MUISTOJA MILANOSTA

Erään päivän päähänpistosta lyöttäydyin mukaan matkalle Milanoon. Meitä oli neljän naisen poppoo, pikkuminiä, Roosa, Elina ja minä. Tuhnukelissä ajeltiin ensin parin tunnin verran Lappeenrantaan, missä on Suomen vanhin lentokenttä, ja mistä Ryanair lennättää ihmisiä etelämmäksi.


Lentokentällä odotusaula oli täpösen täynnä, yllätys yllätys, itärajan takaa tulleita turisteja. Onhan Lappeenranta heille lähellä oleva lähtöpiste lennolle niinkuin nyt Milanoonkin. Eipä meitä monta suomenkieltä puhuvaa turistia koneeseen kiirehtinyt, nauratti, kun joillakin oli niin hoppu lennokkiin, että juoksivat pitkin jäistä asfalttia, ottivat kuperkeikan ja jatkoivat muina miehinä ylös koneen portaita. Näissä halpislennoissa kun ei ole ennalta määrättyjä paikkoja kenelläkään. Ehkäpä juuri siitä syystä priority-kymppi on syytä maksaa!


Kentällä lähtötaulussa luki Bergamo. Vähän jo matkanjohtajamme säikähti, Milanoonhan meidän piti. Vanhastaan muistin pienen ja idyllisen kaupungin, jossa kirpunkokoisen kahvilan kirpunkokoisessa vessassa posliiniseinät ja lattia. Ja lattiassa pieni reikä, ei pyttyä. Että sinnekö?  Onneksi oli nettiväline mukana ja selvisi, että lento on Orion kentälle, josta välitön bussiyhteys Milanon keskusrautatieasemalle. Siis oikea tuntui olevan suunta!


Kolmen tunnin lento, perillä haipakkaa sumuisessa säässä ajava bussi ja niin me sitten nökötimme laukkuinemme rautatieasemalla. Koska oli jo myöhäinen ilta, otimme taksin hotelliin. Taksimies vähän ihmetteli, että halusimme mittarikyydin niin lyhyelle matkalle. Vaan emme halunneet hortoilla hotellia etsien. Nopsasti päästiin hotelliin ja pehkuihin. Huominen olisi täynnä haasteita...


Hotellin mahtavan aamupalan jälkeen kiiruhdimme kaupungille. Yllätys, milanolaiset viettivät autotonta päivää, julkinen liikenne ei toiminut. Vartuimme kiertoajelubussia, joka ei tullut. Kun näimme ihmisten valuvat metroasemalle, seurasimme heitä ja kas, pääsimme täpösentäyteen vaunuun ja riemulla ei rajoja! 


Ensimmäinen tutustumiskohteemme oli Castello Sforzescon museo.

Sisällä riitti nähtävää kerrakseen. Oli huonekaluja, maalauksia, aseita, haarniskoita...

Upea äiti-lapsi veistos

Peltipoika! Mitenkähän tukala asu todellisuudessa lienee!

Tässä eräs valtavan isoista gobeliineista, joita ei kylläkään olisi saanut kuvata lainkaan!!

Maalaus, jonka tekijä jäi minulle tuntemattomaksi.

Museon sisäpihalle näkymä. Linnanpiha on suosittu hääparien valokuvauspaikka.

Valkeat leijonankidat ja ruusut kukkivat linnan pihan puistossa.

Museon nähtyämme jatkoimme matkaa Leonardo da Vincin museoon tavoitteenamme nähdä kuluisa Viimeinen ehtoollinen. 

Kirkko Santa Maria Delle Grazian ovi oli kiinni, ja viereisestä infotiskistä selvisi, että maalausta saattaa hyvällä onnella päästä katsomaan jos on tehnyt etukäteen varauksen - eikä sekään ole varmaa, sillä katsojien määrää on rajoitettu maalauksen suojelemiseksi. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä taulu, johon Vinci on maalannut Johannes Kastajan naisen hahmoon. Onko se vain Vincin fiktiota...

Emme siis nähneet kuuluisaa taulua, mutta tämä pensas kukki kadun varrella ihanan vaalenpunaisin kukin.

Tavoitteenamme oli vielä Breran Pinacoteca -taidenäyttely. Valitettavasti sinne oli kilometrin mittainen jono, joten kiertelimme läheisellä sivukadulla antiikki- ym. muun rihkaman kauppiaiden pöytiä. 

Olipa hintataso niin yläkantissa, että mukaan tarttui ainoastaan pikkuruiset cymbalit kilisemään paikan muistoja. Katsastimme myös ruokapaikkoja, mutta päätimme kuitenkin palata hotelliin ja sen ravintolaan illalliselle. Väsymyskin jo painoi, joten pehmeä vuode tuntui houkuttelevalta.