Timantit ovat naisen parhaita ystäviä. Nyt niitä on tarjolla aamuisin, kun aurinko nousee taivaan rannasta ja yön pikkupakkasen huurrettamat koivun oksat alkavat lämmetä ja vesi muodostuu pisaroiksi oksille. Kun auringon säteet osuvat vesipisaroihin, ne sädehtivät sateenkaarenväreissä kuin timantit! Päivä ei voisi paremmin alkaa, kuin tänä aamuna timanttien säihkyessä makuuhuoneen ikkunan takana.
Taivas oli huikaisevan sininen. Islannin tuhkapilvi oli jo väistynyt ja pikkulinnut lentelivät pesäpönttöpuiden ympärillä. Tervetullut aurinkoinen kevätpäivä.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
perjantai 16. huhtikuuta 2010
KUKKA KELTAINEN
Pihamännyn lintupönttöön tunki hömötiainen kevättä rinnassaan ja minulle tuli hoppu. Prinssipuoliso oli aloittanut jokakeväisen pöntönpuhdistuskierroksensa, vaan kiireellisempi homma lie tullut sitten väliin. Jäi neljä pönttöä vielä odottamaan. Ja nyt oli jo asukas pöntönsuulla nokka täynnä heiniä ja koirankarvatupsuja.
Hain tikapuut kiivetäkseni (siis minä!) ylös mäntyyn irrottamaan pöntön pohjaa.
Siinä tikkaita asetellessani näin kolme keltaista kukkaa avoinna auringolle. Luulin niitä keltavuokoiksi, niitä kun kasvaa muutamia takapihan reunassa metsikössä. Aikaista olisi ollut vuokon kukkia?
Onnistuneen pönttöurakan jälkeen tarkastelin kukkaa lähemmin. En muista, että olisin tuohon risukkoon mitään kylvänyt tai istuttanut. Mutta ihanaa, että kevään ensimmäiset kukat eivät olleetkaan leskenlehtiä. Vaan mitä? Edelleen ihmettelen.
Jos tunnistat tämän "liperikauluksisen" kukkasen, kerro minulle. En ole siitä kuvaa mistään löytänyt.
SATEEN SATTUESSA
Tänään on satanut ja ohentanut lumikasoja lähes olemattomiin. Pieni koirapoika ei ollut kovinkaan innostunut pistämään kuonoaan ulos kovimmalla sateella. Kun sitten hetkeksi taukosi, tehtiin tavanomainen lenkki. Mamman fleecepuseron taskussa pullotti muovipussit. Hoiti Simo tarpeensa kauas tien reunasta "metsähallituksen" puolelle ja jäi pussukat kaljapullojen kanniskeluun. Aina sitä vanha hämmästyy, että muutaman päivän välein täytyy poimia tyhjennetyt pullot tien varrelta, ettei niitä rikota koiran tassujen tuhoksi. Mietin, eikö pantti voisi olla niin kova, että se kannustaisi kiltisti sujauttamaan tyhjän pullon takaisin muovikassiin ja kantamaan sen marketin kassalle uutta juomaa ostettaessa. Tai sitten vaan näille pussikaljaa!!! Olisi helpompi poimia tyhjät pussit tienvarresta vaikka sateenvarjon tikulla! Varsinainen maailmanparantaja, minä, joka en itse oluesta välitä.
Joka kevät jaksan kuitenkin hämmästellä, miten kukat nousevat tienvarsilla kaiken sen saastan alta, mitä kevätaurinko paljastaa. Patjoja, jopa sohva, muovituoleja, tyhjiä muovilaatikoita. Kaikkea löytyy tien varrelta. Jopa vanhan sähköhellan on joku heittänyt viereisen tyhjän tontin kuoppaan. Minusta on turha kitistä koirankakkakasoista niin kauan, kun huonekaluja yms löytyy heiteltynä teiden varsille. Ympäristökasvatusta onneksi saa jo päiväkodeista alkaen. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ymmärretään lähiympäristön merkitys entistä paremmin.
HATTAROITA
Pääsin elämysmatkalle lähikartanoon, oli syntymäpäivät. Sen kunniaksi piipahdin kampaajalla, joka kiharsi hiukseni sellaiselle hattaralle, että oksat pois. Ja onhan tässä mistä hattaraa sykerretään. Eipä tuntenut enää entinen työkaveri vanhaa rouvaa tullessaan portaissa vastaani. Pitäisköhän useammin käydä väkertäjällä? No pitäisi, jo oman mielialankin vuoksi. Ne synttärit meni mukavasti ja nytpä taas arkea riittää. Aina seuraavaan elämysmatkaan asti.
