...puhumattakaan nyt kesäsäästä! Neljätoista astetta mittarissa aamulla sisällä mökissä, samat neljätoista ulkomittarissa kun tultiin tänne etelämpään. Ja mikä tuuli pyörittää pihan laidan koivuja ja pihamäntyä. No huomiseksi on luvattu sitten lämpöisempää, saapas vaan nähdä.
Ja vanha rouva. Luuli olevansa kuin silloin ennen. Intoutui mökillä paistamaan lapsenlapsen pyynnöstä lettuja "lettukeittiössään". Kaikki meni hyvin ja kyllä letut sitten maistuivatkin.
Lauantain aamulla lapsenlapsi kysyi, josko mummi poimisi heille pienen pakasterasiallisen vattuja. No tottahan toki. Ja kumisaappaat kyiden varalta jalkaan ja menoksi. Tiesin pojan mökin liiterin vieressä mökkylän päällä vatukon jossa isot vadelmat riippuivat eilisen sateen jäljiltä odottamassa poimijaa.
Ei muuta kuin kuten ennen nuoruuden innossa kiipesin mökkylälle kurottelemaan houkutuksia. Kaikki meni aluksi ihan hyvin. Sitten kurotin vähän kauemmaksi ja kas, saapas tarttui johonkin koloon ja hups mummoa vietiin. Yritin tukea viereisestä koivunrungosta mutta sain vain vasemman pikkurillin ukkosen mustaksi. Ja kipeäksi. No hetken otin lukua pää alaspäin rinteen kivikossa. Silmälasit olivat lentäneet jonnekin, kopeloin puhelinta taskustani mutta hävetti niin, etten sitten apua soittanutkaan (sanovat jo muutenkin tapaturma-alttiiksi meikämummoa) vaan kierittelin itseäni - en muistanut kyitä lainkaan - hieman suorempaan mökkylän juurelle. Varovasti kokeilin nousta, oikean puolen kylkiluihin sattui vietävästi mutta hengitys kulki. Ja marja-astiaan oli jäänyt ainakin puolet jo siihen mennessä kerätyistä. Hyvä juttu. Otin varovaisia askeleita ja tunnustelin oloani. Kun kerran pystyin kävelemään, pystyin poimimaan rasian täyteen vadelmia.
Mökille sitten könkytin varovasti. Rajaojan yli on yleensä kaksi kakkosnelosta rinnakkain. Nyt oli vain yksi. Menin ojan pohjan kautta kun en uskonut tasapainoiluun enää lankulla.
Suutarin pitäisi pysyä lestissään. Kun ikää karttuu, tulee vähitellen kömpelyyttä vaikka ei sitä itse huomaa. Luulee olevansa ihan teini-ikäinen tappiin asti.
Olin kuitenkin ihan onnellinen, ettei luita poikki. Mitä pienistä mustelmista. Kipukin ajan myötä hellittää. Kuin uhmaten (no tosiasiassa en kertonut prinssipuolisolle koko tarinaa kupsahtamisesta) otin sieniveitsen ja pikkuämpärin ja hiippailin kanttarellimetsään. Siellä kyykistellessä selkä vertyi ja pois metsästä kävelin jo menoa reippaammin. Prinssipuolison mielestä olin metsässä niin pitkään että oli jo huolissaan. Mitä ihmettä, ei meikä lapsuusaikaisiin lähimetsiin eksymään pääse. Ja kanttarellisaalis oli kohtuullinen.
Simon mieluisinta puuhaa oli "keskustelu" kuikkien kanssa. Kuikat tulevat aivan laiturin eteen, koira haukkuu ja kuikat tietää ettei meidän Simo tassujaan kastele. Kun minä tulin kameran kanssa riittävän lähelle, kuikat sukelsivat ja nousivat sitten yhtenä parvena vähän kauempana. Minua kavahtivat, koiraa eivät!
Simo ihmetteli, minne katosivat.
Siellä nousivat pintaan taas. Ja ei kun uudelleen räksyttämään niille.
Harmi että kuvistani tulee niin pieniä ja huonoja. Olis käyttöä hiukkasen paremmalle kameralle. Mutta, mutta. Enhän minä mikään kuvaaja ole, kunhan räpsin jos joku tulee riittävän lähelle.
Ja kauempaa katsottuna, no hm. Näkee jos näkee mitään.
Nyt kotona taas, ensimmäinen koneellinen pyykkiä pian pesty, Lemmen viemä katsottu ja odotellaan, minkälainen vauveli putkahtaa Englannin hoviin. Jännittää...
