RALLITAIVAL

Siksihän sinne mökkerölle nyt oli kiire, kun Neste-rallin paras pikataival kulkee ihan mökin kulmilla ja liput tähän kansan riehaan oli jo plakkarissa. Kun viime kesänä minulta jäi tämä huvitus sivuitse suun Berliinin matkan takia, odotukset olivat kovat toisten kertomusten perusteella. Pojan perhekin kotiutui omaan mökkiinsä. Penkki kannettiin isolle kivelle tien varteen parhaaseen katselupaikkaan ja penkissä luki viimevuotisestaan, että maanomistajille varattu! Hahhaa. Kylpytynnyrihän siellä pitäisi olla!

Yöllä saapui  Asta. Tuo tyttö tulisin.

 Aamuyöstä perjantaina, rallipäivänä, herättiin jatkuvaan salamointiin ja jyrinään klo 01.30. Oli lähes päällä tämä riehuva nainen.  Pelotteli ja vei sähköt koko niemestä ja koko pitäjästäkin. 

No hätä!  Mullahan on puuhella. Mutta hittolainen, pakastin! Pakastin täynnä marjoja!!! Ostomansikat odottamassa kotiin kuskaamista, vaivalla poimitut mustikat, tuoksuvat metsävadelmat ja ostetut Lapin hillat. Mitä parista grillimakkarapaketista tai leipäpussukasta. Mutta marjat!  Peittelin kiireesti pakastimen paksuun huopaan. Yhteydet ulkomaailmaan  totaalisesti poikki. Kun saatiin vihdoin vanha patteriradio toimimaan, kuultiin, että koko rallin pikataivalkin  on vaarassa tielle kaatuneiden puiden takia. Sekin vielä! Kylän raitti oli jo väkeä mustanaan ja lähes joka pusikossa kyykki porukkaa. Mutta mun ja muiden pakastimet!!!

Tie suljettiin kaikelta liikenteeltä, metsäkoneet, Motot, tekivät työtä metsureiden kanssa ja saivat rallitien auki. Mutta sähköä vaan ei syntynyt muualla kuin kilpaa ajavien Räikkösen ja Kankkusen välillä, kenties.

Jääkaappi lämpeni. Sidoin 11 purkkia erilaisia juomia vanhaan rantakassiin ja kiven painoksi. Pudotin juomat laituriportaikon viereen ja köytin portaisiin. Ja sitten mentiin kivelle nököttelemään. Ja Simon otin mukaan riemuun.

Siinä poika päivysti katse ihan oikeaan suuntaan tuntemattoman tyttelin vieressä suojaverkon suojaamana.

Muita kuvia en sitten saanutkaan, sillä kameran pattereita en ollut pystynyt lataamaan. Kännykällä yritin ottaa sitten Sohlbergin perävaloista kuvan, mutta se nyt on tietysti kännykässä! Jestas. 

Kilpailijat ajoivat pikataipaleen kahteen kertaan. Mehän pujahdettiin syömään mökille ajon välissä. Ja kun perhe istui ruokapöytään, mammapa lähti hakemaan olutta kylmästä järvestä muka. Mellevästi vetäisin narusta rantakassia nostaakseni. Mutta pahus. Aallokko oli hiertänyt kassinpuoleisen solmun auki ja minulle nousi pelkkä naru laiturille. Menin takaisin sisälle ja pyysin pojanpoikaa sukeltamaan juomakassin pohjasta. No, hän lähti kesken syöntinsä. Ja ilmoitti minulle, että kassi on tyhjä tölkeistä, kivi on jäljellä. Sitten koko porukka tsiikasi laiturin alle, käänteli ja väänteli ja sukelteli ja vihelteli mutta purkit pysyivät poissa. Itse uskoin, että olivat vierineet ulommaksi syvänteeseen ja voisi ne sieltä kenties sukeltaa ylös. Mut eipä löytynyt purkin purkkia. Piti ottaa siis vichyä ruuan kera. Ei huono vaihtoehto.

Seuraavana päivänä poikani loikki omalta mökiltään meille ja toi tullessaan kuusi purkkia, jotka oli nähnyt oman laiturinsa vieressä vedessä. Matkaa meidän laiturilta heille on noin sata metriä! Poika sanoi äidin lähettäneet tölkkipostia! Kaipa lähetinkin. Mutta ne loput mustikkasiiderit on ja pysyy Korppisen pohjassa.

Odottelimme edelleen sähkövirran palaamista. Turhaan.

Olin jo ihan hepulissa. Marjat pehmenevät ja uutisten mukaan sähköjen takaisin tuleminen voi kestää useita vuorokausia.

Onneksi serkullani on lypsytilansa takia aggregaatti. Se pyöritti heille sähköä. Ja niinpäs ahdoin omia sulaneita mansikoitani ja mustikoitani heidän jo täysinäiseen pakastimeensa. Yhteistyö on voimaa!

Sunnuntai-aamu valkeni aurinkoisena. Naapuri kirkonkylästä soitti, että meidän puita on kaatunut hänen tielleen ja että hän on niitä jo vähän raivannut. Prinssipuoliso ja poika nousivat vankkuriin kera moottorisahojen ja näky metsänreunassa oli silmiä huikaiseva! Siis "jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..."

Puita oli pitkin ja poikin ja ristiin ja rastiin. Turha rypistellä, vahinko oli jo tapahtunut. Liki kolmesataa runkoa pötkötti mikä mihinkin päin maata vasten.

Siinä sitten metsurit raapi päätään varmasti nähdessään pötköttelijät. Kestää kauan, ennekuin maisema näyttää entiseltään. jos koskaan. Mutta näinhän kävi niin monelle metsälle Astan riehuessa.

Lauantai-iltana puoli kahdeksalta oli syttynyt viimein valot mökkeröllä ja pakastin alkoi jauhaa uutta kylmää.

Ei enää auttanut harmitella. Pakastemarjapussukat kotiutettiin sitten sunnuntaina omaan pakastimeen. Ei niin hyvän kuntoisina, mutta kuitenkin. Odottelemaan uutta mullistusta! Ja tarina jatkuu...