UNTEN SYVISSÄ VESISSÄ

Prologi: Hereillä en voisi
hengittämättä
sukellella pinnan alla,
määrättömästi...

Aamuyön väistyvä hämäryys
läpi tuulen henkäysten liikuttaman
pitsiverhon.
Ikkuna avoin unissakävelijälle
ilmojen halki, alas rantatörmään...

Jalkapohjissa kosteus
yön kylmettämistä laituripuista.
Sukellus aamun vielä viileään veteen.
Olenko hereillä? En tiedä.
Silmäni ovat auki.
Uin veden alla, missä järven tummat syvänteet
vetävät minua puoleensa.
Hiukseni leviävät ja leijuvat pääni ympärillä.

Jatkan vedenpinnan alla,
edessäni lumpeitten varret
nousevat pystysuorina valoon päin.
Puikkelehdin kevyesti ahvenvitojen välistä.
Nousevan aamuauringon valo läpäisee vettä -
heittää varjoja pohjahiekkaan.
Olla unessa, ei hereillä.
Hengittäminen ei tunnu olennaiselta.
Unimaailmassa.

Ihminen, ennen yksi ystävistä,
nyt vihamieheni. Hänkin ui veden alla.
Säpsähdän. Pelottaa.
Hän seuraa minua.
Pyristelen pakoon.
Vesi on mustaa ja järven pohja upottaa,
pohjamudasta törröttää tummia järvihakoja,
kauan sitten veteen kaatuneiden puiden
sileiksi hioutuneita, limaisia ja etovia
oksaisia runkoja.

Mutaan painuneiden puiden alla kivikaloja, "konttiryssiä",
Jalkani uppoavat iljettävään sameaan veteen...
Huudan apua, vain vesikuplia nousee pinnalle huudostani.
En tahdo syvyyksiin. Haraan vastaan,
kauhon vettä päästäkseni lähemmäksi rantaa.
Yläpuolellani auringon säteen lävistämä vedenpinta.

Katson ympärilleni hämärässä huoneessa.
Hiestä märkänä, peitto kiertyneenä ympärilleni.
Huomenta.