Ja vanha rouva. Luuli olevansa kuin silloin ennen. Intoutui mökillä paistamaan lapsenlapsen pyynnöstä lettuja "lettukeittiössään". Kaikki meni hyvin ja kyllä letut sitten maistuivatkin.
Lauantain aamulla lapsenlapsi kysyi, josko mummi poimisi heille pienen pakasterasiallisen vattuja. No tottahan toki. Ja kumisaappaat kyiden varalta jalkaan ja menoksi. Tiesin pojan mökin liiterin vieressä mökkylän päällä vatukon jossa isot vadelmat riippuivat eilisen sateen jäljiltä odottamassa poimijaa.
Ei muuta kuin kuten ennen nuoruuden innossa kiipesin mökkylälle kurottelemaan houkutuksia. Kaikki meni aluksi ihan hyvin. Sitten kurotin vähän kauemmaksi ja kas, saapas tarttui johonkin koloon ja hups mummoa vietiin. Yritin tukea viereisestä koivunrungosta mutta sain vain vasemman pikkurillin ukkosen mustaksi. Ja kipeäksi. No hetken otin lukua pää alaspäin rinteen kivikossa. Silmälasit olivat lentäneet jonnekin, kopeloin puhelinta taskustani mutta hävetti niin, etten sitten apua soittanutkaan (sanovat jo muutenkin tapaturma-alttiiksi meikämummoa) vaan kierittelin itseäni - en muistanut kyitä lainkaan - hieman suorempaan mökkylän juurelle. Varovasti kokeilin nousta, oikean puolen kylkiluihin sattui vietävästi mutta hengitys kulki. Ja marja-astiaan oli jäänyt ainakin puolet jo siihen mennessä kerätyistä. Hyvä juttu. Otin varovaisia askeleita ja tunnustelin oloani. Kun kerran pystyin kävelemään, pystyin poimimaan rasian täyteen vadelmia.
Suutarin pitäisi pysyä lestissään. Kun ikää karttuu, tulee vähitellen kömpelyyttä vaikka ei sitä itse huomaa. Luulee olevansa ihan teini-ikäinen tappiin asti.
Olin kuitenkin ihan onnellinen, ettei luita poikki. Mitä pienistä mustelmista. Kipukin ajan myötä hellittää. Kuin uhmaten (no tosiasiassa en kertonut prinssipuolisolle koko tarinaa kupsahtamisesta) otin sieniveitsen ja pikkuämpärin ja hiippailin kanttarellimetsään. Siellä kyykistellessä selkä vertyi ja pois metsästä kävelin jo menoa reippaammin. Prinssipuolison mielestä olin metsässä niin pitkään että oli jo huolissaan. Mitä ihmettä, ei meikä lapsuusaikaisiin lähimetsiin eksymään pääse. Ja kanttarellisaalis oli kohtuullinen.
Simon mieluisinta puuhaa oli "keskustelu" kuikkien kanssa. Kuikat tulevat aivan laiturin eteen, koira haukkuu ja kuikat tietää ettei meidän Simo tassujaan kastele. Kun minä tulin kameran kanssa riittävän lähelle, kuikat sukelsivat ja nousivat sitten yhtenä parvena vähän kauempana. Minua kavahtivat, koiraa eivät!
Harmi että kuvistani tulee niin pieniä ja huonoja. Olis käyttöä hiukkasen paremmalle kameralle. Mutta, mutta. Enhän minä mikään kuvaaja ole, kunhan räpsin jos joku tulee riittävän lähelle.
Ja kauempaa katsottuna, no hm. Näkee jos näkee mitään.
Nyt kotona taas, ensimmäinen koneellinen pyykkiä pian pesty, Lemmen viemä katsottu ja odotellaan, minkälainen vauveli putkahtaa Englannin hoviin. Jännittää...
Voi sentään, onneksi selvisit sentään isommitta vaurioitta siitä rytäkästä! Marja-astia tuli täyteen eikä kukaan nähnyt tapausta, sehän se ensinnä tulee mieleen ettei vaan kukaan näe :) Hyviähän ovat kuvat kuikista ja simosta, järvenpintakin kauniisti taivasta pilvineen peilailee.
VastaaPoistaNiin, onneksi vain mustelmia, oikea kylki on hellä mietonen ja niska-hartiaseutukin hiukka kipuilee. Vaan ei luita poikki ja elämä jatkuu. Tosin nää lähimmät varottelevat menemästä vatikkoon...