Hain tikapuut kiivetäkseni (siis minä!) ylös mäntyyn irrottamaan pöntön pohjaa.
Siinä tikkaita asetellessani näin kolme keltaista kukkaa avoinna auringolle. Luulin niitä keltavuokoiksi, niitä kun kasvaa muutamia takapihan reunassa metsikössä. Aikaista olisi ollut vuokon kukkia?
Onnistuneen pönttöurakan jälkeen tarkastelin kukkaa lähemmin. En muista, että olisin tuohon risukkoon mitään kylvänyt tai istuttanut. Mutta ihanaa, että kevään ensimmäiset kukat eivät olleetkaan leskenlehtiä. Vaan mitä? Edelleen ihmettelen.
SATEEN SATTUESSA
Tänään on satanut ja ohentanut lumikasoja lähes olemattomiin. Pieni koirapoika ei ollut kovinkaan innostunut pistämään kuonoaan ulos kovimmalla sateella. Kun sitten hetkeksi taukosi, tehtiin tavanomainen lenkki. Mamman fleecepuseron taskussa pullotti muovipussit. Hoiti Simo tarpeensa kauas tien reunasta "metsähallituksen" puolelle ja jäi pussukat kaljapullojen kanniskeluun. Aina sitä vanha hämmästyy, että muutaman päivän välein täytyy poimia tyhjennetyt pullot tien varrelta, ettei niitä rikota koiran tassujen tuhoksi. Mietin, eikö pantti voisi olla niin kova, että se kannustaisi kiltisti sujauttamaan tyhjän pullon takaisin muovikassiin ja kantamaan sen marketin kassalle uutta juomaa ostettaessa. Tai sitten vaan näille pussikaljaa!!! Olisi helpompi poimia tyhjät pussit tienvarresta vaikka sateenvarjon tikulla! Varsinainen maailmanparantaja, minä, joka en itse oluesta välitä.
Joka kevät jaksan kuitenkin hämmästellä, miten kukat nousevat tienvarsilla kaiken sen saastan alta, mitä kevätaurinko paljastaa. Patjoja, jopa sohva, muovituoleja, tyhjiä muovilaatikoita. Kaikkea löytyy tien varrelta. Jopa vanhan sähköhellan on joku heittänyt viereisen tyhjän tontin kuoppaan. Minusta on turha kitistä koirankakkakasoista niin kauan, kun huonekaluja yms löytyy heiteltynä teiden varsille. Ympäristökasvatusta onneksi saa jo päiväkodeista alkaen. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ymmärretään lähiympäristön merkitys entistä paremmin.
HATTAROITA
Pääsin elämysmatkalle lähikartanoon, oli syntymäpäivät. Sen kunniaksi piipahdin kampaajalla, joka kiharsi hiukseni sellaiselle hattaralle, että oksat pois. Ja onhan tässä mistä hattaraa sykerretään. Eipä tuntenut enää entinen työkaveri vanhaa rouvaa tullessaan portaissa vastaani. Pitäisköhän useammin käydä väkertäjällä? No pitäisi, jo oman mielialankin vuoksi. Ne synttärit meni mukavasti ja nytpä taas arkea riittää. Aina seuraavaan elämysmatkaan asti.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Simon matkaruno
(Yritin saada tämän runosen jo edellisen tekstin häntään mutta eipä siirtynytkään, joten tässä tämä uusiksi. Mitähän tumpeloin?)
Simo-poika suloinen
reissumies on iloinen.
Autosta jos tahtoo ulos,
niin on kakka reissun tulos.
Sitten jälleen raksut maittaa,
taivalta on hauska taittaa
kera kelpo kaverin.
pienen Simo-koirulin.
Yöt se nukkuu peiton alla;
mamma vaan on ahtaammalla!
Aamulla kun silmät avaa
yli peiton Simo ravaa,
saa myös papan heräämään;
jokos ulos lähdetään?
Pappa nousee verkalleen,
pukee, rientää eteiseen.
Simo vielä mamman halaa,
viimein mieli ulos palaa.
Aamulenkki kera papan,
jalan nostot; viimein kakan
vääntää aina kauas tiestä.
