LAIVALOMASELLA

Hiihtolomaviikko meneillään, pitäisikö nimetä uusiksi kun ei lunta hiihtämisen vertaa. Pihan lumet lähes sulaneet ja metsässäkin vain rippeet. Loppuviikoksi on luvattu lumisadetta ja kylmenevää. 
Maanantaina tultiin miljoonakaupungin risteilyltä. Voi jösses, miten turvoksissa lauantaina sataman terminaali oli laivaan pyrkijöistä; oli kuin ennen vanhaan Turusen linja-autossa, ukkoa, akkaa, nyyttiä ja pussukkaa, lastenvaunua ja vetolaukkua. No, hiihtoloma sen teki sekä nämä abit, jotka risteilivät pelkästä ilosta. 

Tiukkaa oli laivassakin päästä illalla syömään. Kun laiva oli ensimmäistä kertaa telakkarempan jälkeen liikenteessä, ravintoloitakin oli laitettu uuteen kuosiin. Puolitoistatuntia jonotettuamme pääsimme italialaiseen ravintolaan illalliselle. Tuli kyllä jo nälän lisäksi tuskanhiki siinä seisoessamme. Mutta sitkeys palkittiin ja ruoka oli hyvää.

Miljoonakaupungissa oli +4 astetta, mutta Hötorgetin kirppispöytiä vihmoi tihkusade ja tuuli oli hyytävän kylmää, mikä oli karsinut myyjiä melkoisesti. Eipä löytynyt mitään laukkuun sujautettavaa, joten jatkoimme Vårbergiin isolle kirppikselle. Aivan, aivan. Sieltä löytyi turhuuksien turhuuksia, juuri sellaisia, mitä ilman ei tule mitenkään toimeen. Vai mitä sanotte tästä:

Aivan ihana Rosenthalin posliininen kakkulapio. Kyllä sillä kelpaa annospaloja nostella! Sain sen säilymään ehjänä kotiin asti, ans kattoo, kauanko pysyy kuosissaan tämän tilpehöörimummin huushollissa. Vaan kaunis minusta kuitenkin on.

Ja kun nekkafriikki olen, oli pakko kääräistä myös pieni maitokannu mukaan. 

Ja pikkuruinen kristallikarahvi tietysti tarttui kainaloon, kun hinta ei päätä huimannut. Onhan taas tilpehööriä hyllyjä lämmittämään...

Laivan taxfree-osasto oli myös uusittu täysin. Houkutuksia kaikki suklaat ja karkit. Aika vähällä selvittiin, kulutus kun on aika minimissä. Tummaa suklaata vähän ostin.

Aamulla tulosatamaan saimme suruviestin. Ystävämme ja laulukaverimme oli nukkunut aamuyöstä ikiuneen. Viikko sitten kävimme häntä sairaalassa katsomassa ja yhdessä lauloimme tuttuja lauluja. Miten kevyeksi ihminen muuttuukaan, ennenkuin hänelle kasvaa siivet ja hän nousee tuonpuoleisiin. Ystävän muisto, hänen tarmonsa ja positiivisuutensa sairaudestaan huolimatta, säilyy ja toivomme, että hänelle lempeää lepoa siellä, minne tuska ei yllä.

Kotona miljoonakaupungista palaajia odotti riehakas koiruli. Siinä kannettiin possua ja muitakin vinkuleluja kiireen vilkkaa nähtäville. Hyvin olivat pärjänneet kotimiehet. 
On ihmeen hyvä tulla kotiin taas... lauletaan. Ja tottahan se on, oma sänky, omat ympyrät. Borta bra men hemma bäst. Niinpä. Vaan aina sitä on meikäläinen valmis uuteen reissuun. Saa nähdä, minne seuraavaksi. Tallinna jää toistaiseksi,  sillä asuntomme on nyt uudella omistajalla.  Türin kukkamarkkinat on ohjelmassa toukokuussa kuitenkin.

Meinasin unohtaa: Jutunkutoja, olet tervetullut aittaan lukijaksi!

