JÄÄHYVÄISET KESÄLLE

Viikonvaihde oli kesän viimeinen mökkiviikonloppu. Sääennuste lupasi aurinkoista viikonvaihdetta ja todentotta sunnuntai piti koko päivän poutaa ja aurinko lämmitti puolukanpoimijoita.

Prinssipuoliso käytti poimuria, minä vasenta kättä. Ja Simo oli mukana, joten oikeallekin kädelleni oli käyttöä! En uskaltanut antaa koirulin juosta vapaana koko aikaa. Jännä, että täällä eteläisemmässä ei puolukoita liiemmin ollut, mutta sitten sisemmässä sitäkin enemmän. Ja harmi, että suurimmat ja kypsimmät olivat niin irti tertuista, että varovasti piti kouransa alle kurottaa. Paljon niitä oli karissutkin jo sammalikkoon. Vaan ei hätää. Parin ämpärin verran poimimme aiemmin prinssipuolison keräämien lisäksi. Nautin suunnattomasti aurinkoisesta metsäretkestämme. Samoin Simo.

Mökillä on syksyisin monenlaista puuhaa. Pitää muistaa suojata talvenarkoja kasveja ja puita. Kerätä puutarhakalusteet, nostaa laituri (onneksi se tehtiin jo edellisellä kerralla), tyhjentää vedet, purkittaa murot ja muut kuivamuonat, kerätä viimeiset lakanat ja muut pyykit, lorauttaa saunan viemäriin jäätymisenestoainetta. Ja muutenkin huolehtia, ettei talven alle jää mitään jäätymään. Ja ne hiiret! Hyvä konsti on pullo ykkösolutta, jota lirutetaan olutpulloihin, pullot kallelleen nurkkapäihin. No, keväisin on sitten pullojen putsaus prinssipuolison hommaa. Mutta helpompi sekin, kuin että koko keittiö olisi papanoita täynnä ja patjan sisässä hiirten lämmittelypaikka. Tämä pulloansa-juttu on toiminut jo vuosikausia, ei hiiren hiirtä mökissä sisällä, vaikka ulkona vilistävätkin. Ja aina samat pullot käytössä vuodesta toiseen.

Syksyssä on aurinkoisista päivistä huolimatta haikeutta. Aamuisin järveltä nousee usvaa eikä aurinko pääse pilkistämään läpi. Aamu-uinnilla ei uskalla menna kauas rannasta, sillä yksin on sumun keskellä. Minulla kuitenkin Simo oli joka aamu laiturilla katsomassa, vieläkö mummeli jaksaa vesijuosta 15 asteisessa järvessä. 

Sinnikkäästi vetelin joka aamu vähintään tuhat juoksuaskelta ja sitten vielä hartioille hyväksi muutaman sata uintivetoa. Kyllä siinä sumukin jo hälveni. Järvestä noustessa oli ihan hikilämpöinen olo. Ja teki päivästä pirteän.

Aamun sinisen hetken häivytti aurinko vähitellen. Pian alkoi jo näkyä takaranta ja saarikin nousi usvasta.

Ja iltapäivällä auringon lämmittäessä näytti sielunmaisemani melkoisen huikaisevalta. Oi tätä onnellista olotilaa!

Pieni koirulikin näkee kivilaiturin päästä kauas järvelle ja kuikkapäivystys toimii.

Ja kyllä toimi oravapäivystyskin. Ensin kurre pitää havaita. Sitten sen perästä pitää yrittää rynnätä pihamäntyyn.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan:

Eikä intoa hillinnyt, vaikka me nauroimme kippurassa. En ehtinyt koirulia edes hihnasta päästää, niin poukkoili. Vaikka orava oli kai mennyt jo latvasta latvaan ja metsän suojiin. Hassu koira!

Simo vietti tuntikausia laiturin päässä. Ihmetteli varmaan, ettei varsinaista puulaituria enää ollut paikoillaan, vaan se oli nostettu rantaan talviteloille.

Ja välillä piti peilata - komea kun on - veden pinnasta omaa kuvaansa. Ja juoda kirkasta ja raikasta vettä järvestä.

Sunnuntain sää oli niin kirkas, että kuvasin veteen heijastuvia rantapuita veden pinnasta. Vesi on niin mahtava elementti, että postaan vesikuvista sitten uuden jutun.


Maanantaina olimme valmiit kotimatkalle. Karavaanimme näytti varmaan koomiselta, peräkärryssä puolukkasaavi ja mönkkärin peräkärry. Ja vetojuhtana Verso. Mutta hyvin tultiin, ihan aikataulussa kotiin.
Tässä ollaan lähtöviivoilla, miten kaikki mahtuu pieneen "hiaceen", ämpärit, nyytit ja pussukat, kylmälaukut mustaherukkamehupulloineen (tyhjensin ja sulatin pakastimen), koira ja me kaksi. 

Sinne jäi mökkerö niemen nokkaan. Kesäkukkaruukut siirrettiin kasvimaan laitaan kukkineen. Ehkäpä oravilla on viihtyisää lobelioiden ja samettiruusujen keskellä.

Mutta kukapa tietää, jos syyslomalla taas.... mutta siihen asti sielun silmillä säilytän tämän maiseman mielessäni.

Ja takuuvarmasti joulukuun alussa poikkeamme, vaikka talven jää kattaa jäykäksi ulapan, lumi allensa peittelee maiseman...