KYLLÄ! TUNNUSTAN!

Mummeli muisti tällä tunnustuksella minua, kiitos!
Mielelläni tunnustan kaiken, mitään salaamatta, kaiken minkä muistan. Jos muistan. Seitsemän asiaa. Ja sitten pitäisi nimetä, kenelle tunnustuksen seuraavaksi lähettää.


Tässä päällimmäiset:
- Olen tullut varsin hajamieliseksi, kun päivä ei enää rytmity ansiotyöllä.


- Kotini on linnani, onneksi ei linna ole kotini. Tavarataivas ei
ole kovin kaukana luonnehdittaessa tätä elinympäristöäni. Jotain tarttis tehdä ja tehdäänkin.

- Kaiken keskellä sukkuloimme minä, prinssipuoliso ja koirulini Simo, joka on päivieni keskipiste. Elvis-poika (chinchilla) ei sukkuloi vaan nököttää häkissään nakerrellen heinänkorsia ja omenapuun oksia. Ja meillä soi haitari...


- Intohimoni ei suinkaan ole syöminen, mitä ei hevillä ulkomuodostani uskoisi, vaan todellakin lukeminen. Luen kaiken, mitä eteen tulee. Lehtiä olen tilannut urakalla, lukenut urakalla ja nyt myös perunut tilauksia urakalla. Mistähän sekin kertoo?


- Joskus pitkästyn ja lähden tuulettumaan ja elämyksiä metsästämään joko eteläisempään tai läntisempään. Risteilylle, kirpparikierroksille tai muuten vaan hyvän ystävän kanssa lätisemään. Meiltä se käy.

- Haaveilen vielä matkasta joko Australiaan tai Uuteen Seelantiin. Saa nähdä, toteutuuko haaveet. Aarrekarttaa en näistä viitsi rakentaa, mutta lähden heti, jos on saumaa. 


- Kesäaika mökillä sisemmässä Suomessa on luksusta ilman luksusta. Kantovesi, ulkohuussi, työleiri, sauna joka ilta, mutta järveen kymmenen askelta saunasta. Se maisema, järvi, kuikat, telkät ja joutsenet. Kaloista viis. Mutta marja- ja sieniretket syksymmällä.
Ah, niistä nautin.

Voi vitsit. Joko ne seitsemän syntyä syvää täyttyivät! Olispa niitä nyt tässä voinut latoa peräperää enemmänkin. Mut olkoon nyt.
Koirulikin oikaisi itsensä sohvanmutkaan sen merkiksi, että nyt alkaa riittää. Kerron sitten taas lisää, jos ei aivan kaikki pyyhkiydy mielestä ajanmittaan. Sitä kun on liikkeella...

Muuten tänä aamuna kirjekuoria kaivellessani (serkkutapaamiseen kutsut postitettava) löysin hykerryttävän hauskan paperinipun. Ihana työtoverini eli arbetskampraatti tai kollageeni oli kasannut työtaipaleeltani niitä loruja, lauluja ja kirjeitä, joita olin hänelle ja muulle lähiympäristölle runoillut. Sainpa makeat naurut. Ja muistuipa mieleen duunikaverit hyvässä ja pahassakin. No, en ole riidanrakentaja, sovittelija paremminkin, joten eipä  murhetta. Vasta kun meidät myytiin, uudelleen organisoitiin, meistä vanhoista ja jo pian eläköityvistä tuli ongelmajätettä. Ihme, ettemme joutuneet Eko-Kemin kuormaan, hih. Aika entinen ei koskaan enää palaa, ehkäpä juuri onneksi ei!


Sunnuntaina on äitienpäivä. Tässä "Orvokkeja äidille" jo etukäteen.

En taida nimetä ketään tämän tunnarin saajaksi, ihan vapaasti voi sen napata, ketä asia kiehtoo ja kiinnostaa.
Mukavaa perjantaita. Meilläpäin sataa, sataa, ropisee...