YSTÄVYYDESTÄ

Eilinen ystävänpäivä eli Voiton päivä on ohi. Näin ikäihmisenäkin on ihanaa, että ystävät muistavat tekstiviestein ja sähköpostein toivotella onnea ja iloa ystävyydellä. Monesti arjen harmaudessa ei jaksa edes muistaa, miten tärkeitä ystävät, tosiystävät, ovatkaan.

Saimme aivan ihanan ystävätervehdyksen:

 "Tämä on sinun päiväsi. Se on ainutlaatuinen. Kenelläkään muulla koko maailmassa ei ole täysin sen kaltaista päivää. Se on menneitten kokemustesi summa ja se sisältää kaikki tulevaisuuden mahdollisuudet. Voit täyttää sen ilon hetkillä tai pilata sen hedelmättömällä murehtimisella.

Jos menneisyyden tuskalliset muistot tulevat mieleesi, tai ajattelelet tulevaisuutta pelonsekaisin tuntein, pystyt karkottamaan ne mielestäsi. Ne eivät voi pilata sinulta tätä päivää."

Niinpä. Rohkeutta katsoa luottavaisesti tulevaan tarvitaan joka päivä.

Eilinen vietettiin ystäviemme luona, tarjolla oli madesoppaa, mustikkapiirakkaa, tyrnikiisseliä. Jäällä kävelyretki Simon jäljessä. Mutta ennenkaikkea ihanaa yhdessäoloa. Simokin otti vierailusta kaiken irti. Vähän minua hävetti koirulin hypähteleminen ystävien uudelle sohvalle ja nojatuoleihin. Koira oli kuin kotonaan. Sillä erotuksella, että minä olen heittänyt sohvalle ja tuoleille peitot, jotka on helpot sitten kerätä pesukoneeseen aika-ajoin. No, ystävät antoivat Simolle luvan kiertyä kiepille uuden sohvansa nurkkaan.

Ystävyys parhaimmillaan on vastavuoroisuutta.  Pohdin omaa riittämättömyyttäni. Omat murheet painavat välillä alamaihin, eikä pysty täyspainoisesti olemaan ystävänä eikä olkapäänä. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä tosi ystävä ymmärtää, milloin toinen elää ns. "säästöliekillä"  eikä se ystävyys mihinkään sieltä häviä.

Onneksi näin.

Ikkunalaudalla kukkii ystäväni minulle tuomat krookukset, istutin mukulat multaan ja auringonvalo sai ne kukkimaan. Ihanat.

Tää pakkasi aamutuimaan laukun, iltapäivällä kohti miljoonakaupunkia. Simolle tulee Siiri kaveriksi ja hoitajaksi. Tämä voi huoletta nauttia merimatkasta, kirpparikierroksesta miljoonakaupungissa ja hyvästmä atkaseurasta.

Olen muuten saanut pari kirjaa kahlattua läpi. Toinen Westön Kangastus 38 ja toinen Anja Snellmanin Pääoma. Westön kirjasta ei oikein otetta saanut, vaikka siinä paljolti tuli esiin myös historiaa. Varmasti joillekin paremmin aukeaa hänen tekstinsä, kun kerran palkittu kirjailija on.

Pääomasta pidin. Siinä Snellman kertoo sisarensa Marun tarinan.  Perheen isä Ruslan ja äiti Ludmila joutuivat pakenemaan pommituksia Viipurista, Ruslan kirjastosta mukaansa ottama Pääoma kainalossaan, Ludmilalla puolestaa vastasyntynyt huulihalkioinen tyttövauva. Perhe päätyi Helsinkiin, missä sitten Anja syntyi liki kymmenen vuotta myöhemmin. Tarina on koskettava kertomus lievästi kehitysvammaisen Marun elämänkaaresta aina liekin sammumiseen saakka.Kirjaa oli helppo lukea, tarina kulki jouhevasti ja henkilöt oli kuvattu osuvasti.
Taitavasti kirjoittaja oli tuonut esille Marun vammasta johtuvan puheongelman, monet eivät ymmärtäneet tätä marunkieltä.

Toivottavasti nyt jo vastaavat Marut saavat kaiken sen avun yhteiskunnalta, mitä vaille kirjan henkilö lapsuudessaan jäi.

Suosittelen lukukokemukseksi tätä kirjaa.