Pojassa on kelpo miestä.
Tietää, ettei sivuun astu
kukaan, eikä kakkaan kenkä kastu.
Viimein päättyy aamulenkki,
houkuta ei pihapenkki,
kiire juosta sisään taas:
missäs mamma, katsotaas?
Mamman halinalle pien
syliin löytää jälleen tien.
Niin on päivä hyvä alkaa,
Simon kera yhtäjalkaa….
Ilontuoja Simo on
koirapoika verraton.
Simo-poika suloinen
reissumies on iloinen.
Autosta jos tahtoo ulos,
niin on kakka reissun tulos.
Sitten jälleen raksut maittaa,
taivalta on hauska taittaa
kera kelpo kaverin.
pienen Simo-koirulin.
Yöt se nukkuu peiton alla;
mamma vaan on ahtaammalla!
Aamulla kun silmät avaa
yli peiton Simo ravaa,
saa myös papan heräämään;
jokos ulos lähdetään?
Pappa nousee verkalleen,
pukee, rientää eteiseen.
Simo vielä mamman halaa,
viimein mieli ulos palaa.
Aamulenkki kera papan,
jalan nostot; viimein kakan
vääntää aina kauas tiestä.
Pojassa on kelpo miestä.
Tietää, ettei sivuun astu
kukaan, eikä kakkaan kenkä kastu.
Viimein päättyy aamulenkki,
houkuta ei pihapenkki,
kiire juosta sisään taas:
missäs mamma, katsotaas?
Mamman halinalle pien
syliin löytää jälleen tien.
Niin on päivä hyvä alkaa,
Simon kera yhtäjalkaa….
Ilontuoja Simo on
koirapoika verraton.
Kirjoja ja koirapoikaa
Eilisen aamutuimaan lukaisin pari kirjaa, toisen kokonaan ja toista harppoen. Minulle mielenkiintoinen kirja, juuri painosta tullut Kirjeitä Hallesta, kertoo, miten kuin peilikuvana suurimmalle osalle sodan jälkeen syntyneille ulkomaalaisten sotilaiden lapsille yhteyttä etsii lapsen saksalainen isä. Yleensä tarina on päinvastainen ja monelle juuriaan etsivälle lapselle kovinkin tikkuinen tie, joka ei välttämättä johda juurien löytymiseen.
Toinen kirja, jota selasin, oli kirpparilöytö I Kilpeläisen Sinun kanssasi illassa. Siinä ikääntyvä ihminen kertoo vanhenemisesta, yksinäisyydestä, ilonhetkistä ja ikä-ihmisen arkipäivästä todella hienosti. Ajattelinkin lukea tästä pienestä kirjasta aina "iltasadun" ikääntyvälle vanhalle rouvalle, itselleni.
Tänä aamuna oli pihalätäköiden pinta jäässä. Simon kanssa aamulenkki tehtiin läheiselle pellolle, jossa lumikohdat kantoi pientä koiraa mutta eipä meikäläistä. Onneksi lunta oli suht ohuelti. Myyränkoloja tuiki tiuhaan ja niistäkös rottaterrierin jälkeläinen sai hyviä nuuskuja kuonoon. Pukitti aina reikien kohdalla kun yritin vetää taluttimesta eteenpäin. No, terveisiähän ne on peltomyyrienkin lähettämät.
Aurinkoinen aamu antaa kyllä toiveita lämpimästä lauantaipäivästä. Ja ikkunalaudalla kaikki kolmekymmentä stevian tainta ovat vielä hengissä!
Toinen kirja, jota selasin, oli kirpparilöytö I Kilpeläisen Sinun kanssasi illassa. Siinä ikääntyvä ihminen kertoo vanhenemisesta, yksinäisyydestä, ilonhetkistä ja ikä-ihmisen arkipäivästä todella hienosti. Ajattelinkin lukea tästä pienestä kirjasta aina "iltasadun" ikääntyvälle vanhalle rouvalle, itselleni.
Tänä aamuna oli pihalätäköiden pinta jäässä. Simon kanssa aamulenkki tehtiin läheiselle pellolle, jossa lumikohdat kantoi pientä koiraa mutta eipä meikäläistä. Onneksi lunta oli suht ohuelti. Myyränkoloja tuiki tiuhaan ja niistäkös rottaterrierin jälkeläinen sai hyviä nuuskuja kuonoon. Pukitti aina reikien kohdalla kun yritin vetää taluttimesta eteenpäin. No, terveisiähän ne on peltomyyrienkin lähettämät.
