tiistai 18. kesäkuuta 2019

RUUSUJEN TUOKSUUN

Ihanat kesäiset aamut. Ulkona aurinko ja ruusujen tuoksu. Sireenien aika on jo ohi, myös Moskovan kaunottaren kukkatertut ovat lakastumassa. Mutta valkoinen juhannusruusu on kauneimmillaan, niin on myös suviruusuni, jonka vierellä sitä mittailin. Korkeutta parhaimmillaan liki 5 metriä ja leveyttäkin 7-8 metrin verran. Ja täynnä tuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia.


Myös Valamon ruusu availee ensimmäisiä nuppujaan, Mustilan vaaleanpunainen on vielä nuppuvaiheessa. Punalehtinen ruusu on vaatimaton pienine kukkineen mutta puolustaa hyvin paikkaansa ruusujen joukossa, samoin eräs upeasti tuoksuva ruusuni, jonka nimestä ei ole vielä hajuakaan. Toin kyllä prinssipuolison veljen mökiltä ruusukirjan selvitelläkseni eri ruusulajien nimiä. Ja toinpahan sieltä muutamia ruusun versojakin, vaikka on kovin lämmin niin toivon niiden juurtuvan.

Minulla on ongelma näiden kuvien kanssa toistaiseksi, olen kuvannut paljon ipadilla ja sen sisältöä en vielä osaa siirtää tänne läppärille enkä läppärin tekstejä ipadille. Kun ei muka aikaa ole ollut opetella...

Juhannusta pukkaa, meidänkin mittumaari tavalliseen tapaan vietetään niemen nokassa, tosin tällä kertaa vain kolmestaan, minä, prinssipuoliso ja Simo. Ja hyttyset ja mäkäräiset, jotka niemessä jo odottelevat veritankkausta.
Simon suojaamista mietin, kun ei oikein voi hyttysvoiteitakaan turkkiin hieroa.

No, mökin vintillä on myös oravaperheen pienokaiset. Toivottavasti nyt selviävät hengissä puiden oksistoon, viime kesänä kaikki kolme poikasta oli syöty ja vain pienet pörröhännät oli jääneet mökin nurkalle. Harmitti.

Ja käsi. Se vähitellen kai kuntoutuu, arpi on jo osin siisti mutta nostaa ei voi mitään, kahvipannukin on liian painava. Olen kättä heilutellut ja sormia puristellut ohjeiden mukaan. Mutta sitten ilmeni, että olin saanut tällin myös oikeaan pakaraan. Kun mustelma vaaleni, ei kipu hellittänyt ja reiden lihas oli kuin tulessa. Magneettikuvattiin, onneksi luut ehjinä, mutta kestää taas tovin, ennenkuin särkylääkkeiden syömisen voin jättää. Elämä on.

Kuitenkin olen toiveikas. Ja prinssipuoliso sai lääkäriltään tänään hyviä uutisia, sädehoito on tehonnut ja arvot lähes normissa. Oli aika rankka reissu hänellä, 37 hoitokertaa eli joka arkipäivä. Mutta kesti kuin mies. Ja nyt minä tyttö tässä kipuilen vuorostani. No, parempaan ollaan menossa kuitenkin.

Käytiin viikonloppumatkalla Latviassa ja Virossa, mieskuoro oli esiintymässä Viljandin laulujuhlilla. Nähtiin latvialaiset linnat ja kirkot, joissa kuoro kajautti Suomen laulun ja Finlandiankin. Ja Viljandi on ystävyyskaupunki, jonka mieskuoro Sakala on meidän mieskuoron PML:n ystävyyskuoro, jo vuodesta 1969 lähtien joka toinen vuosi on vuoroin vierailtu. Nyt ystäviin liittyi latvialainen mieskuoro Valmierasta.

Hikeä pukkaa. Nyt pitää lähteä ulos nuuhkimaan kesän tuoksuja. Tänä keväänä en ole laittanut mitään uusia kasveja tietystä syystä. Paitsi ne, mitä toin Kiskosta ruusun juurakoita, keltaisen pionin, koristeraparperin ja lumikärhön.
Ihanaa Mittumaaria toivotellen Porvoon mitalla.

torstai 30. toukokuuta 2019

EI PÄÄSE NIIN VÄHÄLLÄ

Kuten kahdessa aiemmassa postauksessani kerroin matkastani ja sen kommelluksista, luulin tässä jo päässeeni lähes normaaliin elämänrytmiin. Käsivarsi on edelleen hieman tönkkönä ja tikkirivi vähän kiristää, mutta kun jaksan jumpata annettujen ohjeiden mukaan, saan jo kyynärpääni taipumaan ihan suoraksi asti. Olen melko toiveikas olkavarren parantumisen suhteen, vaikka aikaa se vie, kuten lääkärit sen ovat todenneet.

Eilen oli pakko jälleen palata viisaampien luokse. Kävin ortopedilla lääkärikeskuksessa, samalla, joka minut ensimmäisen kerran passitti kirurgian polille. Nyt oli kuitenkin vaivana oikean jalan reisilihas, joka on välillä täysin vailla tuntoa ja kipuilee kuin puukolla viillettäisiin. Alaselässäni oli onnettomuuden jälkeen kämmenen kokoinen mustelma, joka on nyt vaalennut. Lonkkaluu on edelleen kovin arka ja kipu säteilee reisilihakseen. Lääkäri suositteli magneettikuvausta ja nyt odottelen, että saisin vakuutusyhtiöltäni luvan toimenpiteeseen. Ei elämästä tälläkään tavalla mitään tule, vaikka olin niin käsivarren kipujen koukussa, että uskoin lonkan itsestään tokenevan.