"Vain muutama sentti pehmytkudosta erotti sinut normista, vain muutama sentti olisi tehnyt painokonsonanteistasi vahvempia, vain muutama sentti lopettanut honotuksesi ja tuhinasi. Vain muutama sentti, ja kurkunpääsi olisi lakannut tuottamasta hassuja kirjaimia, marunkieltä."

"Makaan sisareni jäähtyvän ruumiin vieressä kappelissa. Hänen eläessään me emme koskaan nukkuneet vierekkäin, emme hakeutuneet fyysisesti lähekkäin. Emme osanneet halata toisiamme. Hänen käsivartensa olivat lyhyet ja hän näytti räpistelevän kkun häntä yritti ottaa kaulasta kiinni."

Loppuylläri: mama, laita osoitteesi sähköpostiini, arvoin summamutikassa ysirivipostaustani kommentoijien kesken ja osui sinuun. Saat pienen paketin.

YHDEKSIKÖT

Varmaankin ilmaisin toiveeni edellisessä postauksessa vaillinaisesti. Blogini oikeassa reunassa on kaksi laskurilukemaa. Sivun näytöt ylempänä ihan blogini aloittamisesta lukien ja sitten alempi laskuri siitä lähtien kun laskurin löysin blogiini liitettäväksi.
Tänään vastailin kommentteihin ja hups. Toivomani ysien rivi oli jo mennyt reilusti yli ilman, että kukaan ilmoitti ysejä hoksanneensa.
Pitäskö nyt kuitenkin arpoa kommentoijien kesken ylläripaketti?
Ylempi lukema näyttää 100315 ja alempi kirii perässä lukemalla 64853. Minusta on kiva, että kurkkaajia on kaikesta huolimatta käynyt räpellyksiäni lukemassa.

Tää koiruli tais odotella kesää viime keväänä mökin rannassa, kun laituriakaan ei vielä ollut paikalla. Nyt odotellaan aurinkoisia kevätpäiviä, loskaa on piha ja polut pullollaan. Kumisaappaita tarvitaan.

 Eilen aamuvarhain ajeltiin moottoritiellä melkoisessa kurapilvessä, kunhan nyt ensin pääsimme motarin rampista tielle. Jep, tiedetään, että tulimme väistämisvelvollisina. Mutta aika törkeää käytöstä oli takanamme kiitäneellä matkantekijällä, hän veti pitkät valot jo kaukaa takanamme, olihan kaista pelkästään häntä varten. Ajoi sitten niin liki ohitsemme, että hyvä ettei sivupeilit lähteneet mukaan. Ja tietty, kun mieltä saa näyttää, melkein niisti meidän pieneltä kuuppakärryltä nokan. Ihan eteen. Jarrut kiinni. Että sellaiset kiksit joku saa aamulla meidän "etuilemisestamme". Emme silti törpöiksi itseämme tunteneet, liikenteen joustavuuden vuoksi ainakin meillä aina otetaan vasen kaista, se kun on auki taivasta myöten, ja annetaan myös rampista mahdollisuus tulla matkaan mukaan.
No, jollakin oli huono aamu ja kiire. Ja me vanhat köröttelimme satamaan, ajoimme kuuppiksemme laivan uumeniin ja vietimme pitkän päivän Tallinnassa. Tosin se oli työpäivä, sillä tyhjensimme sikäläisen asuntomme uuden omistajan käyttöön. Kotimatkalla auto oli niin ahdettu täyteen viidentoista vuoden asuntoon kannetuista tavaroista,  että pikkuminiän viinipänikkäkin nökötti kojelaudan päällä ja minulla syli täynnä pussukoita. No, petivaatteita enimmäkseen tuotiin kotiin takaisin.

Säteitä ja häivähdyksiä -blogin Anja kertoi saavansa sähköpostiinsa ja blogiinsa anonyymejä kommentteja roppakaupalla. Sama vika, runoblogiini tarkoitetut kommentit tulevat sähköpostiini mutta onneksi eivät kirjaudu blogiini. En ole avannut linkkiä lähettäjään vaan deletoinut sähköpostiviestit samantien. Kuka viitsii tehdä tällaista. En ymmärrä.

