KEVÄTKATSELMUS

Viime yö meni pyöriskellessä, kun lukaisin eilen myöhään sähköpostini. Hampurilaiset serkkupoikani ovat tulossa elokuussa Unkarin reissunsa jälkeen Suomeen ja minäpä sitten jo mietin heille ohjelmaa elokuun pariksi viikoksi. Siinä sitten käänsin kylkeä ja puhetta saksankieliseksi. Aamulla heräsin puhelimen pirinään enkä oikein tiennyt, missä olenkaan. No hukassa tietysti. Kuppi kahvia piristi kummasti ja pääsin käyntiin.
Pihalla paistoi jo aurinko täysillä. Pikkulammikon sammakkovauvat lilluivat vielä vihreäksi muuttuneessa kutulimassaan, kaikk yhes koos.

Simo vahtasi sisiliskoja ja  äiti- vai isäkö lienee -sammakkoa, joka molskahti lammen rantaveteen.  Mutta rentukka, ah tämä voinkeltainen kevään kukka, se oli avannut kasvonsa kohti aurinkoa ja hehkuin kuin vain keltainen rentukankukka voi.

Kukkapenkistä nosti päätään myös helmihyasintit sekä iso vaaleanpunainen. Olen aina joulukukkien hyasinttimukulat upottanut keväällä multaan ja hyvin ne talvehtivat.

Hevoskastanjassa ja Tuurenpihlajassa on pitkät lehtisilmut. Ja vuokot, niiden iloisia silmiä ei väsy katselemaan.

Keltavuokko avaa silmänsä aina vähän muita myöhemmin.


Onnenpensas on röyhähtänyt täyteen keltaisuteensa.

Scillat ja posliinihyasintit kukkivat omenapuiden juurilla ja myyrien torjumiseksi istutetut sadat pikkunarsissit ja isommatkin ovat kukassa. Myös esikot, sekä keltainen että syvän tummanpunainen kukkivat. Pieniä sinisiä tuoksuorvokkeja lymyää puutarhassa pensaiden juurilla. Ja eilen istutetussa omenapuu Hetassa on yksi ainokainen nuppu!


Kallion kosteissa ja aurinkoisissa poukamissa on mustikat avaamassa kukkiaan. Toivottavasti lämpöä riittää turvaamaan tulevan sadon. Metsämaitikan sirkkalehdet on jo näkyvissä ja vanamon hentoja kukkavarsia pilkistää tarkasti katsoessa.


Laskevan auringon valo siivilöityi jo reilusti hiirenkorvilla olevien koivujen läpi, oli kuin oviverho synkempään metsään. Silti kumisaappaat on metsälenkillä ehdottomat. Punaiset nokialaiseni alkoivat hapertua saumoista ja jätin ne mökille vappuna. Pitipä hankkia uudet ja tykästyin Ristomatti Ratian vaaleansinisiin. Niillä on kiva lampsia vesilammikoissakin. Mutta kesä, se on ihan ovella.
Pääskysiäkin on jo kuulema nähty. Meillä tosin närhipariskunta kantaa risuja autokatoksen läpi autotallin vintille. Ja siellähän on jo oravaperhe! Ans kattoo, säilyykö sopu!


No, ei ihan pelkkää pihan katselua tämä päivä. Paistoin perheelle pellillisen jauhelihapihvejä,   ja samantien omena- ja mustikkapiirakan. Voi että omenapiirakasta tuli syksyinen omenien säilöntätuoksu! Mutta eihän nyt ole vielä edes kesä ehtinyt perille.
Tällaista lätinää tää nyt on tänäinen postaus. Ehkä joskus sitten enemmän asiaa...kin.

LÄTKÄÄ JA KORVASIENIKEITTOA

Miten lieneekin niin saamaton olo. Ja tehdyksi tulee vain se välttämättömin. Vaikka liekö se nyt eläkeläisellä mikään hoppu näiden hommien kanssa. Sujuvasti siirtyy kiireisimmät aina seuraavaan päivään...