Aurinkoinen aamu antaa kyllä toiveita lämpimästä lauantaipäivästä. Ja ikkunalaudalla kaikki kolmekymmentä stevian tainta ovat vielä hengissä!
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
PUOLI KUUTA PEIPPOSESTA
Lapsena luettiin lorua Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Tämä loru tuli mieleeni eilen aamulla, kun pihaan lennähti peipponen. Siinä se istui kevään airueena. Siiskö enää puoli kuukautta suveen? No, sisemmässä Suomessa nähtiin jo västäräkki kiirastorstaina. Ei taida kuitenkaan vähäsen riittää kesän tuloon, niin on lunta vielä maassa ja järvetkin jäässä. Tänään kuulin kyllä peipposen jo visertävän lähimetsässä. Ja yllätys; talitiainenkin veti jo pitemmän kaavan mukaan titityynsä! On, on kyllä kevättä jo ilmassa. Mustarastaan huilu on soinut jo pari viikkoa.
Pitkän talven jälkeen kaipaa lämpöä. Avanto vaihtuu aavaan järvenselkään. Lumiset pihapolut muuttuvat kesäisiksi, muurahaisten kanssa yhteisiksi väyliksi. Ja konsertti, mikä metsiköstä kuuluu alkukesästä vahvana ja muuttuu syyskesään hillitymmäksi on henkeäsalpaava. Elämässä on sykettä ja lämpöä. Ihana kesä. Sen jälkeen jaksaa taas odottaa talven valkeita hankia ja havumetsän raikkautta.
Olemme onnekkaita, että meillä on nämä neljä erilaista vuodenaikaa, joissa kaikissa on oma viehätyksensä.
Pitkän talven jälkeen kaipaa lämpöä. Avanto vaihtuu aavaan järvenselkään. Lumiset pihapolut muuttuvat kesäisiksi, muurahaisten kanssa yhteisiksi väyliksi. Ja konsertti, mikä metsiköstä kuuluu alkukesästä vahvana ja muuttuu syyskesään hillitymmäksi on henkeäsalpaava. Elämässä on sykettä ja lämpöä. Ihana kesä. Sen jälkeen jaksaa taas odottaa talven valkeita hankia ja havumetsän raikkautta.
Olemme onnekkaita, että meillä on nämä neljä erilaista vuodenaikaa, joissa kaikissa on oma viehätyksensä.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
STEVIAT
Ennen pääsiäisreissua upotin multasormeni kahteen ruukkuun ja peittelin siemenet itämään kosteaan multaan. Varmuuden vuoksi peitin ruukut vielä muovikelmulla, että eivät kuivahtaisi poissa ollessamme. Eilen kotiin palattuamme uteliaana kurkistin viljelykseeni. Ja yllätys, olivat taimella - tai paremminkin vasta sirkkalehdillä, mutta laskuni mukaan liki kaikki siemenet olivat itäneet. Valitettavasti kuvasta ei tullut tarkka, mutta pieniäpä ovat taimenalut vielä.
Nyt onkin jännittävä nähdä, mitä taimista tulee, miten saan ne säilymään hengissä siihen asti, että niiden lehtiä voi tiputella aamuteehen! Ans kattoo, miten muorin käy. Olis nyt muutama ylimääräinenkin taimi!
PÄÄSIÄISEN JÄLKEEN
Kiirastorstain aamuna heräsimme sisemmässä Suomessa. Aurinko oli noussut jo metsänlaidan yli, kun huristelimme kelirikkotietä mökille. Pihamaalla oli lunta yli puolenmetrin kinos ja lapioimme polkuja päästäksemme liikkumaan pihapiirissä. Mutta kevätaurinko, se lämmitti mukavasti ja kun laiturin betoninen kulkusilta oli lumeton, siirsin sinne aurinkotuolin ja paistattelimme lämmössä.
Prinssipuoliso kairasi jäähän pieniä "onkireikiä" vieriviereen ja sahasi jääsahalla välykset. Näin syntyi ihmisen mentävä aukko, johon sujahtivat tikapuut odottamaan pulahtajaa. Koska vettä oli jäällä muutama sentti ja kohvakerros ei kantanut, laitettiin vielä kakkosneloset kulkuväylälle ja avanto odotteli avoimena. Vielä havu merkiksi, ettei kukaan jäällä liikkuja solahtaisi syvyyksiin.