Vitsit, tulipa maristua taas. Totuuden nimessä ei tässä nyt mitään hätää silti ole. Jääkiekkoa ja muita kisalajeja tulee katsottua.
Vaikka ei näytä Suomelle mitaleita ropisevan. Harashoo.

Nyt on taas aika laittaa shut-upit ja lähteä Simon kanssa piipahtamaan pihalla. Huomenna on YSTÄVÄNPÄIVÄ, toivottelen kaikille ihanata ystiksen päivää ja muutakin iloa ja onnea. Ja aurinkoinen vois kyllä paistaa....risukasaankin. Hih.

PLUSSALLA OLLAAN

Talvi taitaa olla takana päin. Ainakin mitä pihanurmen vihreän pilkahduksiin on uskomista. Loskaa on polut täynnä, pihassa liukastellaan mennen tullen. Räntäsateita kulki yli, mutta nyt on jo katoltakin lumikuormat - vähäiset - tulleet kolisten alas. Viime yönä kahdesti koiruli hyppäsi kahden maissa haukkumaan moista rytinää.
Minulle tämä sää sopii, eipä tarvitse paljon päälleen pyntätä kun lähtee koiralenkille.

Aurinkoakin on nähty, kyllä tämä tästä kevääksi muuttuu. Ja ikkunalla nousee vauhdilla ystävältäni saadut krookukset, saa nähdä, puhkeavatko ihan kukkimaan.
Päivät menevät pääksytysten, yksi kerrallaan. Vähän alavireisenä, mutta kuitenkin. Mistäpä tässä riemuksi repäistyisi vaikka toivonvire on elossa.  Ja ilonpisaroitakin on ollut. Nuorin lapsenlapsi täytti 15 v Runebergin päivänä. Torttuja tietysti oli kahvipöydässä tarjolla perinteiseen tapaan. Ja pojat kävivät pölkkytalkoissa vetämässä polttopuut pinoon, kesällä sitten ajellaan ne pihaan asti.

Simon elämässä on pientä vipinää, keskiviikkona hänelle (!) tulee hoitaja kotiin meidän Tallinnan matkamme ajaksi. Viikonloppuna tulee Siiri hoitelemaan koirulia kun nää nousee laivaan kohti miljoonakaupunkia. Ensi viikolla on koululaisten hiihtolomaviikko ja myös meidän eläköityneidenkin harrastukset on huilimassa.
Tekisi mieli pyyhkäistä keskeisemmässä Suomessa, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Ehkäpä odottelen kevään tulemista hieman lähemmäksi. 

Siispä. Mitään hykerryttävää ei ole meikäläisen elämässä ollut, jos ei oteta huomioon sitä, että luovutamme eteläisemmän tasavallan asuntomme uudelle omistajalle. Niin tosi vähän olemme siellä ehtineet oleskella, Simo tietysti rajoittaa, sillä en ole halunnut koiraa sen takia siruttaa. No, onhan yksi huoli vähempänä. Ja aikansa kutakin, eikös. Jos ja kun, niin sitten vielä etelämmäksi...lämpöön.

Katolta roikkuva lumi on kuin verhokappa - onneksi ulkopuolella.

Iloinen asia on myös Enni Rukajärven hopemitali. Aivan upea neitonen, hän on mitalinsa ansainnut. Onnea hänelle vielä täältäkin.
Muiden kisailijoiden osalta voidaan jäädä ns. Nopen osille. Eli ei mitään. Pessimisti minä.

Ihan oikeasti en jaksa ottaa nyt kantaa yleisempiin. Kunhan rämmin  elämässä eteenpäin. Kevätauringon paistetta odotellessa kahlataan loskassa.

Zum Schluss:  heti kun ylImpänä oleva sivunnäyttölukema näyttää pelkkiä yhdeksikköjä, ilmoittaudu. Saat pienen ylläripyllärin!

TALVENTÖRRÖTTÄJÄT

Pakkanen huitelee edelleen yli kahdessakymmenessä asteessa. Pienen koiran aamu-, päivä- ja iltalenkitys onneksi ei ota koville, koska lapsena on totuttu maalla vieläkin kovempiin pakkasiin, asenne taitaa olla kohdallaan eikä "kestävyysvajetta".  Ainoastaan Simon pienet tassut taitavat olla pakkasen armoilla melko kovilla?

