KUKA OIKEASTAAN OLEN?

Kävellessämme sunnuntain iltapäivällä Tukholman Vårbergissa tunnelbaanalle, ohitimme edellämme kulkeneen tumman hehkuvaan punaiseen pukeutuneen ihmisen. Hoikka, kookas, hieman jo kumarassa kävelevä.  Helmenvalkoiset pitkät hiukset kihartuivat niskaan kiinnitetylle poninhännälle. Käännyin taakseni nähdäkseni hänen kasvonsa. Korostuneen vaaleat, sopusuhtaiset kasvonpiirteet. Tunnistin hänet television dokumentista. Joulutähden punaista asua täydensi samanvärinen solmio ja valkoinen kauluspaita.

Joskus viikko sitten Yle fem lähetti dokumentin, missä kaksi ruotsalaista miestä  kertoivat elämäntarinaansa. Toinen heistä oli tämä nyt näkemäni mies hehkuvan punaisessa asussaan.
Erikoista näissä miehissä oli se, että molemmat olivat syntyneet miehiksi, mutta käyneet läpi sukupuolenvaihtoleikkauksen eli heistä oli tehty naisia. Naisina he olivat eläneet vuosikymmenet.

Dokumentissa toinen miehistä, Mikael, joka oli muuttunut  Mikaelaksi, katui syvästi. Hän halusi jälleen mieheksi ja sanoi, että päätös leikkauksesta oli hetken mielijohde. Jos lääkäri silloin olisi häneltä kysynyt, onko hän ihan varma siitä, että haluaa muuttua naiseksi, olisi hän taatusti perunut aikeensa. Mutta tehtyä ei saa helposti tekemättömäksi.
Tämä toinen kertoi halunneensa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi ja koki, että saavuttaisi sen paremmin naisena. Hän rakastuikin tansseissa tummaan nuorukaiseen, meni hänen kanssansa naimisiin ja eli avioliitossa vaimona yksitoista vuotta. Vasta silloin hänen miehelleen selvisi, että vaimo oli salannut häneltä syntyneensä mieheksi.

Mies kertoi avioliitostaan, miten rakastuneita he olivat. Vihkikuvastakaan  ei ikinä olisi voinut päätellä, että kuvassa on kaksi mieheksi syntynyttä. Kun perheeseen ei syntynyt lasta, vaimo totesi hänellä olevan synnynnäinen vika, joka estää lasten saamisen. Joka aamu vaimo nousi neljältä ajamaan partansa mieheltään salaa. Mutta he olivat onnellisia niin kauan, kun salaisuus säilyi.

Molemmat dokumentissa kuvatut miehet olivat taas muuttumassa miehiksi jälleen. Tämä punapukuinen jo fyysisestikin riisuttu naiseudesta. Kuitenkaan hän ei ymmärtääkseni oikein tiennyt, kumpaa sukupuolta hän lopultakaan on. Sanoi olevansa kummajainen. Tosiasia on, ettei kumpikaan näistä miehistä pysty korjauksien jälkeenkään elämään fyysisesti täyttä elämää parisuhteessa. Ei miehenä eikä naisena.

Viime torstaina ruotsinkielinen kanava lähetti samasta aiheesta ohjelmaa. Ne kolme naista, jotka tässä dokumentissa esiintyivät, tuntuivat olevan onnellisia elämäänsä naisina. Mutta silti. Jäin kyllä miettimään, mikä saa ihmisen tähän muuttumisleikkiin ryhtymään. 
Mutta jos todella tuntee syntyneensä väärään sukupuoleen ja ehdoin tahdoin haluaa muuttua toiseksi, mikä minä olen sitä päätöstä arvostelemaan. 

Joskus nuorena olin itse kovin poikamainen ja villi kakara. Kiipeilin puissa räkättirastaan pesillä, viihdyin paremmin poikasakissa kuin tyttöjoukossa, harrastin ritsojen tekemistä ja niillä ampumista. Halusin olla kuin pojat. Mutta murrosikä teki minusta naisen ja naisena olen halunnut elää. Mieleeni ei ole koskaan tullut, että olisin onnellisempi jonain toisena. Sen takia mietityttää, miten paljon on valmis uhrautumaan uskoessaan elämänsä muuttuvan paremmaksi.
Ja joutumaan sittenkin ehkä ojasta allikkoon. Onneksi kuitenkin toisenlaisiakin tarinoita on. Lieneekö itse kukin oman onnensa seppä?

Punapukuinen mies maanalaisessa vaikutti kovasti yksinäiseltä. Omissa ajatuksissaan olevalta. Sama yksinäisyys näkyi hänestä jo dokumentissa. Kummajainen, niinkuin hän itse sanoi. Mutta elää omaa elämäänsä, sulautuu ihmismassaan ja erottuu vain värikkäällä pukeutumisellaan. Ehkä ilman dokumentin katsomista minäkin olisin vaan nostanut kulmakarvojani ja ihmetellyt hänen syvän punaista asuaan.