MIKSI KIRJOITAN?

Tänään oli kirjoituskurssin viimeinen tapaaminen tältä keväältä. Tehtävänämme oli pohtia omaa kirjoittamista, vastata kysymykseen, miksi haluamme tuottaa tekstiä. No miksiköhän?


Olen kirjoittanut aina. Kirjoittanut arkkien sivut ja piirrellyt reunustat. Pakkomielle? Niin, sisäinen pakko. Vai huono tapa? Kenties molempia. Kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että kirjoittamalla olen selviytynyt monista elämän haaksirikoista kuiville kiville. Päiväkirja on joskus ollut elämäni pelastus.

Menin  kurssille saadakseni jotakin jäntevyyttä teksteihin ja järjestystä sanojen suoltamiseen ja kirjainten kylvämiseen.  Olenko onnistunut? En osaa sanoa. Ehkä kuitenkin hieman. Jaksan jo lukea lätinäni uudelleen, hitaammin,  ja harkitummin käyttää ilmaisuja, korjaillakin  niitä joskus. Ja mietin, näyttääkö tekstini  omanäköiseltäni.  Ovat silti huithapelin huitaisuja.

Aiemmin takaraivossani, kirjoitusvimmani  taustalla muhi ajatus oman elämäni tarinan kirjoittamisesta jälkikasvulleni. Tai ikään kuin  satukirjaksi lapsenlapsilleni. Vaikka eihän elämäni nyt mikään satu ole ollut, kovaa työtä, josko vähän onnenhippusiakin joukossa. Siis mukana eikä kenessäkään erityisessä Joukossa! Hih.

Kurssin antina totuudenhetkiä ovat olleen henkilökohtaiset palautekeskustelut. Niissä on ollut pakko pysäyttää sanojen helinä ja pohtia tekstiään vähän syvemmin ja ajatuksella. Onneksi.

Aikaisemmin periaatteenani oli ”minkä kirjoitin sen kirjoitin”.  Nyt ehkä hippunen kriittisyyttäkin on tarttunut   mukaan.

Miten jatkan kirjoittamista kurssin jälkeen? Aivan  varmasti jatkan, onhan se ollut ja on elämäntapaani kiinteästi kuuluva elementti. Olen innokas bloggaaja ja tungen tarinoita bittimaailmaan päivittäin. Siitä en kyllä pystyisi enää luopumaan. Tekstieni kirvoittamat kommentit blogini alalaidassa ruokkivat itsetuntoani.

Runoja olen punonut myös pitkin matkaa. Irtonaisia lappusia liitelee lähiympäristössäni haitaksi asti. Koiran ulkoiluttamisreitillä syntyy monia riemukkaita riimejä. Siellä kun edessä on vain yksi piste, se koiran häntäkippuran alla oleva.  Saa nauraa, mutta tosi on. Taluttimen jatkona tallustaen kehkeytyy riimeiksi monet päivän mittaan päässä pyörineet asiat. Muistaisipa ne sitten kotiin tultua kirjata lappusille, joita olen nyt alkanut kerätä ja seuloa Runonpunonta-sivulleni.

Pohdiskelevampaa kirjoitustyyliä haluaisin oppia, mutta minun lyhytjänteisellä luonteellani se ei sittenkään taida onnistua. Mieluummin kylvän kirjaimia sattumanvaraisesti, pikaisesti lukaisen, että näyttäisikö olevan mitään järkeä, ja ennenkuin se on selvinnyt itsellenikään olen jo painanut enteriä. Hups vaan! 

Taidan olla toivoton tapaus. Ehkä haluankin loppujen lopuksi alitajuisesti  säilyttää oman luonnonlapsimaisen kirjoitustyylini – jos se nyt mikään tyyli edes voi olla.

Summa summarum. Kurssilla on ollut hyvä olla, ihastella toisten kurssilaisten kehittymistä kirjoittajina.  Nauttia hyvistä ja maukkaista tarinoista,  kuunnella vakaviakin sattumuksia ja tankata tietoja ennen kuulumattomista. Omalta osaltani toivoisin voivani jatkaa kurssia, sillä ehkä jokunen kultajyvä tarttuisi minunkin kirjoittamisen tapaani. Uskonpa, että on jo tarttunutkin.

Ehkä vanhan koiran opettaminen istumaan käy hitaammin, mutta kirjoittamisesta en koskaan luovu.

Nimenomaan siitä syystä, että se on hauskaa ja antaa itselleni sisäistä ravintoa. Nautin enemmän sanoista paperilla kuin pääni sisällä. Oman ”einiintavallisenkaan” elämäni kirjoittaminen paperiarkeille on haasteellinen haave, en vain tiedä, pystynkö sitä koskaan todeksi saamaan.

Mottona silti säilyy: minkä kirjoitin, sen kirjoitin!

Tietokoneeni on alkanut tökkiä. Syttyy hitaasti ja sammuu hitaasti. Sama vika kuin kirjoittajallakin. Pitäisi varmaan harkita koneen uusimista. Vaan mistähän löytyisi se Lemmen viemän pormestari Bachmayer, joka tässä videossa mummelille tietokonetta myy? Mitäs sanotte?  Asiakas on aina kuningatar? Kurkkaapas tänne,

näin sitä pääsee uuden tietsikan omistajaksi! Kokeillaanko????

Vaan:  "suo siellä, vetelä täällä"  joten ei taitaisi täällä onnistua moinen hankintatapa.