Aivan upeat talvisäät, aurinko paistaa vaikka ei juurikaan lämmitä. Mutta mielialaan sillä on positiivinen vaikutus.

Lenkkipolun varrella ohuen lumipeitteen alla törröttää kesän jäljiltä "nappikukkien" pystyt korret. Pietaryrtin on pakkanen huurruttanut kuin kermavaahtoon.

Vähästä lumesta huolimatta maisema on niiiin valkoista, ettei törröttäjät juurikaan kuvaan tallentuneet!

Osmankäämien pötkylät olivat myös saaneet huurretta. Uinuvat nyt mutta kevään tullen levittävät siemeniään puron varrelle oikein urakalla.

Lumihuurteinen metsä on kaunis. Sielu lepää polkuja astellessa.
Muutama virkku tiainen tirskuttaa polun varressa kuusikossa, muuten on hiljaista. Joskus saattaa koirulikaveri tulla lenkillä vastaan. Simo tykkää.

Toisaalta tunnen itsenikin jonkinlaiseksi talventörröttäjäksi. Vaikka nautin aurinkoisista ja valoisista päivistä, mieli hamuaa  kevääseen ja kenties jo kesäänkin asti. Ehkä se on se lämpö, mikä tällä iällä tuntuu kovin tärkeältä.
Kesästä muistuttaa toki sisällä kukkivat lumiruusu, amaryllis, orkidea ja kaktuksetkin. Joulusta on vielä monta kukkijaa jäljellä.

Ihanan krookusruukun mukuloineen sain ystävältäni, nyt pukkaa jo taimelle. Aurinkoisella ikkunalla nopeasti nousevat ja toivottavasti myös kukkivatkin.

Puolison toipumiseen tuli takapakkia, lähti ilmeisesti liian aikaisin rehkimään. Lämpö sahasi edestakaisin ja keuhkoputket olivat ihan tukossa. Nyt onneksi jo helpompaa. Vaan miten saisi pysymään tuollaisen "elohiiren" paikoillaan? Itse on opittava hiljaa kävelemään, uskottava, että puolikuntoisena on oltava varovainen ettei toipuminen vaarannu. No onneksi nyt kuitenkin taas näyttää positiivisemmalta. Näillä siis mennään.

Simo nauttii myös aurinkoisista aamuista.

Ulos lähtemisessä hankalin vaihe on takin päälle laittaminen! Mutta hyvä on takki päällä piipertää pakkaskelillä. Ja sitten kun lenkki on tehty, on kiire sisälle lämpimään.

Miks ei kukaan jo avaa ovea?!?

Talvessa on oma viehätyksensä. En ehkä osaisi elää kokonaista vuotta etelän lämmössä.  Pakkashuurteisessa metsässä on helppo hengittää.

Ja kaunista on, eikö?
Tervetuloa Tuuli lukijaksi aittaani, toivottavasti viihdyt.

KOIRULI JA KÄPYLINTUJA

Maailma valaistui kertaheitolla, kun lumihiutaleet laskeutuivat märkään metsikköön. Ensin kaikki suli jälleen märäksi loskaksi, mutta vähitellän pakkanen kiristyi ja säilytti maan valkoisena. Nyt on pakkasta reilut -15 astetta ja se jo tuntuu. Mutta pitkän kostean pimeyden jälkeen tuntuu ihan mukavalta. Riittävästi vaatetta niin kyllä tämän kestää. Jäljellähän on reilut pari kuukautta talvea, maaliskuu jo näyttää kevättä, uskoisin.
Ja pitkän pimeän jälkeen ensimmäiset aurinkoiset päivät tuntuivat juhlalta.

Vielä ei ole näkynyt hiihtäjiä, pieni koirakin painelee kapeata polkua aamuisella lenkillään kohti auringon siltaa...

Välillä on kuitenkin päästävä lipaisuläheisyyteen Siirin syliin.

Ja sitten se lipaisu...

Takki on Simolle tarpeen, vaikka ei niin mieluusti sitä päällensä anna pukea. Pienet tassut on kovilla pakkaskelillä myös.

Vaan kun välillä pääsee kainaloiseksi, taas jaksaa piipertää.

