löytänyt hyvän karpalopaikan, mutta aika riensi ja meidän piti vielä hoitaa mökillä muutamia asioita. Ja olihan meillä jo pari litraa kummallakin saalista sangon pohjalla. Onneksi ei ollut kylmä, sillä toinen melko uusista kumisaappaistani ei pitänytkään vettä, mihin lienen sen tökännyt aiemmin kalliopoluilla. Ja Simokin olisi tarvinnut suolle ehjät kumisaappaat....eipä oliskaan pienet tassut kastuneet silloin. Hih.

Tassuttelimme jälkiämme takaisin autolle. Rinteestä löytyi muutama upea herkkutatti ja koivunkehnäsieni. Ne mukaan ja mökkiniemeen takaisin.

Mökin pihassa kukkivat vielä krassit padassa rannalla ja orvokit sinnittelivät aitan seinustalla. Kallistin patoja vähän kyljelleen, ettei niihin kerry vettä ja jäädy talvella. Neulasia ja keltalehtiä oli pihapolut täynnä ja rantavesi näytti niin kylmältä, että pulahtaminen sinne jäi väliin.

Iltapäivä alkoin jo olla niin pitkällä, että oli jouduttava kotimatkalle. Tarkistettiin, että ovet on lukossa ja kaikki kunnossa ja sitten tielle. Aurinko paistoi ysitiellä suoraan silmiin. Hankasalmen tievalot loistivat kilpaa iltapäivän auringon kanssa. Toivakassa lähetin telepaattiset terkut Muuratsalon saareen, lienevätkö tulleet perille? Yhden pysähdyksen taktiikka: tankkaus Hartolassa, kahvit ja sitten taas jatkamaan matkaa. Illalla olimme kotona niin, että koko karpalomatkaan eli reiluun kuuteensataan kilometriin vierähti kellonympäryksen mittainen aika.

Ja krassinkukat, jotka kylvin keväällä Jyväskylän harjunportaiden varrelta kerätyistä siemenistä, jäivät mökille katsomaan jälkeemme ja odottamaan yöpakkasia.

Simolle koko päivän retki oli niin uuvuttava, että vielä nyt sunnuntai-aamuna kääriytyi meidän jo noustua peittoon jatkamaan uniaan ilman aamupalaa.

Prinssipuoliso perkasi karpalosaaliin, jonka pussitin pakastimeen. Osan tattisaaliista kuivasin ja loput nautitaan tänään tattikeitossa.

Eilinen päivä oli pitkä mutta antoisa. Ja pitkä tuli tästä tarinastakin. No, pitkästä päivästä pitkä juttu, eikös?