ILMOJA ON PIDELLYT

Viikko on mukavasti yli puolen välin. Mittarissa - 22 ja luonto kuin tönkkösuolattu muikku, no ainakin nuo pihakuuset. Talon katolla niin paksu kerros lunta, että alas tiputettavaa olisi jo.

Mutta eipä hätää. Aurinko pilkahtelee ja nostaa mielen syvistä vesistä pintaan ja yläpuolellekin. On se vaan kumma, miten mieli virkoaa kevään merkeistä. Enää tämä kuukausi tosi talvea ja sitten jo maaliskuussa alkaa vesinorot valua räystään jääpuikoista. Odotellaan.

Pieni männyntaimikin on kapaloitu kunnolla vartoilemaan lämpimiä auringonsäteitä. Ja huurteiset talventörröttäjät ovat kuin sokeroituja.

Pikkulinnuilla ja muillakin metsän eläväisillä on tiukat ajat. Auringonkukan siemeniä ja talipalloja on ympäri pihapuissa ja kulutus vauhdissa iltapäivisin. Aamulla vai orava uskaltautuu ulos lämpimästä talvipesästään lintulaudalle aterioimaan.

Luonnossa on paljon pieniä jälkiä timantteja hohtavalla lumella. Nämä ovat Simon tassun jälkiä, mutta olemme bonganneet ketun, rusakon, supikoiran, fasaanin ja oravan jäljet sekä paljon pienten piipertäjien kuten hiirten ja lumikon jälkiä pihan ympärillä. Kylmästä huolimatta elämää on.

Auringon säteet huurteisen koivun latvukseen antavat toiveita keväästä.

Metka tämä ihmisen mieli. Syksyn runsaiden vesisateiden kyllästäminä toivoimme talvea ja lunta. Nyt meillä on lunta riittävästi, pakkasta riittävästi. Nyt alkaa huokailu kohti kevättä. Ja sitten kesää. Vaikka niinhän se todella menee; jos on pieni matkanpoikanen tiedossa, sitä odottaa kuin hepo kesää. Ja kun matka on koettu, mieli askartelee jo uuden mahdollisen reissun parissa. Otin tämän matkan esimerkiksi koska itselleni tärkeää päästä tuulettamaan luutuneita käsityksiäni, mutta yhtä hyvin se voi olla vaikka käsityö, kirja, mieluisa vierailu tms. Eli sananlaskun mukaan "yhtä söis ja toista jo mieli tekis" vähän muunneltuna.

Viime viikonloppuna kolusin Tukholman pari kirpparia. Postaan niistä erikseen kun ehdin kuvata löytämäni "aarteet".

Lopuksi kuva-arvoitus: mikä mytty?

Ja vastaus: mun pieni koirulini, joka näytti minulle viikonlopun hoidossa olon jälkeen ylähampaitaan naama näkkärillä ihan kesken kaiken ja monta kertaa vaikka istuin rauhassa katsomassa telkkaria sohvan nurkassa. Tulkitsin sen niin, että "anna olla viimeinen kerta kun jätät minut ja lähdet itse humputtelureissuille". Simo oli viihtynyt kissojen kanssa hyvin molemmat yöt mutta maanantaina aamukymmeneltä istunut sohvan selustalla katse kaukaisuuteen ja nyyhkinyt. Pikkuminiä oli lohdutellut, että "on ne jo laivasta ulkona ja kohta täällä". Kuka sanookaan, ettei koiralla ole kuudes aisti! Kyllä Simo tietää.