Tänään käytiin laulamassa taas. Joukkoomme oli tulossa uusi laulaja ja menin häntä vastaan ulos. Pihassa isojen pihtakuusten latvassa lauloi lintu, jota ensin luulin mustarastaaksi, huonosti kun näin latvaan asti. Mutta laulu oli jotakin muuta. Odottamani laulaja ilmestyttyä kyselin häneltäkin, mikä mahtoi olla tämä lintu. Arvasi, mutta väärin meni. Sitten lintu lensi alemmalle oksalle ja kohta oli kaksi näitä punaisia lintuja keskinäisessä kähinässä aivan lähellä edessämme lumisella tiellä. Kauniita olivat. Punaisia pikkukäpylintuja, uroksia. Luin lintukirjasta, että tammi-helmikuussa jo hautoo naaraslintu pesässään. Olisko nyt ollut kilpakosinnasta kyse!

(Kuva on lintukirjasta, sillä minulla ei ollut kameraa....)
Ikinä en ole nähnyt käpylintua ja niin lähellä. Olin kuin erotuomari ja hätistin päälle hyökkäävää kauemmaksi. Hieno kokemus kuitenkin.

Sain joululahjakirjan - eli yhden niistä - luetuksi. Minusta Me Keisarinna tuntui aika pitkäveteiseltä. Kunnia tietysti kirjailijalle, paljon on tehnyt taustatyötä ja hurjasti kirjassa oli henkilöitä. 

Katariinasta kertova ensimmäinen kirja oli mielenkiintoisempi, tästä nyt jäi mieleen vaan hänen lukuisat rakastajansa, jotka saivat häneltä maakartanoita, palatseja, rahaa ja jopa maaorjia. Ikääntyvän naisen huvi tuntui olevan kauniit nuorukaiset. Vaihtelevaisen elämän Katariina sai elää, loistoa riitti Pietarhovissa ja Tsarskoje Selossa sekä Talvipalatsissa. Vaan liekö hänellä ollut koskaan sielunrauhaa hovissaan. Luultavasti hän oli onnellisimmillaan Viipurissa ja Haminassa käydessään. Ja tietysti tuntemattomana maatuskana Pietarin eräässä kapakassa vanhan ajurinsa mukana kokemassa tavallisen pietarilaisen elämää.

Toiset saamistani kirjoista on vielä lukematta. Ehkäpä niistä saan seuraavan postauksen. Yksi mieluisimmista saamistani kirjoista on rymättyläläisen Pentti-Oskari Kankaan Onnellisen miehen keittokirja, jonka reseptit on testannut ja kuvannut ystäväni Unelma Mamman maailmasta. Pentti-Oskari kai tunnetaan paremmin Seitsemästä Seinähullusta, mutta ehkä kuitenkin nykyään Herran Kukkarostaankin.

Tämän keittokirjan ohjeita olen päättänyt minä myös kokeilla.
Kiitos Unelma, olen kirjasta tosi iloinen ja ylpeä.

Nyt lätinät shut upiksi ja hei seuraavaan kertaan.

LOPPIAINEN JOULUN VIE

Joulun aika on eletty, nyt on aika kerätä tontut ja enkelit sekä seimen paimenet odottelemaan seuraavaa joulua. Uusi vuosi ja uudet kujeet? Hyvä kun entisetkin ehtisi nyt ikääntyneenä. Uutta vuotta otettiin vastaan kotisohvalla. Meidän ikkunasta näkyy kaikki kaupungin ylle ammutut ilotulitteet ja voi tuota meidän Simo-reppanaa, yhtämittaista haukkua iltakuudesta aamuyöhön. Eikä mikään auttanut. Joka paukku noteerattiin. Iltapissalenkki oli yhtä tuskaa koiran tempoillessa sinne tänne pihamaalla räiskinnän perässä. Yhtään en ihmettele, että toistasataa koiraa oli karkuteillä paukuttelun vuoksi. No, iloita pitää uudesta vuodesta, mutta se euromäärä, joka ammutaan ilmoihin aattoiltana, kertoo selvästi ettei olla köyhiä eikä kipeitä. Minusta ne rahat voisi käyttää helposti vähäosaisten auttamiseen tai lastensairaalan keräykseen. Vaan mikäpä olen moralisoimaan. Sanonpahan nyt vaan, että voi turhuuksien turhuus ja eläinten säikyttely.

