tiistai 14. syyskuuta 2010

SYYS SURUMIELINEN....

Syksy on paitsi sadon korjaamisen myös luopumisen aikaa. Viikonloppuna oltiin viimeistä kertaa tänä syksynä - ainakin nyt tuntuu siltä - mökillä ja maanantaina laitettiin kaikki jo talvikuntoon. Nostettiin laituri, veneet ja kanootti, tyhjennettiin vedet ja suljettiin ovet. Joka syksy se on yhtä haikeaa, ei siitä mihinkään pääse. Mutta toivo elää; jos kauniita säitä riittää syksylle, saattaapa olla, että piipahdetaan. Jäihän karpalotkin Turkkilammen ympärille vielä odottelemaan.


Mökkitontilla on runsaasti lehtipuita. Keltalehtiä putoili jo poluille yhtenään. Vähitellen rantakoivut muuttivat pukuaan keltaisemmaksi odottamaan totaalista riisuuntumistaan.  Maisemassa viipyili syksyn surumielisyys.
Väripilkkuna mökin maisemissa on ihan omakätisesti rakentamani huussi. Lapset kutsuivat sitä alussa kirkkovessaksi erotukseksi vanhasta vihreästä pikkulasta, jonka yhdessä vanhimman lapsenlapseni kanssa monia vuosia sitten pykäsimme pystyyn. Siitä tuli niin pikkuruinen, että monet vieraistamme eivät sinne oikein tahtoneet mahtua..... ja siksi piti rakentaa isommilla mitoilla uusi. Nyt mahtuu, sisällä on porsliinilavoire ja viemäriputki ulos kukkapenkkiin käsienpesuvesille! Mitähän uusi jätevesijärjestelmädirektiivi siitä sanoo!


Luonnon syksyisiä väripilkkuja ovat mesimarjan lehdet, niiden syvän punainen väri erottuu hienosti tien varrella. Samoin suviruusun kiulukat ovat saaneet syyspunan poskiinsa.
Pihapadan krassit venyttävät varsiaan jo metriin asti ja kukkivat vielä, kun hallaöitä ei ole ollut. Samoin orvokit ovat täydessä loistossaan.

Tämän isoa kissankäpälää muistuttavan perennan toin mieheni syntymäkodin jo autiosta pihapiiristä Hartolasta. En tiedä kukan nimeä, mutta minusta se näyttää viehättävältä kukkatertuissaan.

Koko kesän kukkinut miljoonakello - tai kiinankelloko lienee - ilahdutti meitä mökin kuistilla. En hennonut jättää sitä vaan pakkasin auton takapaksiin ja toin sen kotiin parvekkeelle. Vielä se kestää jonkin aikaa kukassaan.


Nuori kukkakoivu jouduttiin siirtämään ruusutarhan tieltä venerantaan, mikä varmaan aiheutti sen aikaisen punertumisen. Isommat kukkakoivut ovat vielä ihan vihreitä ja reheviä pienine kirkkaanpunaisine marjoineen. 

 
Syksyn väripilkuiksi sopii myös prinssipuolison poimimat punaiset puolukat. Vähän niitä metsästä löytyi, mutta hyvä näinkin. Näistä riitti myös naapurin nuorelle äidille pari litraa ja loput toin kotiin pakkaseen talveksi.




Kuikkapari sukelteli ja kalasteli aivan mökin rannassa Simon haukkumisesta piittaamatta. Koskahan nekin lähtevät eteläisempiin maisemiin järven jäätymistä ja lumituiskuja pakoon? Vielä niillä on kuitenkin  aikaa uiskennella  kotijärvellään.

3 kommenttia:

  1. Kauniisti istuu mökkinne maisemaan.

    Muistan kuinka lapsena mesimarjoja oli niin, että astiaan kävin poimimassa. Se on sitten hieno maultaan.

    Toki karpaloon lähdette...

    VastaaPoista
  2. Kauniisti kuvailit syksyn alakuloa. :)

    VastaaPoista
  3. Leena; tässä kuvattu on todellakin sielunmaisemaani, siitä syksyn alakulo kun joutuu kuin hyvästelemään ja odottamaan uutta kevättä.

    Niin, ennenvanhaan oli mesimarjoja. Kerrankin me poimittiin niitä monta litraa, en muista mitä niistä sitten tehtiin.
    Karpaloon saatetaan kyllä vielä piipahtaa, täällä etelässä karpaloita on vähemmän kuin sisemmän Suomen soilla!

    Unelma; joka syksy tuntuu apealta sulkea ovet kesän jälkeen. Mutta toivo elää uudesta keväästä.

    VastaaPoista