PoistaOnneksi ei käynyt pahemmin,ihan kauniit kuvat:)
VastaaPoistaOnni oli mukana, onneksi.
PoistaNo onneksi selvisin pelkällä pelästyksellä.
VastaaPoistaTää kompuroi aina ja kaikkialla, hih.
PoistaIhanan positiivisesti kerrotkin pyllähyksestäsi, oli onni mukana ja minulle tuli ihan vatun tuoksu nennään...Juu pittääkin käyvä uutisia netissä kurkkimassa että jokos vauveli syntynyt :)
VastaaPoistaVadelmia on kiva poimia jos ovat madottomia. Ja britit sai pikkuisen prinssin!
PoistaNäinhän se on, että tuo hollantilainen vanHuus ei tule yksin, se tuo kaikenmaailman "kaverit" mukanaan. Kyllä saa askeleitaan asetella, huomasin sen myös tänään, onneksi sentään pysyin pystyssä.
VastaaPoistaOnnea oli sinullakin, ettet pahemmin itseäsi telonut ja marja ja sienisaalis hieman helpottaa kirvelevää mieltä. ;)
Kyllä kavereita VanHukselle on tullut. Koivet kömpelöt ja kädet kuin kärpäslätkät. Mutta saalistusinto ei ole laantunut ja siksi sitä kämmäilee kivikoissa, hih.
PoistaPrinssihän sieltä putkahti.
VastaaPoistaHyvä kun sinulle ei käynnyt pahemmin.
Ai sattuu ja tapahtuu.
Täytyy vain olla varovainen ja muistaa ettei enään ole 17v.
Jess, iloisia ovat prinssistään ja mekin tässä sivussa saadaan olla hyvillämme kun kaikki meni onnellisesti.
PoistaSen kun vaan muistaisi, että ikää tulee joka päivä lisää...
Onnea oli matkassa kun pahemmin ei käynyt. Kyllä huomaa juuri tuolla maastossa miten pitää varoa, ei puhettakaan että ojan yli pääsisi hyppäämällä ja kaatuminen pelottaa,.
VastaaPoistaVoi että teillä on uljaan linnut siellä mökkirannan lähellä.
Marjaisaa viikonjatkoa!
Joskus kyllä naurattaa oma kömpelyys, tosin ei silloin kun retkottaa kivikon alareunassa kyljellään silmälasit tipotiessään ja itse reporankana. Mutta tämä on minulle aikas tavallista, kämmäilen aina tilaisuuden tullen, hih.
PoistaKuikkaparvi on alkanut jo kokoontumiset, enteilee syksyn tuloa. Joutsenet vielä uittavat jälkeläistään välissään.
Täällä kotona kaipaa järven selkää ja vaihtuvaa maisemaa...
Olipa hyvä että melkein vain säikähdyksellä selvisit, pikkukolhut paranee, mutta jos pahempaa sattuu saa parannella kauan.
VastaaPoistaHih, minulla hyvä tekosyy kun en mene kauas metsään katsomaan löytyisikö mustikoita, kun pelkään jalan jäävän risuun kiinni ja siellä sitten makaisin eikä kukaan tietäisi missä olen. Täällä on niin risuiset metsät, ei kukaan kerää polttopuita hakkuun jäljiltä, mene sinne sekaan sitten vuosien taakka harteilla ja alla huonot kuljettimet.
Joo, ei risukossa enää jalka nouse kuin silloin ennen. Tuo mies joka meillä asuu kylläkin menee risukot ja poimii mustikat, onneksi. Minä vaan pensasmustikoista keräilen satoa. Mitä nyt mökillä vähän vatukkoon...
PoistaAnjuska, hienoa ettei sinulle käynyt sen pahemmin;)
VastaaPoistaMinulla on hyvä syy ja useampikin, pelätä kaatumista. Pahinta on, jos luut särkyvät, ja kun on osteoporoosi, varmaan särkyvät.
Simo pitää huolta linnuista ja emännästään, mainio vahtikoira!
Oikein antoisaa ja kaunista viikon jatkoa sinulle, Anja-Regina.♥
Huomasin onnekseni, että minulla on vahvat luut, vaikka olisi ollut hyvä tilaisuus katkoa kylkiluita esimerkiksi. Nyt vähän kipeä selkä mutta aika parantaa.
PoistaSimo huolehtii todella, ettei kukaan pääse yllättämään ilmasta eikä vedestä. Joskus saadaan oikein makeat naurut sen kanssa.
Samoin sinulle lämmintä viikkoa.