Eilinen Loppiaispäivä meni mukavasti. Heti aamusta rynnättiin pihametsikköön risuja polttamaan. Kun syksyllä kerättiin risut harvennushakkuun jäljiltä pihametsässä kasoihin, laitettiin kasan päälle muovipalat. Että olisi kuivat risut sytytettäessä. No olihan ne.
Vaan jatkuvan sateen litinän vuoksi kasan reunoilla kuusenhavut olivat aivan märkiä ja mustuneita. Ja savuttivat ihan sikana. Matalapaine vei savun mennessään metsän läpi moottoritielle. Ja eikös joku nokkela soittanut palokuntaan.

Minä kyykin omalla tulipesälläni aivan motarin lähellä ja prinssipuoliso kouhenteli omaa kasaansa pihan reunassa. Kuulin pii-paa-auton menevän ohi, vaan pian tankkiauto pysähtyi vilkku katolla kohdalleni motarin reunaan. Autosta kömpi nuori palomies, kiipesi meluaidan yli ja tuli rinnettä alas ja riistaportista läpi. Minä kohentelin tulta. Aivan ihana ja asiallinen palomies totesi, että joku oli tehnyt hälytyksen, mutta tämän kosteammaksi tuskin metsä tulee joten ei mitään vaaraa. Juteltiin siinä niitä näitä ja poika toivotti hyvää tätä vuotta ja lähti ansaitulle lounastauolleen. Päällikkövirkailija kävi haastattelemassa prinssipuolisoa hänen tulikasallaan ja totesi kaiken olevan ok.

No, kun harvennushakkuu tehtiin - kerroinkin siitä postauksessa joskus aiemmin - tarjosimme Iso-E:lle risuja hakkeeksi. Ei kelvannut. Vaihtoehdot meillä vähissä, joko tarvomme risukossa lopun ikäämme tai keräämme kasoihin ja poltamme. Sellainen tapaus. Riittää vielä monen monta risukasaa, osa maatukoon metsän lannoitteeksi.

Maa on niin litimärkää, että kumisaappaan alta tirskahtaa askeltaessa kurapilvi polviin asti. Lätäköitä, lätäköitä.

Yhtenä aamuna oli maassa lunta, valkoista lunta. Iltapäivällä sitä ei enää ollut. Mutta vettä jaksaa sataa. Ja metsän sammalet tykkäävät, kun lämpötila plussan puolella.

Joulukukat ovat kukoistuksessaan. Saamassani kukkakorissa on jouluruusu, joulutähti, atsalea, ym.  Joulutähden yritän saada hengissä kevääseen ja istuttaa sen ulos entisen joulutähden kaveriksi. Ulkona siinä on vain yksi nuppu, sisällä kukkia monenmonta.

Uudenvuoden lupauksia en tehnyt. Toivon kuitenkin itselleni paljon, paljon kärsivällisyyttä. Ja pitkäjänteisyyttä. Monta asiaa aloitan, mutta loppuun vieminen on tuskaa. Keskittymiskykykin on vähissä.
Ehkäpä osasyynä on prinssipuolison sairastaminen. Operaatio ei ollutkaan niin yksinkertainen ja helppo mitä luultiin, vaikka toipumista on tapahtunut ja eteenpäin mennään. Toiveita on, vaikka ei täyttä varmuutta siitä, että pahasta olisi päästy. Vaan uskotaan, että Luojan kämmenellä ollaan.

Ajatukset hyppelehtivät sinne tänne. Kertoo keskittymisen puutteesta. No, arkirutiinit hoituvat vanhasta muistista, pyykkikone pyörii ja ruoka muhii hellalla. Sain vanhan kermakakkureseptin, sitä on pakko kokeilla. Tosin minun olisi syytä laittaa suu suppuun kaikelta lihottavalta. Mutta se siitä pitkäjänteisyydestä!

Nyt tää lähtee ripustamaan lakanapyykit kuivumaan ja laittaa läppärin shut-upiksi. Kaikille upeata alkanutta vuotta, terveyttä ja iloista mieltä. Näillä mennään.