KIRJEITÄ KIVEN ALLE

Tänään sain sen loppuun luetuksi. Marja Leena Virtanen on taitava kirjoittaja. Hän sitoo kirjan kolmen sukupolven naisten tarinat yhteen pienenä kuolleen Marketan kautta. Kirja on kuin kokoelma novelleja evakkonaisten elämästä ensin Karjalassa, sitten sodan karkoittamina ja elämän jatkumisesta uuden asuinpaikan löydyttyä. 


Kirjan henkilöistä nousee ensimmäisenä Siviä, jonka äiti Mari nuorena joutui mustikkamättäälle Viktorin raiskaamaksi. Mari naitettiin nopeasti kuivankälväkälle Luukakselle, joka ei Marista lämmennyt, mutta piti Siviästä kuin omasta lapsestaan, jopa niin, että hemmotteli Siviää Marin motkotuksista huolimatta.   Mari ei saanut Luukakselta rakkautta eikä läheisyyttä, niinpä hän tyydytti seksuaaliset tarpeensa tämän isän Untamon kanssa salaa tämän kamarissa.


Siviä rakastui nuorena suunnattomasti mustakiehkuraiseen Kaarloon, joka vingutti viuluaan. Äitinsä, Työn vastustuksesta huolimatta Siviä sai Kaarlonsa, ja tämän kanssa ensin kaksospojat, sitten tyttären Riikan ja toisen tyttären, Marketan. Marketta oli heiveröinen ja häälyi elämän ja kuoleman rajalla. Kaarlon isä tuuditti Markettaa vielä, kun evakkoon lähtö oli edessä. Marketta kuitenkin kuoli jo Karjalassa ja lopuksi isä Kaarlo toi pienen arkun evakkomatkalla mukanaan. Siviälle pojat olivat kaikki kaikessa eikä hän näyttänyt tytärtään suuresti surevankaan.


Asettauduttuaan uuteen asuinpaikkaan Siviä synnytti jälleen tytön, joka kastettiin kuolleen Marketan mukaan.  Tämä Marketta kirjoitti kuolleelle kaimalleen kirjeitä ja hautasi ne kivien alle ja maan sisään. Marketta, joka oli omissa oloissaan oleva ja vähän eristäytynyt, pohti kirjeissään kaikkia mieltään askarruttavia asioita kuolleen sisarensa kanssa. Siviästä ei ollut naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioistakaan tyttärilleen neuvojaksi. Hänellä oli omissa myrskyissään riittävästi soutamista...


Siviän mies Kaarlo teki hevosvaljaisiin luokkeja ja myi niitä markkinoilla. Siviä oli mustasukkainen - ja aiheesta. Kostoksi Siviä mielipahasta selvittyään maalasi saunan lauteet sinisiksi. Siitäpä Kaarlo lopun aikaa muistaisi luokkeja taivutellessaan aviorikoksensa. Vanhemmiten Kaarlo alkoi maalata tauluja ja kaupitella niitä markkinoilla, kun traktorit korvasivat hevosen eikä luokkeja enää tarvittu. 


Vanha Mari kutoi aina sukkaa kävellessäänkin. Kirjailija kuvaa Marin kutomistakin hauskasti, sukanneule valuu kutomisen myötä pikkuhiljaa alas lattiaa kohti.


Luukas, Siviän isä ja Marin mies, piti kalastamisesta ja hänellä oli aina kalakaverinaan nokkeluuksia lateleva Eljas. Miesten ollessa kalareissullaan myrskyn noustessa Siviä lämmitti saunan, laittoi ruuan valmiiksi ja lähti miehiä etsimään rannalta. Kun nämä märkinä sitten vihdoin tulivat rantaan, Mari huolehti heidät kotiin ja saunaan. Muisti sitten, ettei antanut miehille pyyhkeitä mukaan. Lähti viemään niitä saunaan, avasi saunan oven ja tajusi, mitä nämä miehet siellä olivat keskenään tekemässä. Siitä paikasta Mari lähti veljiensä luo, sopi veljensä Alpon kanssa yhteisestä taloudesta ja haki omat tavaransa Luukkaan luota. 


Siviä, joka jäi isänsä luokse, löysi Luukkaan myöhemmin riihestä roikkumasta ja peri Luukkaan varallisuuden, josta oli hyötyä myöhemmin Kaarlon vanhempien hoitamisessakin. Maria tarvittiin vielä hautaamaan miestään Luukasta, vaikka hän ensin kieltäytyikin tulemasta.


Siviän ja Kaarlon pojat lukivat Helsingissä insinööreiksi ja elivät omaa elämäänsä. Tytär Riikka peri myöhemmin mummonsa Marin omaisuuden, josta Siviä ensin ole vähän katkera, kääräisi heti jo äitinsä kuoltua tämän hopeiset kermakon ja sokerikon kassinsa pohjalle, mutta palautti sitten huomatessaan, että Mari oli häntäkin testamentissaan muistanut.


Markettakin luki ylioppilaaksi, josta Siviä oli kovasti ylpeä; harvemmin siirtolaisperheistä kolmea ylioppilasta! Sitä kannatti jo juhlia vaikka naapureiden kateuden herättämiseksi.
Yliopistossa opiskeltuaan Marketta kuitenkin palaa kotiin hoitamaan isäänsä Kaarloa. Torikauppiaalta hän väkinäisesti ostaa kannellisen korin, jolla hän tuo myös kaupungista löytämänsä Mirrin kotona olevan kissansa kaveriksi.


Kirjeitä kiven alle -kirjaa on sanottu rakkaudettomaksi ja ankeaksi sen vuoksi, ettei siinä rakkaus välity  sukupolvien välillä. Mietin, miten se voisikaan välittyä, kun ainoa todellinen rakkaus löytyy vain Siviän ja Kaarlon ensimmäisistä yhteisistä vuosista Karjalassa. Kaikki muut suhteet ovat täynnä häpeää, salaisuuksia. Näiden vaiheiden kovettamat ihmiset ovat kuitenkin toisaalta inhimillisiä, heidän kaltaisiaan kohtaloita on ollut - ja edelleenkin on olemassa. Ainakin minä samaistuin monessa kohtaa kirjan kuvaamiin tilanteisiin, miksiköhän?


Kirjan kieli on sanoinkuvaamattoman värikästä,  tietyn paikan karjalan murretta. Ehkä tämä kuvakieli saa kirjan henkilöt tuntumaan niin todellisilta. Kirjeitä kiven alle on lukunautinto, jota ei voi jättää kesken. Parhaita tänä vuonna lukemiani kotimaisia kirjoja, ehdottomasti. Kiitos Leena Lumi, että toit tämänkin kirjan lukulistalleni.