Huh, onneksi ei käynyt pahemmin tuossa kompuroinnissa.
VastaaPoistaEpätasainen maasto on meille köpötelijöille se kaikista pahin, vaikka on sitä tullut kaaduttua tasasella nurmellakin:))
Kuikat on upeita.
Pitäisihän minun vanhastaan tietää nämä mökkylät kivineen ja kantoineen, mutta kun on intoa piukassa niin ei varo köpö jalkojaan.
PoistaMinustakin kuikka on upea lintu. Meillä ne tulevat ihan laiturin eteen tarkistamaan, ketä on paikalla ja sukeltelevat kaloja rantavedestä. Simoa ne eivät pelkää, ihmisiä kyllä.
Voi tätä meidän himoamme, saalistusviettiä, marja ja sieni siis.
VastaaPoistaMinäkin niin raihnainen ollut, ortopedin vastaanotolla kävin että sain lähetteen fysikaaliseen, että kykenee vatukkoon ja mustikka/sienimetsään. Sillä rahalla paljolti torilta ostelisi. Eilen vadelmikossa minäkin kaaduin, ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kupsahdus. Totesin että kaksi kovaa koitosta mummelilla edessä, saada jumpattua lihasvoimaa käsiin tai kehoa kevennettävä. Ottaa niin lujille ylöspääsy pöpelikössä. Tosi se, että vadelmikot vaarallisia paikkoja..eihän ne tasamaalla edes kasvakkaan.
Hyvä se on kuitenkin hoidattaa itseään fysikaalisessa. Tosin se on aika arvokasta,mutta on sen väärti kuitenkin. Totta, vatukossa sitä kupsahtelee kun maasto on niin arvaamatonta. Saalistusvietti vaan ajaa poimimaan. Nyt jo pakastimet paukkuu mustikoista ja muistakin, puutarhamarjoja on tulossa ihan ruhtinaallisesti vielä lisäksi. Tulispa vaan enemmän syötyä marjoja, vaikka kyllä meillä niitä toki syödäänkin.
PoistaMukavaa viikkoa sinulle SinikkaHelena.
Kyllä sitä saa olla aina varullaan kun on jo vähän jäykemmäksi tullut kun ikää kertyy . Hyvä ettei pahempaa sattunut Noin paljon hyviä kanttarelleja, nami :)
VastaaPoistaEi enää jalka nouse niinkuin silloin ennen. Siihen ei vaan itse oikein tahdo uskoa. Mutta ehkäpä oppii kun monesti kämmää.
PoistaKantarelleja on löytynyt kivasti tänä vuonna. Ja näkyy muitakin sieniä nousevan. Syksyä kohti mennään.
No voi sitä mummoa, onneksi ei ehkä käynyt kuinkaan! Itse löysin koiralenkillä, kun taas vähän eksyimmä Karjalan kannaksella:) vaaramia, joita vedin lärviin kuin mielipuoli, koira ei ymmärtänyt ollenkaan, läähätti vain ja sanoi että eikös me jo lopetettais tämä eksymisleikki.. Simo erottui laiturilta ihan hyvin.
VastaaPoistaSanopas muuta. Vaan vatukko houkuttelee aina vaan, tosin prinssipuoliso poimi mökin läheltä pakastimeen riittävästi. Minä ihan vaan huvikseni keräilen syötäväksi.
PoistaPuutarhavattuja on täällä kotona, helpot poimia. Samoin pensasmustikat nyt parhaimmillaan kypsyvät.
Koirulit on viisaita, monesti huomaa, että ymmärtävät puheenkin.
Olipas se seikkailu, onneksi ei käynyt pahemmin!
VastaaPoistaMutta jotenkin tuo reippaus myös ihastuttaa. Moni jäisi kotiin pienimmänkin kolotuksen iskiessä.
Kuvasi näkyvät oikein hyvin ja ovat lisäksi todella kauniita kaikki! - Ja sitä paitsi, saahan ne klikkaamalla isommaksi.
Hyvää loppuviikkoa Sinulle! :)
Kiitos Kaisa, sinä olet aina niin positiivinen kommenteissasi.
PoistaHEI;MIKÄ KASVI ON SE MITÄ SANOIT MARJAOMENAPENSAAKSI TAI PUUKSI?MINÄKIN LUULEN OMISTAVANI SELLAISEN PIENEN ALUN:OLISIN KIITOLLINEN TIEDOSTA JA ONKO SINULLA KUVAA SIITÄ:TOINEN SAMANLAINEN MUMMO:
VastaaPoista