Lienee turha mainita, että veteen painautuminen oli joka-aamuinen rituaali. Heti herättyä jätettiin kaikki unihiekat ja kolotukset ja vaivat kylmään, kirkkaaseen Korppisen syliin. Ah, sitä autuutta.
Sanomattakin on selvää, että mökillä saunotaan joka ilta. Innokkain saunoja oli tietenkin Simo. Kuullessaan sanan "sauna" oli poika jo saunan ovella odottamassa lauteille pääsemistä. Aika pitkään koiruli kesti lämpöä, mutta jos löylyä lisättiin, lähti Simo alas lauteilta ja pyrki saunakamariin, missä kiltisti odotteli sitten meitä kömpiäkseen mamman peiton alle kinttuun kiinni unille. Miten voikin pieni koira runtata itsensä mamman iholle tiiviisti, eikä sitä häiritse kääntymiset eikä peiton siirtämiset. Tosin sitten kun tulee liian lämmin olo, siirtyy sujuvasti lattiamatolle levitetylle omalle peitolleen toviksi jäähdyttelemään. Ihana koirus.
Pieni puuhella on pikkuruisen keittiöni aarre. Sen sytyttää helposti, aamupuuro kiehuu nopeasti ja hellanuunin lämpö kypsyttää ruuat. Kotoa lähtiessä olin leiponut ainoastaan vadelma-rahkapiirakan, ajattelin sen riittävän pääsiäisen kahvileipänä. Mukanamme oli tietysti monta rasiaa pakastemarjoja ja olipa mukaan eksynyt isohko purkki omista luumuista keitettyä sosetta pakasteena. Prinssipuoliso ihmetteli sen mukaan ottamista, kun muita marjoja oli runsaasti kylmälaukussa. Olin jo paistanut melkoisen annoksen pannukakkua suoraan maitotilalta haetusta maidosta ja se meni "pojille" kuin kuumille kiville. Mutta se luumusose. Se piti tuhota ettei siitä nyt sitten enempää puhetta piisaisi.
Varsinaisen hyvä ohje, että otetaan mitä on, sekoitetaan ja paistetaan, otettiin taas käyttöön. Leikkasin reilun palan oikeata voita kulhon pohjalle, kaadoin päälle sokeria ja vähän vaniljasokeria, lisäsin summamutikassa vehnäjauhot ja leivinjauheen ja nypin taikinan murusiksi. Oli vähän kuivan tuntuista. No ei hättää mittään. Kun ei keitetty munia pääsiäisenä, sama se, rikoin kaksi munaa taikinaani ja sekoitin taas. Oli vielä vähän kuivaa. Siispä loraus vielä ruokakermaa. Nyt alkoi Lyyti kirjoittamaan; taikina oli sopivan löysää ja levitin sen voitelemaani uunivuokaan. Päälle levitin lähes koko purkillisen luumusosetta ja koko komeus kuumaan hellanuuniin. Pari puuta hellaan pitämään lämpöä uunissa ja sitten odoteltiin.
Naapurimökille tulleet sukulaiset toivottelivat pääsiäistä. Prinssipuoliso kutsui heidät kahville todeten, että "saatte omasta päästä tehtyä luumupiirakkaa". Lienevätkö vitsiksi luulleet, kun toivat pullaa tullessaan.
Maistuis varmaan kukolle ja kanallekin.
Yllätys, yllätys. Luumupiirakka näytti lähes mämmituokkoselta, mutta maistui todella hyvältä, varsinkin kun sen päälle lorautti tilkan vaniljakastiketta. Nam.
Toinen pääsiäispäivä valkeni sumuisena. Mökkiniemestä ei näkynyt edes saaren silhuettia. Sumu hälveni vähitellen, mutta aurinko ei tanssittanut jäniksiä hangella. Teerien kukerrus kului järven takaa ja avantomme yli lensi joutsenpariskunta. Lämmin sää oli sulattanut suurimman osan lumihangesta ja paljastanut pihan reunassa sinnitellet vuorenkilvet. Miten mahtaa niiden käydä paljaina, jos vielä pakkaset palaavat. Yöllinen vesisade alkoi uudelleen ja me olimme valmiita kotimatkalle.
