VUOSIPÄIVÄN ARVONTAA PUKKAA

Nopsasti on mennyt kahden vuoden aikajakso bloggaillessa. Yhdessä ystäväni Unelman kanssa värkättiin Anja-Reginan aittaa ja ensimmäinen postaukseni oli 12.3.2010.  Nytpä kaksivuotismerkkipaalu (huh mikä sana) lähestyy uhkaavasti, ja onkin syytä pieneen jippoon. Säännöt ne tavalliset: kommentista tähän yksi arpalippu, vakilukijalle kommentista kaksi arpalippua ja linkityksestä vielä se kolmas. Kristallinkirkkaat säännöt?

Arpajaisissa pitää olla aina palkinto. Ajattelin laittaa luulasia kehiin.
Eka palkinto on neljän jälkiruokakipon sarja, toinen palkinto on yksi kippo ja kolmas palkinto on pieni posliinikoiruli.

Heräsin ihanaan aamuun. Aurinko nousi pellon takaa, kun Simon kanssa piipahdettiin postilaatikolla hakemassa päivän aviisi. Myöhemmin pidemmällä lenkillä kuulimme jo aivan ihanan kevätkonsertin: talitiaisia, punatulkkuja, närhiä, korppien raakkuva solistiosuus, kanahaukan paluu pihametsän kuusikkoon sekä käenpiika. Pitää oikein laulavasta lintukirjasta tarkistaa, oliko se se vai joku muu. Tai sitten palokärki?


Meillä on koirulin kanssa ollut kahdenkeskinen parin päivän jakso, prinssipuoliso on pietarilaisissa maisemissa kokoustamassa. On mennyt tosi hienosti, nukuttiin pitkään, pestiin pyykkiä, tehtiin kävelylenkkejä ja kuunneltiin kevättä. Ihana tunne, kun aurinko paistaa  lämpimästi. Katolta jymähti loputkin paksusta lumipatjasta ja meille kuljetaan nyt pientä kapeata ränniä ulko-ovelle. Eiköhän kevät sulata lumipenkan, on lapioitavaksi  niin tosi painavaa. Eilisen aamun lumisateen jälkiä putsaava aura-autokin  kasasi pihatien suulle paksun kökkäreisen vallin, meinasipa puhti loppua kun sitä lapioin iltamyöhään. Sama juttu postilaatikoiden edessä  tien takana. Monta manausta varmaan huokasin lapioidessani sitä lumen juntturaa pois aamupostinjakajan tieltä.

Lukaisin tuossa pikapikaa aika mielenkiintoisen kirjan. Kertoi tositarinaa Kambozan punakhmeerien barbaarisista teoista nälkäkuoleman partaalle oleville "vankileiriläisille", joista monet ihan oikeasti kuolivatkin suoranaiseen nälkään. Maassa vallitsi utopia agraariyhteiskunnasta ja kaupunkilaiset pakkosiirrettiin maaseudulle. Neljässä vuodessa neljännes maan väestöstä menehtyi.  Kirjan kirjoitti Denice Affonco, joka selvisi poikansa kanssa neljän vuoden työleiriltä (vain 30 kiloa painavana) vietnamilaisten vapauttamana. Denicen tytär kuoli leirillä nälkään 9-vuotiaana, Denicen mies vietiin "uudelleenkoulutukseen", katosi ja todennäköisesti teloitettiin.
Denicen isä oli ranskalainen ja äiti vietnamilainen. Punaiset khmerit hallitsivat Kambozaa 1975-1979 ilman, että ulkopuolinen maailma tiesi näistä työ- ja kuolemanleireistä. Denice Affonco todisti   Non Phenissä järjestetyssä kansanmurhaoikeudenkäynnissä. Myöhemmin hän muutti poikansa kanssa Ranskaan, missä aloitti uuden elämän. Kirjan nimi on Elossa kuoleman kentillä (LIKE).


Lauantai hämärtyy iltaan.  Toivottelen mukavaa viikonloppua. Kippojen arvonta suoritetaan keskiviikkona 13.3.  prinssipuolison toimiessa onnettarena ja Simon virallisena valvojana! 

Hän on kyllä tipitarkka valvontatehtävässään, mitä nyt vähän tässä odotellessa paistattelee kevätauringon valossa.