SATTUMA

Voi hyvät hyssyrät tätä sisäistä hykerrystä. Vuosia, vuosia olen pähkäillyt että miten se oikein meni ja mikä se oikein sitten oli. Se meidän häävalssimme. Sen sävel pyöri aina alitajuisesti mielessä ja nuottejakin siihen haeskelin. Mutta eilen illalla se kolahti. Erään tv-ohjelman taustalla se soi haitarilla soitettuna, niin myös meidän häissämme reilut puoli vuosisataa sitten. Eipä siis ihme jos muistikin hattaroittaa jo mummelilla. Mutta ei, jotkut asiat vaan pysyy. Ja pulpahtaa joskus esille. Niinkuin nyt häävalssi.

Tänän muistin googlettaa. Ja hups. Useitakin versioita siitä löytyi, mutta täällä se soi parhaiten. Valssi on ikivanha, vuodelta 1912. Ihmettelen suuresti, mistä tällainen valssi 17 vuotiaan morsion päähän oikein pälkähti, sillä eipä ollut Sydeny Baynesista mitään hajua ja tavallisesti avioon tanssittiin Kielon jäähyväisillä tai Keinumorsiamella.

Syksyisessä hääkimpussani oli tulipunaisia neilikoita. Jostakin syystä aikamiespoikani tuo minulle usein kukkakimpussa neilikoita. Ei hän mitään hääkimpustani tiedä. Tänäkin jouluna pojan kimppuun oli sidottu neilikat! Pitäiskö itkeä vai nauraa? Ei kumpaakaan. Olla onnellinen, että muisti pelaa ja muistoja muodostuu.
Haa, nuo marjaiset oksat symboloikoot prinssipuolison marjareissuja, tosin mustikoita enimmäkseen, satoja litroja pakastimet turvoksiin. Tai ehkä ovatkin muistutus omista tyrnipensaistamme appelsiininkeltaisine marjoineen. Sama se. Hyvä on olla ja eleä.