KOHTI VIIKONLOPPUA

Perjantai on kuin portti viikonloppuun. Silloin ennen vanhaan kun oltiin vielä työelämässä, helpotuksen huokaisu kuului aina perjantaisin. Olisihan kaksi vapaata (???) päivää ennen seuraavan työviikon alkamista. Nyt oloneuvoksettarena ei viikonpäivillä kuitenkaan ole suurta merkitystä, samanlaista pötkylää ne kaikki on, tulevat vuorollaan ja päättyvät iltaan.

Tämä perjantai oli kuitenkin vähän erilainen, saimme odotettuja vieraita piipahtamaan luonamme. Olin luvannut laittaa jotakin syötävää ja kun olen tällainen "yksinkertainen mutta samalla hauska" (tää on suora lainaus neulelehdestä eräästä neulemallista!) niin tarjosin tavallista arkiruokaa. Nyt varmaan ystäväni joissakin blogiessa naurahtaa, ovat kokeneet saman. Eli saaneet uunissa paistettuja - ei niin tavallisia vaan omasta päästä väännettyjä - jauhelihapihvejä a´la anja. Ja tietysti peruna-porkkanamuusia. Ja kantarellikastiketta. Ja salaatti tehty vanhaan tapaan: otetaan mitä on, silputaan, lisätään fetaa, loraus öljyä ja kourallinen auringonkukan siemeniä. Muutama herneenverso. Basilikaa jos on. Ja se on siinä. Jälkiruokana partaäijän päälle keoksi kasattuja mustikoita, vadelmia ja mustaherukkasosetta. Loraus kuusenkerkkäsiirappia ja ei kun lusikka lentämään. Kertoivat maistuneen.

Aamupäivällä tosin urakoimme prinssipuolison kanssa tien alapuolella olevalla pellolla. Keräsimme sieltä lehtokotiloita, jotka olivat valmiusasemissa nousemaan tielle ensimmäisen sateen aikana ja liukumaan sitten meidän puutarhaamme. Pelto oli möyhennetty - siis myyrät - koloille ja niissä koloissa sitten kotilot näkyivät talvehtineen ja yöpyneenkin kai. Mutta minä olin raaka. Ötökät ämpäriin ja päälle voimakasta pesuliuosta. Ensin näytti, että toimivat ruutanoiden tavoin ja kehittivät ilmakuplia ympärilleen. Lopuksi hiljeni joukko ja piha-aluettamme uhkaa nyt huomattavasti vähemmän näitä niljakkeita. Homma täytyy uusia muutamana aamuna heti aamukasteen aikana.

Meidän kaupungissa on etanaravintola, joka on saanut suuren suosion. Kuulema näitäkin lehtokotiloita voisi syödä kunhan ensin elättäisi niitä vehnäjauholaarissa. Siksi, että niiden suolisto puhdistuisi. Ja sitten etanapannulle. Minä olen kyllä niin ennakkoluuloinen, etten suostuisi etanoita syömään. Kun en simpukoitakaan enkä ostereita nyt missään herran nimessä. Yäk. Mutta joku kuitenkin niistä tykkää, herkkunaan pitää. Sopii.

Minä teen mieluummin jauhelihasta ja sienistä pihvejä. Nytkin blendarilla jauhoin viime syksynä kuivattamani herkkutatit jauhelihataikinaan. Menivät kyllä blendarissa ihan pölyksi! Tehokas mylly muuhunkin kuin pirtelöiden pyöräyttämiseen. Tosin pirtelönkin tein alkajaisiksi tänään vieraillemme. Sanoohan vanha sananlaskukin, että "syötä vierasta sanoilla kunnes keitto kerkiävi".

Simon perjantaihin kuului lisäksi oravan metsästys: emo-orava vei ruokaa vintille ja se oli Simosta niin väärin, että otus kiipesi pihapuun oksalta loikan jälkeen vintin luukusta.

Huomisaamuna on kevään iso kirppis, sinne on pakko mennä. Ja antiikki- ja keräilymessutkin on pakko käydä katsastamassa.

Noista nilviäisistä vielä:  kukahan se oli joskus ennen vanhaan niin "viksu"  että toi tänne ensimmäisen lehtokotilon? Siitä tuli maanvaiva koko eteläiseen Suomeen. Eikä sillä ole luontaisia vihollisiakaan, linnut eivät saa kuorta rikki. Supikoirat kenties syövät niitä. Mutta niitä on täällä harvassa. Onneksi tie on välissä meillä ja oma torjuntapartio valmiina aamuisin. Se on ainoa keino säilyttää salaattipenkkinsä itselleen.

Sisiliskot sentään viihtyvät ja viihdyttävät. Niitä on ja saa ollakin.