Mutta lätkää. Sitä on nyt jännitetty ja jännitys jatkuu. Tänäänkin Leijonien peli oli niin huimaa, että olkapäät nousivat meikäläisellä pelkästä jännityksestä. Mutta ei meillä kaikki jaksa jännittää.

Simo aikansa katseli, mutta päätti sitten ottaa välitirsat, vaikka Gigantin mies häntä yritti herätellä huutamalla: "Kuule, Simo, herää jo! Kohta jatkuu matsi!"

Ainoastaan prinssipuolison viilipurkkiin marjojen sekoittaminen sai uneliaan koiran sen verran hereille, että odotti jokailtaista viilipurkin nuolemistaan. Herkkusuu kun on.

Kääräisin pikkukoirulin nukupeittoon ja eipä aikaakaan, niin ei matsi voinut vähempää kiinnostaa. Ne koirulit!

Mutta minä kyttäsin ottelun tappiin asti. Rajua peliä, varmaan mustelmilla koko joukkue kovista taklauksista. Onneksi ei sentään kai mustelmia pahempia kolhuja kenellekään tullut.


Eilen keittelin korvasieniä. Kolmeen kertaan. Huuhtelut välillä.
Tuuletus täysillä. Ja totesin liesituulettimen olevan pesua ja suodattimen vaihtoa vailla. Aika paljon ihan normaalissa ruuanlaitossa käryä syntyy ja rasvaa kerääntyy suodattimeen. Pitäs kai huomata puhdistaa useammin, vaikkei rasvassa munkkeja paistelekaan.
Tänään sitten syötiin korvasienikeittoa. Ja hyvältä maistui. Tuorejuustolla saostin kun en niin niistä vehnäjauhoista...


Muuten on mennyt harmitellessa. Yhtä ja vähän toistakin. Mutta elämä on, ei aina aallon harjalla. Iloakin hippusen; tänään istutin kesäkukat, löysin pari isoa vanhaa emalikattilaa, joihin juurrutin petunioita ja lobelianyyttejä. Miljoonakelloa ja lumihiutaletta parvekeruukkuun. Ja Heta-omenapuun jäniksen kalvaman taimen kaveriksi, jospa sekin siitä innostuisi kun sai kaverin.


Nyt tuo mun viekkulipoikakoirulini koisaa jo yöunillaan. Tarttis minunkin lähteä omalle orrelleni. Hyvää ötyä!!!

ILOISTA VAPPUA!

Eläkeläiselläkin pitkä viikonloppu, hih. Perjantaina iltapäivällä työnnyttiin ruuhkaliikenteen sekaan kun ensin oli laulatettu Ikis-tuvan porukkaa keväisin lauluin. Illalla perillä kahdeksalta, sauna lämpiämään ja viikonlopun vietto mökillä voi alkaa. Kunhan ensin kannettiin kassit ja kylmälaukut tien suulta. Naapurin iso Volvo oli juuttunut akseliaan myöten juuri meidän portille. Kelirikko oli iskenyt mökkitielle, jota  koko talven ja kevään on ajettu päivittäin eikä tie ole päässyt kuivumaan. Ja ehkäpä luntakin on ollut enemmän kuin edellisinä talvina. 

Jäätä näkyvissä! Lämmin perjantain ilta antoi toiveita, että viikonlopun aikana saisimme nähdä jäiden lähtevän ja voisimme kuulla jäiden soivan rantavedessä. Lauantaikin oli aurinkoinen ja lämmin, teerien soidinpuputus kuului järven takaa heti aamulla, kun reippaina pulahdimme kylmään, huikaisevan kirkkaaseen veteen.

Päivän aikana siivoilimme pihaa, monen monta kottikärryllistä lehtiroskaa ja neulasia köijättiin kompostiin ja puiden alle metsään. Poikien tienparannuspartio lapioi ja sepelöi tietä ajokuntoon.


Kukkamaassa krookukset olivat kasvot aurinkoon päin, tosin lämpö nosti myös rikkaruohot venymään mullan päälle.

Perennat olivat selvinneet talvesta hyvin, kasvu oli alkamassa.

