VOI AAMUA ELOKUUN

Ihana herätä kotona, omassa sängyssä. Nousta hitaasti, nautiskella aamukahvista ja sitten:
Kiireenvilkkaa Simon kanssa metsälenkille. Prinssipuoliso paineli edellä kera ämpärin ja poimurin. Huomasin, miten kunto on huh-huu-asennossa. En ole sitten kevään oikein kunnon lenkkiä koirulin kanssa vaihtelevaan maastoon asti tehnytkään.

Kiersimme kallion taitse ja nousimme rinnettä ohi tikan "höyläpenkkipuun" ja ihastelimme ahkeran linnun käpykasaa.

Kylläpä siinä on tikan nokka tohissut, ennekuin tämä käpykasa on saatu käsiteltyä!

Lenkkimme jatkui kallion laella, missä käärmekuuset ovat kasvattaneet oksansa kallionpintaa pitkin sammaleen ja jäkälien alta. 

Simo nuuski onnellisena syyskesän tuoksuja auringon paistaessa lämpimästi kallion laelle.

Olipa joku ystävistään jättänyt viestinsä luettavaksi. Aamuposti syynättiin tarkkaan ja vastattiin joka viestiin jalannostolla. Taustalla näkyvät pihlajat ovat kuivuneet ruskeiksi kesän helteistä, eivät suinkaan pikku koirulien takajalan nostamisista.

Kalliopolulla näkyy selvästi aikojen alussa syntyneitä kiven sävyjä. Löytyi vaalenpunertavaa, valkoista, harmaaröpelöistä ihan tavallisen harmaan kallion kivessä.

Jos olisin geologi, osaisin määritellä ehkä paremmin nämä. Mutta varsinkin tuo punertava näytti mielenkiintoiselta. Valkoinen näyttää torkkuvalta kissalta!

Palasimme motarin tunnelin kautta ja katsastimme taiteilijoiden viimeisimmän teoksen. Koko seinämä oli vedelty valkealla pohjamaalilla ja siihen mustalla taiteiltu naisen pää ja käsi. Varsin taidokas piirros, eikö?

Varsinkin käden viivat ovat taidokkaat. Ja tyhjän maalipurkin sai prinssipuoliso kannettavakseen jätekuormaan.

Ja mihin prinssipuoliso hävisi retkellämme? Siitä on pakko laittaa uusi postaus. Sepä nähdään.