ISOVELI-KIRJASTA PIKKUVELJEEN

Mirjam Hietalan kirja Isoveli on nyt luettu. Harvoin kirjasta löytää näin taidokasta kerrontaa; siinähän viedään kahta eri aikakautta rinnatusten, saman perheen tarinaa sota-aikana 40-luvulla ja nyt vuosituhannen vaihteessa. Kirja on, niinkuin Rosina sitä kommentissaan luonnehti, psykologinen kehityskertomus siskosta ja kehitysvammaisesta veljestä.

Hietala  kuljettaa tarinaa todentuntuisesti.  Hän kuvaa hienosti perheenäidin arkea, tunteita ja selviytymistä sota-aikana miehen ollessa rintamalla,  ja myöhemmin perheen tyttären Kirstin silmin kehitysvammaisen veljen elämää. Ensin äidin kuoltua ja pojan jäätyä kahdestaan isänsä kanssa,  ja lopuksi itsenäisessä asumisessa ryhmäkodissa.  Tarinalla on yhtymäkohtia omakohtaisiin kokemuksiini. Jopa niin, että kirjan perheen kesämökin nimikin on sama kuin meidän!


Kirja kertoo kahdesta kansakoulunopettajasta, Hiljasta ja Arvista, joiden ensimmäinen lapsi, poika Veikko, syntyy keskosena ja hänen elämänsä alku on sairaalloista, jatkuvia vatsavaivoja.  Toiseen jalkaan pesiytyy sairaalahoitoa vaativa sairaus. Kehitys viivästyy; käveleminen, puhuminen. Äidin sydämessä ailahtaa vilpitön ilo ja toivo aina, kun Veikon tilassa tapahtuu paranemista ja kehityksen etenemistä. Veikko on äitinsä sydämenlapsi, tarvitsee äitiä eniten ja ehkä antaa äidille lapsista eniten.


Mieheni vanhemmat, kansakoulunopettajat Rauha ja Oskar  elivät samankaltaiset vaiheet. Oskarin ollessa sodassa Rauha piti yksin koulua maalaiskansakoulun koko oppilasmäärälle. Samalla tavoin kuin kirjan Hiljan hänenkin piti huoltaa perheensä, pienet lapsensa ja kotieläimetkin. Sisukkaita olivat nämä entisajan naiset, pärjäsivät - ja pakko oli pärjätä. Kirjeet kulkivat rintamalle ja rintamalta antaen neuvoja ja tukea arjessa selviytymiseen.


Rauha oli ahkera käsityöihminen. Kangaspuissa oli aina loimi odottamassa kutojaa. Päivät koulutyössä olivat raskaita ylisuuren oppilasmäärän ja kaikkien luokka-asteiden opettamisen vuoksi. Koulussa ilmennyt vesirokko ei säästänyt opettajaakaan, jonka raskaus oli alkuvaiheessa. Kangaspuissa oleva mattokangas oli saatava valmiiksi. Voimat kenties äärirajoilla. Mutta pinnistellä piti saadakseen kolmilapsisen perheensä päivittäin eteenpäin.


Kun poikalapsi sitten syntyi, kaikki näytti aluksi olevan ihan hyvin. Lapsi oli isokokoinen ja kiltti. Kehittyi, joskin hitaanlaisesti. Vähitellen äiti kuitenkin havahtui; hänen lapsensa kehitys on viivästynyttä, lapsi on lievästi kehitysvammainen. Äidin tuntoja siinä tilanteessa ei ole vaikea arvata. 


Risto kehittyi kuitenkin pikkuhiljaa ja äiti teki hänen kanssaan valtavan urakan opettaessaan poikaansa lukemaan, tuntemaan kasveja ja eläimiä, laskemaan ja kirjoittamaan. Päivittäiset askareet olivat aina oppimistilanteita. Ja Risto oppi. Hän oli avulias ja kohtelias. Mutta yksi ominaisuus oli yli muiden; musikaalisuus. Soittaminen kiinnosti poikaa jo varhaisesta lähtien. Eikä soittohalukkuutta säikäyttänyt edes vahingossa mustan pianon koskettimille kaatunut palava kynttilä, joka sytytti kosketinrivistön palamaan. Onneksi vahingot jäivät vähäisiksi ja palo saatiin sammutettua.


Kun vanhemmat sisarukset olivat jo lentäneet pesästä, Risto tentti äitinsä opettamana kansakoulun oppimäärän. Äidillä oli huoli siitä, että poika pärjää itsenäisesti, kun vanhemmista aika jättää. Sama huoli oli kirjan Hilja-äidillä pojastaan Veikosta. Mutta toisin kuin Hilja, joka suojeli ja varjeli poikaansa lähes kaikelta, Rauha äiti kasvatti Ristoa itsenäisyyteen. Sitkeydestä kertoo myös se, että samanaikaisesti perheessä kasvoi pikkuveli ja isosiskon erottua miehestään myös tämän kaksi pientä tytärtä. Venymistä vaadittiin molemmilta vanhemmilta.


Sitten, kun vanhemmat eläköitymisensä jälkeen muuttivat pääkaupunkiin, sai Riston musiikkiharrastus uusia eväitä. Risto ei tarvinnut soittaessaan nuotteja lainkaan. Hän otti pianosta soinnut suoraan ja soitti neliäänisesti virret ja laulut. Ulospäin suuntautuneena Risto tutustui helposti ihmisiin, hän kävi jumalanpalveluksissa ja tutustui kanttoreihin, jotka antoivat musiikillisesti lahjakkaan pojan säestää virsiä. Kyllä Risto oli otettu! Moniko on esim. Kryptassa saanut soittaa? Ja kerran opittuaan Risto soitti ulkomuistista. Sellaista musiikinlahjaa harvalla lienee.


Risto itsenäistyi ja asui aikuisikänään ryhmäkodissa. Hän tutustui siellä Marjattaan ja rakastui. Kihlaus ei ollut äidille mieluisa tapahtuma, vaikka siihen ei mitään sanomista ollutkaan. Isä oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Ristolle ei tuottanut vaikeuksia liikkua pääkaupungissa, hän tunsi paikat ja tiesi kadut kuin omat taskunsa. 


Vähän yli neljäkymmenvuotiaana Risto sairastui vakavasti. Elämänhalua olisi ollut, mutta syöpä vei voimat. Ryhmäkodissa Ristolla oli oma urkuharmooni. Mieheni lunasti sen vanhimmalle tyttärellemme, mutta taitaa olla ilman soittajaa edelleen. 


Kirjan Veikko itsenäistyi äitinsä kuoleman jälkeen jäätyään isänsä kanssa kahden. Veikko oppi kulkemaan lentokoneella sisarensa luokse kylään. Sisaret myivät perheen kesäpaikan, Kesärannan. Veikon isän haave mökinpaikasta lapsuuskotinsa mailta ei toteutunut, Haukijärvi jäi haaveeksi. Hauska yhtymäkohta on, että meidän mökkimme on Kesäranta ja anopilla oli aikanaan Haukiranta. Ovat ilmeisen tavallisia kesäparatiisien nimityksiä!

Isoveli -kirja vei minua mukanaan. Eikä liene kumma lainkaan.
Kun kirjailija on -44 syntynyt, ihmettelen hänen osaamistaan ja oivalluksiaan kuvatessaan sota-ajan mielialoja ja tilanteita. Niin elävästi kerrottuja ovat.