Rannan sulavesiosuus laajeni lauantaina auringon lämmittäessä. Sunnuntaita vasten yöllä oli pakkasta, koko ranta oli lähes sentin paksuisessa jäässä aamulla, oli pakko rikkoa jääpeite ja uida kuin kirsikka grogilasissa jääpalojen seassa. Nopeasti kyllä kirsikanpunaiseksi kylmästä vedestä noustua muuttuukin. Nuoret, jotka olivat lauantaina tulleet omalle mökilleen, lähtivät jo paluumatkalle ja me jatkettiin kolmestaan mökkilomaa. Simo viihtyi erinomaisesti, siitä pitivät osaltaan huolen myös saunamökin vintille muuttaneet oravat. Ovat nakertaneet pyöreän reiän katonaluslautaan ja näin on lämmin vuorivillapesä poikasille. Häätö tulee takuuvarmasti kesällä!

Simosta oli ihmeellistä, kun ei enää ollutkaan rannassa jäätä, mitä pitkin pääsiäisenä viipotettiin saareen asti.

Vappuaaton aamuna kuulin käen kukkuvan. Lupasi 31 vuotta vielä elinaikaa. Taisi olla ylimitoitettu kukunta! Reippaasti upottauduin Korppisen syliin hakemaan viileästä vedestä terveyttä ja elämän eliksiiriä. Utelias rantasipi lennähti rantapenkkaan ihan lähelle ja rantamännyssä sinitiainen konsertoi pöntössä hautovalle puolisolleen. Laulurastaan ja peipon laulua kuului useaankin otteeseen ja västäräkkipariskunta mittaili katonharjalla askeleita kesään.

Puuhaa riitti pihalla ja kasvimaalla. Ja sää oli mitä parhain. Joka iltainen saunominen rentoutti kyykkimisestä kipeät hartiat ja reidet. Ja Simo oli innokas saunoja, makoili laudeliinan päällä meidän keskellä turkkinsa löylystä tulikuumaksi ennenkuin halusi pois saunasta ja saunamökkiin unille. Ja kyllä uni maittoi pitkän päivän jälkeen meille kaikille.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Vappuaamun auetessa pulahdus järveen, aamupala, kamat kasaan ja taas tielle. Oltiin jo yhdeksältä tien päällä. Meidän mökkijärvi laskee vettä suurempaan Myhijärveen ja koski ryöppysi vuolaana. Oli ihan pakko pysähtyä veden voimaa kuvaamaan.

Noniin. Nyt sitten kotona taas yhden pysähdyksen taktiikalla. Jos Simolta kysyttäisiin, miten vappuaatto meni, hän varmasti vastaisi näin: Robbarin Mehukatti-sima on ihan oivallista vappujuomaa...

 Hauskaa vappua kaikille! Minä nukun nyt! Olen simasuu!

MUUMAAN MUSTIKOISTA

Lumet on muuttuneet kosteudeksi mustikanvarvustoon. Pian pukkaa pieniä lehtiä varpuihin ja vaaleanpunaiset kellokukat avautuvat odottamaan pölyttäjiä. Saapa nähdä, syntyykö syksykesällä satoa.

Tässä on vielä viimekesäistä mustikkaa. Miksipä nyt mustikoista? No selitys: olen rumbannut eestaas rappusia yläkerrasta kuistilta alas varastoon kantaen sylissä täysiä laatikoita pakastettuja mustikoita. Ja miksi tämä älynväläys nyt keväällä? Jotenkin alkoi tuntua siltä, että kuistilla varana oleva mummolan ikivanha pakastin on niin umpijäässä, että se pitää saada tyhjäksi. No nyt se sitten on tyhjä. Sensijaan varaston kolme pakastinta ovat piripinnassa. Laskeskelin, että pakastetilaa on tässä kahden hengen huushollissa käytössä lähes tuhat litraa. Ja varalla on vielä parin pakastimen verran. Mökilläkin satalitranen. Ei taida olla oikein viisaan eläköityneen juttuja! Mut perustelen sillä, että minulla on tuo marjanpoimijahirmu. Se on sen lempparipuuhaa. Aikatauluttaa loppukesäänsä marjastuksen mukaan. Minkäs teet!