Prinssipuoliso kairasi jäähän pieniä "onkireikiä" vieriviereen ja sahasi jääsahalla välykset. Näin syntyi ihmisen mentävä aukko, johon sujahtivat tikapuut odottamaan pulahtajaa. Koska vettä oli jäällä muutama sentti ja kohvakerros ei kantanut, laitettiin vielä kakkosneloset kulkuväylälle ja avanto odotteli avoimena. Vielä havu merkiksi, ettei kukaan jäällä liikkuja solahtaisi syvyyksiin.
Sanomattakin on selvää, että mökillä saunotaan joka ilta. Innokkain saunoja oli tietenkin Simo. Kuullessaan sanan "sauna" oli poika jo saunan ovella odottamassa lauteille pääsemistä. Aika pitkään koiruli kesti lämpöä, mutta jos löylyä lisättiin, lähti Simo alas lauteilta ja pyrki saunakamariin, missä kiltisti odotteli sitten meitä kömpiäkseen mamman peiton alle kinttuun kiinni unille. Miten voikin pieni koira runtata itsensä mamman iholle tiiviisti, eikä sitä häiritse kääntymiset eikä peiton siirtämiset. Tosin sitten kun tulee liian lämmin olo, siirtyy sujuvasti lattiamatolle levitetylle omalle peitolleen toviksi jäähdyttelemään. Ihana koirus.
Pieni puuhella on pikkuruisen keittiöni aarre. Sen sytyttää helposti, aamupuuro kiehuu nopeasti ja hellanuunin lämpö kypsyttää ruuat. Kotoa lähtiessä olin leiponut ainoastaan vadelma-rahkapiirakan, ajattelin sen riittävän pääsiäisen kahvileipänä. Mukanamme oli tietysti monta rasiaa pakastemarjoja ja olipa mukaan eksynyt isohko purkki omista luumuista keitettyä sosetta pakasteena. Prinssipuoliso ihmetteli sen mukaan ottamista, kun muita marjoja oli runsaasti kylmälaukussa. Olin jo paistanut melkoisen annoksen pannukakkua suoraan maitotilalta haetusta maidosta ja se meni "pojille" kuin kuumille kiville. Mutta se luumusose. Se piti tuhota ettei siitä nyt sitten enempää puhetta piisaisi.
Varsinaisen hyvä ohje, että otetaan mitä on, sekoitetaan ja paistetaan, otettiin taas käyttöön. Leikkasin reilun palan oikeata voita kulhon pohjalle, kaadoin päälle sokeria ja vähän vaniljasokeria, lisäsin summamutikassa vehnäjauhot ja leivinjauheen ja nypin taikinan murusiksi. Oli vähän kuivan tuntuista. No ei hättää mittään. Kun ei keitetty munia pääsiäisenä, sama se, rikoin kaksi munaa taikinaani ja sekoitin taas. Oli vielä vähän kuivaa. Siispä loraus vielä ruokakermaa. Nyt alkoi Lyyti kirjoittamaan; taikina oli sopivan löysää ja levitin sen voitelemaani uunivuokaan. Päälle levitin lähes koko purkillisen luumusosetta ja koko komeus kuumaan hellanuuniin. Pari puuta hellaan pitämään lämpöä uunissa ja sitten odoteltiin.
Naapurimökille tulleet sukulaiset toivottelivat pääsiäistä. Prinssipuoliso kutsui heidät kahville todeten, että "saatte omasta päästä tehtyä luumupiirakkaa". Lienevätkö vitsiksi luulleet, kun toivat pullaa tullessaan.
Yllätys, yllätys. Luumupiirakka näytti lähes mämmituokkoselta, mutta maistui todella hyvältä, varsinkin kun sen päälle lorautti tilkan vaniljakastiketta. Nam.
Toinen pääsiäispäivä valkeni sumuisena. Mökkiniemestä ei näkynyt edes saaren silhuettia. Sumu hälveni vähitellen, mutta aurinko ei tanssittanut jäniksiä hangella. Teerien kukerrus kului järven takaa ja avantomme yli lensi joutsenpariskunta. Lämmin sää oli sulattanut suurimman osan lumihangesta ja paljastanut pihan reunassa sinnitellet vuorenkilvet. Miten mahtaa niiden käydä paljaina, jos vielä pakkaset palaavat. Yöllinen vesisade alkoi uudelleen ja me olimme valmiita kotimatkalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)