VALKOLAKKIEN JUHLAPÄIVÄ

Gaudeamus igitur... hänet on nyt lakitettu. Lapsenlapseni, neito nuori, painoi valkolakin mustille hiuksilleen. Ilon päivä myös isovanhemmille ja reipas suoritus itsenäistyneeltä tyttärentyttäreltä, joka teki illat töitä ja päivät lukioi.  Tavoite on saavutettu ja ne arvosanat, jotka jäivät harmittamaan, ovat korotuslistalla. Niin sitä pitää. Toisin kuin minä aikoinani, enpä halunnut lukioon ja sitten saapui tuo prinssi Rohkea, joka karautti suoraan sydämeen ja lukio jäi kolmen lapsen päähän. Vasta seitsemän laihan vuoden jälkeen istuin koulunpenkille ja iltalukioonkin vasta sitten viisikymppisenä. Ei, ei valkolakki ollut minulle haave nuorena, mutta kun kaikki kolme lastani olivat lukionsa selvittäneet, pitihän äitiliinin myös yrittää. Menin syksyllä täysillä mukaan iltaopiskeluun ja seuraavana syksynä kirjoitin. Se vain harmittaa, että meni vuodessa läpi, sillä viihdyin koulussa  todella hyvin. Olisinhan voinut kaikki kolme vuotta olla mukana opiskeluelämässä. Mutta piti olla tehokas, kai? ja samanaikaisesti vielä mukana kunnallis- ja ay-politiikassa. No, kaatunutta maitoa on turha itkeä. Nyt on kiva seurata nuorempien ponnisteluja opintiellä ja itse keräillä vaan  elämän kokemuksia.

Kuohuviinissä oli sama sävy kuin näissä ruusuissakin. Onnea ja menestystä elämän taipaleelle kaikille tänään valkolakin päähänsä painaneille. Olette jokainen ruusunne ansainneet.