J.M. Barrie sanoi: Se joka luo valoa toisten elämään saa itsekin osansa säteistä.  Me nyt on yritetty luoda "mustikkavaloa" lähipiiriin. On pidetty mummut mustikassa, parhaillaan prinssipuoliso on vientimatkalla pussukoineen, iltapäivällä tulee laulajakaveri hakemaan kassillisen ja minä kauppareissullani ilahdutan yli yhdeksänkymppistä ystävääni muutamalla litralla mustikoita. Joten hyvältä näyttää pakastimien vajuminen.
Pakastimet on nyt yhtä lukuunottamatta tyhjennetty, sulatettu, puhdistettu ja täytetty uudelleen. Hyvä minä. Taisinpa loppujen lopuksi itse saada sen hyvän mielen. Palelevista sormenpäistä huolimatta! No vitsi, hanskat oli kädessä.


Viime yön satoi kaatamalla. Nyt on kosteus käsinkosketeltavaa. Haitanneeko. Kevään ihmeitä on valkovuokot, jotka yhdessä aurinkoisessa päivässä nostivat valkoiset nuppunsa aukeamaan. Pian on pihan reunan metsälö valkoisenaan vuokkoja. Ihana kevät.

PÄIVÄUNIA

Ihan olen vaipumassa päiväunien nirvanaan. Prinssipuoliso koira kinttukoukussaan vetelee sohvalla tirsoja, kas ulkona kun railakas vesisade estää puuhastelun ja koiran lenkityksen.

Minä torkun täällä alakerrassa ruudun edessä, näinkö jo ihan unta sähköpostejani lukiessani?!? Kun siellä eräs Mrs Mary Morton tai jotakin sinnepäin oli saavuttanut korkean iän ja jäänyt leskeksi ja nyt päätti jakaa perintöjään mm. minulle. Siis erään välityskanavan kautta. Ja puhtaana tilille. Kunhan vain ottaisin yhteyttä tiettyyn osoitteeseen. Ja sitten varmasti antaisin pankkitilin numeron ja tunnukset ja mitä vielä. Laitoin viestin bittiavaruuteen sinne, mistä se oli tullutkin. En ole ihan nenästä vedettävissä, toistaiseksi.


Elämä menee niin tasalatuaan, ettei oikein kykene muuta kuin lueskelemaan. Mutta sopiipa se sadepäivään. Perhe on ruokittu Tapolan mustalla makkaralla kera raikkaiden puolukoiden ja salaatin. Simolle mustis maistui liiankin hyvin. Eikä sillä tunnu missään.Vain minulle Michelineiksi kertyy...miksi oi miksi?

Pitää kuitenkin valittaa toisesta asiasta. On se niin kumma, että tässä valtakunnassa ei saada noita "maistajaisia" mitenkään kuriin. En tarkoita herkkupaloja tikussa tarjoavista, vaan noista maistissa maanteitä kiitävistä "henkilöistä", sillä nykyään rattijuoppoudesta jää kiinni liki yhtä monta naista kuin miestäkin. Ja sitten tämä oikeusvaltio lulluttaa näitä loputtomiin. Jokaikisen päivän uutisotsikoista vähintään kymmenkunta on paikkakunnalla kiinni jääneistä kertovia tai käräjillä käyneitä. Eikö hemmetissä niiltä voida ottaa "rikoksentekoväline" lopullisesti viranomaisten haltuun ja  myydä se sitten löytötavarainhuutokaupassa vaikka. Ehkä pikkuisen panisi miettimään ennen starttaamista. Naurattaa nuo alkolukot sun muut pilipalit. Korvien välissä se taju joko on tai sitten ei, että auton ratissa on oltava selvinpäin. Jokainen meistä on henkensäkaupalla liikenteessä, jossa ajetaan kuin villissä lännessä ohranjyvä silmässä tuhatta ja sataa jopa mutkaista tietä näkymättömiin. Ihan oikeesti. Ei se mene niin, että  "jos otan, niin ajan, ja jos ajan, niin otan koko ajan".  Olen vahvasti sitä mieltä, että ajokortit julkisesti kuivumaan ja "nakkipannut" valtiolle. Vähän laittas miettimään etukäteen. Mutkun hyssytellään ja lullutellaan. Voi voi.


