KANALAUMAN TÄYDENNYSTÄ

Luin viikolla Lasinkerääjien blogista, että viikonloppuna on perinteiset Antiikki- ja keräilymessut Vanhassa Satamassa. Monesti on sinne mieli aikaisemminkin tehnyt, mutta nyt menoksi. Tulipa siinä haravoitua ystäväpiirikin, olisin tarjonnut bussikyydin ja pullakahvit perillä. Mutta kun ei; yksi on "Thaikkulissa", toinen "Epsanjassa", kolmas vatsataudissa ja neljäs sängyn pohjalla ja lääkäriin menossa. Prinssipuolisosta ei ollut apua myöskään, hän suosiolla - ja hyvä niin - lupasi hoitaa Simon ulkoilutukset ja raksuja kuppiin. Mietin kyllä jo siinä, että mitä järkeä lähteä yksin, mutta sitten kuitenkin polkaisin riisimoponi asfaltille ja bussiasemalle.


Matka pääkaupunkiin kesti tunnin verran. Pälkähtipä päähän ajatus käydä katsastamassa Makasiinien kirpparitarjonta. Kulttuuritalon pysäkillä ulos "sosiaalitaksista" ja kohti kirpparia. Sinne oli jo menossa monta muutakin uteliasta. Vaan tyssäsipä portille. Oli kiinni tänään ja auki huomenna su ihan normaalisti. Että silleen. 


Ei sitä ihan pienistä lannistuta. Ratikkapysäkki on lähellä ja sinne. Matkalla kuvasin Työläisäitipatsaan, jolle joku oli kutonut kaulaliinan lämmikkeeksi!

Kostea ja sumusateinen oli ilma, joten kaulaliinaa tarvittiinkin.

Suupieleni nousivat hymyyn, kun huomasin lähellä luultavasti partiolaisten kokoontumispaikan. Vai oisko tonttujen?

Mielessä pyöri laulu:"oltiin kumppanit niin, hyvät kumppanit niin" jota väännettiin kumppareiksi. Tässä oli kuitenkin kyseessä kumpanit! Haitanneeko! Kumppanit, kumpparit tai kumpanit. Sama se.

Jatkoin Katajanokalle Vanhaan Satamaan. Siellä oli jo pitkä jono lippuluukulle ja taas olis tarvittu kaulaliinaa! No oli minulla, vaikka ei niin lämpöinenkään.

Näytteilleasettajia oli noin sata. Tavaraa kuin parhaimmalla kirppiksellä, mutta ah tämä hintataso! No laadusta toki joutuu maksamaan. Kuljin kuin Liisa Ihmemaassa ja sisäinen laskimeni raksutti omien punaisten maljakkojeni ja pikareitteni hintoja näillä pöydillä. Oikein tunsin, että sisäinen minä hykerteli riemusta. No en todellakaan olisi osannut omiani sillä asteikolla hinnoitella.

Mutta mutta Anjaseni; ensin pitää haluta myydä, sitten pitää löytää ostaja joka haluaa myös maksaa eikä vaan hiplata lasiesineen pintaa! Ja minusta nyt ei ole muuta kuin hiplaamaan. Ainoat kohtuuhintaiset messuilla oli Kuznetsovin kermanekat, joista oli osa kuvioista hioutunut käytössä himmeäksi. Jopa luulasiset munakupitkin, joita siivotessani kippasin kirppikselle lähtemään, olivat 15 e kipale messupöydällä. Hurjaa! No, eipä silti silmät taaloja lyöneet.

Mitäkö ostin? Ensin en mitään. Kiertelin. Pienet granaattikivikorvikset. Vaikka mulla entuudestaan jo sellaiset Prahasta ostetut olikin. Mutta pienemmät halusin.

Ja sitten se kana. Kiersin sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Itse asiassa se oli ainoa, mitä messuilta lopulta halusin. Ja ostin sen, vaikka vähän kirpaisikin. Turkoosin kanarasian. Luulasia.

Nuo munakupit jätin, vaikka olivatkin edullisesti tarjolla kappalehintaan. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut yhden tai pari niitä ostaa kun tinkasin kanan hinnasta vähän pois. Mutta kun ei niin ei. Sain kanan sitten ihan ehjänä kotiin asti. Kyllä olen melkoinen kanaemo! Lienenkö ihan viisas?

Simo oli onnesta mykkyrässä kun tulin kotiin. Väsyneenä päivän päivystysurakasta oikaisi sohvalle, mistä vahtii, etten vaan pääse uudelleen lähtemään ovesta ulos! Mihinkäs minä nyt enää...