OSANA TUTKIMUSTA

Lienenkö joskus maininnutkin, että Kansallisarkisto teki tutkimusta ulkomaalaisten sotilaiden lapsista, sekä saksalaisten että venäläisten kuin myös suomalaisten sotilaiden raja-Karjalassa sodan aikanasyntyneistä lapsista. Osallistuin omalta osaltani tutkimukseen yhdistyksemme Saksalaisten sotilaiden lapset ry:n kautta. Tutkimuksen tulokset on Lars Westerlund koonnut kaksiosaiseen kirjaansa, jonka sain postissa tiistaina. Kirja oli varsin laaja-alainen ja oikoi omiakin käsityksiäni sodan aikaisista tapahtumista varsin railakkaasti.

Huomasin, että meitä on paljon ja yhteinen nimittäjämme  on ollut salailu, häpeä, arkuus, pelko ja juurettomuus. Omalta osaltani tunsin kaikesta huolimatta saaneeni suhteellisen hyvän lapsuuden. Oli asioita, joista vaiettiin, eikä kysymyksiin annettu vastauksia. Isästä ei puhuttu, "antaa kuolleiden olla rauhassa".
Olisiko tilanne ollut toinen, ellei isäni olisi kaatunut Alakurtissa, on vaikea sanoa. Ainakin juurieni etsiminen olisi kenties ollut vaivattomampaa. Mene ja tiedä.

Kirjassa on paljon tilastoja, joiden mukaan ulkomaalaisten sotilaiden lapsia on ympäri maata. Ehkä eniten kuitenkin Lapissa, jossa saksalaisten sotilaiden läsnäolo oli jatkuvampaa. Venäläisiä sotavankeja oli maataloissa työssä ja omassa kotikunnassanikin  oli kirjan tilastojen mukaan  myös venäläisen sotavangin ja paikallisen nuoren naisen yhteinen lapsi. Pohjanmaalla näitä "pikku iivanoiksi" pilkattuja lapsia oli useita. Eräs heistä on entinen opettajani, joka televisiossa kertoi dokumentissa isänsä tarinaa, tapasi sisaruksensa Venäjällä. Nostan hattua tälle hienolle emeritusprofessorille, joka tuli julkisuuteen itselleen kipeänä olleen asian kanssa. Pilkatuksi tulemista ei lapsen käsityskyvyllä pysty ymmärtämään. Ja kukapa meistä tänne syntymistään on osannut pyytää! Onneksi nyt on jo kulunut riittävästi aikaa sodan kipeimmistäkin haavoista ja asioista voidaan puhua jo julkisesti. Perustaa yhdistyksiä ja hakea samaa kokeneiden vertaistukea.

Oma isäni palveli Wehrmahtin vuoristojääkäridivisioonassa, haavoittui ensin Syvärillä syksyllä -41, tapasi Kinkomaan sotilassairaalassa äitini, joka toimi siellä lääkintälottana. Ja pam. Sota jatkui ja isäni kaatui Alakurtissa keväällä -44. Kävin siellä tarkistamassa nimen hautapaadesta muutama vuosi sitten. Olen joskus tästä muistaakseni kertonutkin blogissani. Käynti oli ehdottoman tärkeä oman eheytymiseni kannalta ja siinä auttoi Salla-seuran silloinen puheenjohtaja varsin pyyteettömästi. Olen hänelle kiitollinen paljosta.

Lapsuudestani muistan hämärästi, miten luin serkkuni kanssa isäni äidilleni lähettämiä saksankielisiä kirjeitä. Tosin ymmärtämättä niistä sanan sanaa! Isäni kaaduttua äitini hävitti kaikki isää koskevan. Minulle jäi "perinnöksi" paitsi epätietoisuus syntyperästäni ja häpeän tunne, myös isän asetakin kotkamerkki. Se oli ommeltu neulatyynyyn, joka sitten jo asuessamme täällä hävisi muutossa. Yksi pieni kenttäpostikortin palanen oli myös viesti isältä. Sekin on jauhaantunut elämän virtaan.

Tehty tutkimus antaa varmasti vertaistukea meille "sodan lapsille", niin samankaltaisia kertomukset ovat. Jotkut meistä etsivät vielä isäänsä ja sukuaan ja siinä on auttamassa Saksalaisten sotilaiden lapset ry, jonka tarmokas puheenjohtaja vie asioita huolella eteenpäin. Norjassa syntyneet "sodan lapset" ovat saaneet valtiolta korvausta. Meidän on korvauksista turha edes haaveilla, kunhan nyt edes saisimme tunnustuksen, että olemme tasavertaisia kansalaisina ja meidän olemassaolomme virallisesti tunnustettaisiin. Omasta elämästäni tiedän, miten pitkä tie on oman olemassaolon oikeutukseen ja eheyteen. Siinä olen kuitenkin onnistunut. Ja omat lapseni ovat olleet ylpeitä osittaisesta "ulkomaalaisuudestaan". Avoimmuus on ollut avainsana. Edelleenkin.