No siinä päivälätinää. Mut lukulistalta: Layla, tämä Jari Uutisvuoto Tervon jouluksi ilmestynyt, on luettu viimeiseen lauseeseen. Mitäkö pidin? No en nyt niin riemastunut. Samoja uutisvuotomaisia sanontoja ja ilmauksia prostituoiduksi Suomeen Turkista paenneen, jo kehdossa kihlatun kurditytön tarinan kuljettamisessa. Toki ihmiskuvaukset ja elämä Liisankadun asunnossa olivat elävästi kerrottuja. Ja toisenkin kotimaisen lukaisin, tosin harppomalla, kun luulen joskus aiemminkin saman lukeneeni. Pirjo Rissasen Sielunsisaret, paksu kuin tiiliskivi, mutta aihe ah niin vanhasta kotimaisesta elokuvasta. Rakkaus, vietti, seuraamukset, mustasukkaisuus. Ja lopussa palataan kiltisti oman aviomiehen lämpöiseen kainaloon. Kevyeltäpä tuntui. Vaan eipä hätää. Keskeneräisenä on ja lukemattomanakin muutama kirja. Ja vappuna jos on hieno sää, kukapa lukisi kirjaa jos muuta voi ulkona jo puuhastella.

Pakko postata tähän sateisen aamun avautuneet krookukset. Pikkulammikossakin sammakot etsivät jo kutukaverikseen tyttökonnia vesiliskojen uiskennellessa samoissa aikeissa.
Jaa-a! Ei muuta kuin "halitsunbalitsun" toivottaa nallelauma,

joka hetkeksi pääsi tuulettumaan. Normaalisti ovat nallekorissa peiton alla, sillä Simo käy aina nappaamassa muuten yhden kerrallaan leikkeihinsä ja pöllyttää niistä täytteet pihalle!

KESÄISTÄ ON

Melkein viikon ajan olen hissutellut, mitä lienen tupsanut huushollissa vaan. No kävin pari kertaa laulamassa ja nyt on laululipas laitettu kesäksi kiinni. Ainakin suurimmilta osin. Mutta päivät on madelleet ohitseni ilman, että olisin mitään aikaan saanut.

(Vedenpinta nousee!!!)

Kas, kävinhän minä Unelman kanssa uimassa Taasjärvessä maanantaina. Oli hurjan kylmää vettä. Ja tämä ystäväni taas muisti laittaa minulle hyvän lounaan ja olipa tuliaisiakin etelän matkaltaan. On ihana, että joku muistaa, on ihana että on ystävä. Sain häneltä ihanan hevosen ja pupuorkesteriin cellonsoittajan.

Torstain iltapuolella kävi toinen ystäväni ja yllätti ruusukimpulla,

ja olipa mukana myös kosmetiikkaakin kera suklaan. Tehtiin vähän kuin vaihtokauppaa, mustikoilla. 


Tänään tupsasin kuvienkäsittelyn kanssa, yritin nääs nääs tehdä kuvakansiota. En vaan osannut heti tai en ymmärtänyt ja siirryin toisen toimittajan sivuille. Ans kattoo ny, tuleeko hiirelle takkia. Näyttää kyllä tuluskukkarolta, hih.
Kevättä piti haistella ja nuuhkia koirulin kanssa. Ja todentotta, kun lämpömittari näytti kymmentä astetta, ulkona kukkivat jo pienet kevään airueet:

Ja elämää oli muurahaispesässä kuhinaksi asti. Tunnelin sepelillä kuvasin perhosen, siinä se lämmitteli auringossa. Sitruunaperhosesta en saanut kuvaa kun sillä oli liian kiire....

Lintujen konsertti oli taukoamaton. Uusiakin livertäjiä oli saapunut. Täytyypä tarkistaa nauhalta, kenen liverrys sieltä ylimpänä kuului.
Ja Simo nautti täysillä aurinkoisesta päivästä ulkorappusilla ja pitkällä lenkilläkin motarin takana. Nyt kellottelee tuossa tuolissa uupuneena pitkästä päivälenkistä. Huh.

