ONNENSIRPALEITA

Joel Hallikainen laulaa onnensirpaleista. Minäkin voisin, sillä sirpaleethan aina tuovat onnea. Vai tuovatko? Äsken heläytin pienen Liekki-patani kannen tuhannen tuusannuuskaksi vaikka niin ajattelin se varovasti siirtäväni astianpesukoneen ylähyllylle. Lipesi jotenkin ja kierähti keittiön kaakelilattialle palasiksi. Mutta mikäänhä ei olekaan ikuista. Nyt pitää katsella kirppareita sillä silmällä, että eteen osuisi kansi, jolta on pataosa palasiksi hajonnut. Vai alkaisinkohan tässä huushollissa tarjoamaan ainakin osan sapuskoista niistä partaäijäjogurttipurkeista, joita aina vaan uskollisesti pesen tulevaa tarvetta varten täyttämään apukeittiön hyllyt. Onhan niissä oivat kannetkin. Mutta liika on liikaa.

Muistuupa mieleeni se mainos, missä mummeli kerää jogurttipurkkeja perinnöksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen, koska ovat niin käteviä. Puhuin tässä päivänä muutamana erään ikäihmisen  kanssa, joka kertoi heittävänsä nämä kannelliset pikkuämpärit roskikseen suoralta kädeltä. Minä kauhistelemaan, että nehän ovat mainoita marjojen pakastamisessa ja muussakin säilytyksessä. Hän ei siis aikonut jättää lapselleen ja lapsenlapselleen perinnöksi tyhjiä muovipurkkeja!  Minäkö haluan? Samainen henkilö kertoi kotiuttaneensa Aasian markkinoilta sijoituksensa korkoineen juuri ennen Japanin maanjäristystä. Ehkäpä ei siis aihetta kerätäkään tyhjentyneitä jogurttipurkkeja.

Miten ihmeessä tämä kaiken varalta talteen pistäminen on pesiytynyt minuun. Vaikka olen uskonut olevani suht järkevä valinnoissani. Jaa-a. Taloudellisesti tiukkoja tilanteita on kyllä ollut ja lapsena varsinkaan ei ollut mitään omaa, pelkkä suu auki kuin variksenpojalla. Ja sitten sain prinssipuolison, jolla on ihan sama mania. Mitään ei heitetä roskikseen jos sillä saattaisi jotakin käyttöä löytymään. Hemmetti.

Kun tähän taloon muutettiin pari vuosikymmentä sitten, meni paljon vaatetta ja muuta tarpeetonta kaatopaikalle. Siinä meni pieneksi jääneet soittokunnan uniformutkin, tyttären mielestä korvaamaton vahinko varsinkin se ihka ensimmäinen. Lohdutin, että joku on vienyt kirpparillekin sen asun, sillä Remulla näkyy olevan ainakin sellainen takki, olen nähnyt telkkarissa. Ei antanut lohtua. Skottiruudullista hakaneulahamettani säilytän edelleen, vaikka ei takeita sen koskaan ympäri ylettymisestä ole. Että on vitsikästä.

Varaston vaatetangolla roikkuu rotseja. Joskus 80-luvulla oli "muotia" pitkät tikkitakit. Mullakin tulenpunainen, ei pidä vettä, tuskin mahtuu napitus kiinni, muuten siisti, mutta ei käyttöä. Siis mihin sitäkin säästelen? Varmaan haluan jossakin näytelmässä olla punajuurisosepötkönä. Ja kolmatta vuosikymmentä sitten edesmenneen äitini
vanha lampaannahkaturkki. Lapset olisivat voineet sillä mäkeä laskea. Vaan siellä se roikkuu kuin muinaismuisto. Ja monta muutakin. Osa itseommeltujakin. Hittolainen. Nyt kääritään hihat! Taitaa siinä samassa mennä omakin pohjemittainen nahkatakki. Entäs puoliturkki. Käytetty joskus vuosikymmen sitten. Koiperhosia keräilemässäkö sekin  siellä roikkuu.

Tarttis varmaan muuttaa. Omaa asennetta ainakin. Kylmästi vaan pakata roskalavalle kaikki tarpeeton. Unohtaa se, että toisen romu on toisen aarre. Tulipa mieleeni assosiaatio ystäväni muuttotalkoista. Iso siirtolava oli pihalla ja sinne oli jo kerätty monenmoista. Myös ystäväni vanha mokkaturkki. Ihanan tyköistuvaa mallia. Ei vaan yltänyt napitus kiinni. Siinä me pikkupulleroiset harmittelimme ja nostelimme rotsia lavan reunalle ja olimme vähällä ottaa sen pois. Järki puuttui peliin ystävän miehen muodossa. Hän tuli ja heitti takin takaisin lavalle ja muuta roinaa päälle. Sinne meni mokkaturkki ja me katsoimme haikeina perään. Nyt se jo naurattaa, silloin ei. Ihan totta.  Samanlaista jämäkkyyttä pitäisi nyt meillekin löytyä, että tulisi tilaa edes mennä tuonne varastoon.

Sama on noiden kirjojen kanssa. Aina vaan uskoo jostakin löytyvän ihmeellisesti aikaa niille lukemattomille ja niille, joita haluaisi uudelleen lukea. Sehän on järjestelykysymys, sanoisi joku viisas. Niin on, sanon minäkin. Mutta elämänpituinen tavarakasa perässä vedettävänä ei ihan hups-vaan häviä taivaan tuuliin. Tarvitaan kaksi kättä (ja ehkä Black&Decker lisäksi). Tai mieluummin neljä. Tai ehkä sittenkin enemmän. Ja tunteet syrjään ensimmäiseksi. Vaan keräilykipoistani en sittenkään luovu. Enkä hevosista. Enkä linnuista. Enkä Tomuloista. Enkä luulasista. Enkä... ja enkä...

Historiaa jää jälkeemme vanhoista rytkyistä huolimatta. Mökin aitan seinustalla seisoo vielä ikivanhat äitini mäystinsukset. Minähän juhannuksena nekin  hennoisi juhannuskokkoon heittää! Kun itsekin olemme jo niin antiikkia että ihan hirvittää.

Mutta kirppareilta etsin Liekki-pataani uutta kantta. Joskus saattaa onnata konnaa, kuten sanotaan.
Tänään alkaa neuvosten retki läntiseen kunkkulaan ja kiertämään katsastamassa, onko uutta tarjontaa tavaroiden taivaassa. Saapas nähdä. Kokemuksesta tiedän, että meillä kahdella on tosi mukavaa.

Nää kuvat nyt ei mitenkään juttuun liity, otinpahan tuosta meidän  "juppajaarasta", joka kuin naparetkeilijä haikaili pihalla lumikasojen välissä.Piti oikein olan takaa houkutella tulemaan sisälle.  Tää alin kuva on mun juhannusruususta, ihan länässä lumen alla. Aurinko on sulattanut puskalle jo kaksi hengitysaukkoa. Että "kun valkoisen ruusun sä eessäsi näät, anna kukkia sen, sitä katsomaan jää, muista aikaa kauneinta toukokuun, aikaa kesämme onnellisen....". Sieltä se nousee. Ja laulu jatkuu "ethän ruusua valkoista taita sä pois, sillä kauniimmin maassa se kukoistaa vois. Jos sä taitat sen näin, ei se onnea tuo...".