Metsässä oli vielä paikoin lunta. Mutta aamulla oli ihana pulahtaa lammikkoon, joka on reunoja myöten täynnä sulaa vettä! Vai reunoilla hieman jäärengasta. Kesä on tulossa, takuuvarmasti.

PÄÄSIÄISEN LUKUPLÄJÄYS

Pääsiäisen "luppoajalle" otin mukaan kaksi kirjaa, Liksomin Hytti no 6:n ja Shiverin Poikani Kevinin.

Liksomin kirjan kuvittelin lukevani yhdellä hotkaisulla, kun näytti niin ohueltakin. Mutta ei. Juutuin aina jonnekin Jenisein mutkaan kirjan päähenkilöiden mukana. Varsinainen lukuelämys kirja ei minusta ollut, ehkä olen niin vanha(naikainen), että en jaksaisi makustella toisten naimiskehuskelemisella tai sitten taas pihtaajan huorittelulla. Värikästä kieltä Rosa Liksomilta kuitenkin ja kirjan juoni johdattaa  suomalaista opiskelijatyttöä läpi silloisen Neuvostoliiton Moskovasta aina Ulan Batoriin asti. Huonoksi onnekseen tyttö joutuu junassa samaan vaunuun eli hyttiin kaalinlehtikorvaisen, keski-ikäisen miehen kanssa, jonka matka sujuu vodkan voimalla ja naisseikkailujen kehuskelulla. Juna pysähtelee asemilla aitoon neukkutapaan, ja matkustajille tulee mahdollisuus piipahtaa aina kulloisellakin asemapaikkakunnalla - ainakin hakemassa matkaevästä ja tietysti vodkaa. No onneksi  tytölle matkakumppani jättää hänet lopumatkaksi rauhaan ahdistelulta ja auttaa lopuksi tyttöä löytämään mongolien riimukirjoitukset, joiden takia tyttö tätä matkaa läpi Neukkulan halusi tehdä.
Kirja on elävää ja räväkkää tekstiä, mutta en todella voi sanoa, että siitä kovasti tykkäsin. Olen ahminut parempiakin suupaloja!


Shiverin Poikani Kevin oli pienipränttistä tekstiä paksussa pokkarimuodossa. Kirja muodostuu armenialaissyntyisen Evan yhteistä elämää kertaavista kirjeistä miehelleen, amerikkalaiselle Franklinille. Eva, uranainen,  matkustelee ja toimittaa opaskirjasia, miten eri paikkoihin voi matkustaa pikkurahalla. Franklin taas on mainostoimiston palveluksessa ja ajelee etsien kuvattavia kohteita mainoksiin. Näiden kahden tutustumisen jälkeen rakastuminen ei tapahdu ensisilmäyksellä, mutta lopulta he kuitenkin menevät naimisiin. Franklin ei välttämättä halunnut lasta. Eva taas halusi, vaikkakin samalla  jatkaa työtään, pyörittää firmaansa ja tutustua uusiin kohteisiin. Kun sitten perheen esikoispoika syntyy, Eva ei koe mitään sykähdyttäviä äidintunteita, pikemminkin vastenmielisyyttä. Franklin sensijaan lepertelee vauvalle ja syyllistää Evaa  hänen tunteettomuudestaan lasta kohtaan. Keviniksi kastettu poika elelee omassa maailmassaan,  käyttää vaippoja kuusivuotiaaksi, ei leiki leluillaan vaan rikkoo ne, eikä näytä kiinnostuvan mistään. Näyttää siltä, että mikään ei tunnu lapsesta miltään. Eva kokee voimattomuutta ja syyllisyyttä voimattomuudestaan. Kevin on isän lellikki, eikä Franklin usko poikaansa millään tavoin epänormaaliksi saati sitten pahaksi. Kevinin kasvettua isommaksi Eva haluaa toisen lapsen, vaikka Franklin jyrkästi vastustaa. Kun Evan toinen raskaus on pitkällä ja hän lopulta kertoo siitä miehelleen, tämä tuntee itsensä petetyksi ja väittää vaimonsa horjuttavan heidän avioliittoaan. Syntynyt tytär on  sitten enemmän Evan. Franklin vie poikaansa eri harrastuksiin, vaikka tämä ei innostu niistä. Viimein Franklin ostaa Kevinille jalkajousen Evan suureksi hämmästykseksi ja pettymykseksikin.


Shiver vie tarinaa perheen elämästä Evan kirjeiden kautta elävästi eteenpäin aina siihen torstaihin saakka, jolloin perheen elämä muuttui traagisesti. Perheen tavallinen torstaiaamu kouluun ja töihin lähtemisineen jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi aamukseen.
Kevinin pirullinen, tarkasti suunnittelema väkivallanteko nousi yli muiden amerikkalaisten kouluampumistapausten. Näin Kevin oli sen myös halunnut ja tunsi ylpeyttä tekemästään.


Kirjan surullinen loppu - ja koko tarina sinänsä - jättää mieleen paljon kysymyksiä vanhempien vastuusta. Se pistää pohtimaan, voiko joku lapsi olla pohjimmiltaan niin paha kuin Kevin oli. Ja m
miten ylipäätään tällaiset väkivallanteot voitaisiin estää.


En tiedä miksi, mutta minun sympatiani ovat kuitenkin enemmän Evan puolella. Hän yritti ja yritti, vaikkakin heikoin tuloksin. Sen ainoan kerran, kun hän fyysisesti vahingoitti poikaa, hän sai Kevinissä aikaan positiivista kehittymistä. Franklin taas ummisti silmänsä pojan erilaisuudelta ja vähätteli Evan huomioita. Olisiko sittenkin totta, että "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" - vaikka Kevin itse kokikin saaneensa kunniaa ja mainetta teollaan.


Äidinrakkaus on kuitenkin vahvaa. Kaiken kokemansa jälkeen Eva käy vankilassa Keviniä tapaamassa. Kun Kevin sitten tuomionsa kärsittyään vapautuisi, Evan asunnossa olisi hänelle huone odottamassa. 


Poikani Kevin ei ole kaikkein helpointa luettavaa aiheensa vuoksi. Shiver on taitava kirjoittaja ja kirjaan on mahtunut monia huippuhienosti oivallettuja hetkiä. En tiedä, miten mies kokisi lukemansa, mutta minä naisena - ja äitinä - paljon samaistuin Evaan, vaikkakin uskon minulla olleen äidintunteet jokaisen lapseni kohdalla ihan normaalisti. Ja voiko tunteitaan pakottaa? Voiko äidin tunnekylmyys johtaa lapsen tunne-elämän epänormaaliin kehittymiseen? Vai onko sittenkin niin, että pahuus on joistakin meissä aivan luontaista jo syntymästä saakka? Ja ruokkiiko sitä lapsena koettu ristiriitainen vanhempien suhtautuminen lapseen?
Kaipa se kuitenkin on niin, että kohtalo on sattumien summa. Evan tunneköyhyys Keviniä kohtaan ja Franklinin yli-ihannointi antoivat Kevinille ohjakset, joilla hän piti perhettä otteessaan. Tästä kärsivät paitsi äiti, myös pikkusisko Celia. Franklin kohteli Keviniä aina ylikorostetun sydämellisesti, vaikka hänenkin äänestään kuulsi läpi hätä.  Vanhemmuus ei ole siis itsestäänselvyyttä. Siihenkin on oltava tietyt yhteiset pelisäännöt.
Mutta lukekaa kirja. Ainakin ajattelemisen aihetta se antaa, eikä taatusti jätä kylmäksi.


Kylmäksi ei myöskään jätä tämä "kinttukoukkukoira" lutunen, jonka sisällä on kuitenkin terhakka ja tarvittaessa ärhäkkäkin terrieri. Mitenkä sitäkin lienee kasvatettu, minä vaan kysyn!

Mukavan keväisiä viikonloppupäiviä!