Pihalla olen vähän kuljeskellut katselemassa, nyt alkaa sireenit, sekä siniset että valkoiset, olla parhaimmillaan. Myös Moskovan kaunotar avaa jo terttujaan. Koristeomenapuun punaiset kukat ovat iloksemme auenneet. Kaikki seitsemän pihlajaani avaa nuppujaan ja niiden lisäksi esikot, joita niitäkin on seitsemän erilaista, ovat kukassa. Marjapensaissa jo raakileita. Luumut ja kirsikat kukkivat myös, mutta liekö ollut pörriäisiä riittävästi. Omenapuut vasta nyt aloittavat kukinnan. Jännä kierrellä kukkamaalla, kun ei enää muista, mitä sinne on istuttanut.
Mökillä koin ihanan yllätyksen. Kotona en löytänyt helmililjoistani sitä vaaleanpunaista, mutta mökin kukkamaalla sellainen ihanuus kukki jo. Helmililjoja on kertynyt myös sitä tummaa ja tavallista myös valkoista ja vaaleansinistä sekä tupsupäistä sinililaa. Ja tulppaanit, ne hehkuvat nyt kun narsissien aika on ohi. Vuokot, sinivuokko myös punertavana ja kerrottuna, valkovuokko myös kerrottuna sekä ihana hämyvuokko kukkivat. Keltavuokko vain on hävinnyt täysin pihametsiköstä. Ehkä se joskus kuitenkin sinne vielä jostakin tupsahtaa.

En postaa nyt kuvia koska en ole ehtinyt niitä ottaa ja vanhat taitaa olla jo vuosia sitten olleet näissä postauksissani.

Tällaista tänään meillä. Ikää tulee ja jalka ei enää niin reippaasti nouse,, kaikenlaista remppaa kropassa molemmilla. Mutta näillä mennään.

torstai 16. toukokuuta 2019

MATKASTA MALAWIIN, PÄIVÄNTASAAJAN SEUDULLE AFRIKKAAN

Edellisessä postauksessa kerroin, miten suurta mielenkiintoa tunsin matkakohdettamme Malawia kohtaan. Ensimmäinen viikkomme määränpäässä oli todella antoisa ja mielenkiintoinen, monta asiaa tuli hämmästeltyä ja alitajunta toisteli koettuja tapahtumia tiiviisti.

Malawissa on vasemmanpuoleinen liikenne Britti-imperiumin jäljiltä. Japanilaista autokantaa on, jopa ihan upo-uusiakin. Meidän liikkumisemme tapahtui pienellä Toyta-jerrykannulla, johon oli rakennettu kevytrakenteiset penkit takaosaan kolmeen riviin. Arvata saattaa, että polvet eivät mahtuneet suoriksi ja suurin osa matkasta oltiinkin sivuttain istumassa. Tosin matkantekoa helpotti, kun Lilongwessa saatiin osa matkalaukuista tyhjennettyä ja tavarat jaettua koululaisille.


Maanantaina lähdimme Bangulasta Anjan rakennuttamaan kouluun Nanchiriin, jonne oli matkaa 34 km. Savannitie oli kuoppainen ja vaikeakulkuinen, joten pakkauduimme kuorma-auton lavalle kaikki 6 suomalaista ja muutama paikallinen poika peränpitäjiksi. Matka koululle kesti noin kaksi tuntia, auto koukki tietenkin jokaisen puronuoman ja montun. Minä istuin lavalla lähes keskellä filttikasan päällä selkä lavan reunaa vasten. Vajaa kilometri olisi enää ollut matkaa koululle, kun auton pyörä koukkasi puron uomaan ja pam. Takanani ollut lavan reuna aukesi lukituksesta ja putosi alas. Ehdin huomata matkakumppanini Mirjan tipahtamisen, mutta en tajunnut omaa putoamistani maahan. Vähän aikaa piti selvitellä päätä, totesin, että silmälasit ja pää tuntuvat olevan ehjinä, kädessäni oleva kamera samoin.  Sitten tajusin, että vasemman käteni sormet muistuttivat nakkimakkaroita ja kyynärpääni yläpuolella oli kuin jouluinen ässäpipari. Kipu ei ensin tuntunut shokista johtuen.  En muista, miten selvisin maasta ja miten minut saatiin takaisin kuorma-auton lavalle, olin kuulema terveellä kädelläni itseäni auttanut. Porukka päätti lähteä samantien takaisin ja viemään minua sairaanhoitoon.

Makasin kuormurin lavalla kaislamaton päällä, joku piti hartioistani kiinni ja joku toinen jaloistani. Sama röykytys huonolla tiellä, aurinko paistoi täydeltä ja lämpötila oli +37 astetta. Muistan paluumatkasta vain osittain kovaa kipua.  Kun päästiin isolle tielle, ajettiin lähimpään terveyskeskukseen. Sieltä lääkäri oli lähtenyt ruokatunnille eikä kukaan tiennyt tuleeko takaisin työpaikalleen. Matkakumppanini tekivät päätöksen, että ajetaan Bangulaan ja vaihdetaan pikkubussiin ja suunnataan Nsanjen sairaalaan. Oli tuskaa että pääsin alas lavalta ja kömmittyä ahtaaseen pikkubussiin. Perillä sairaalassa pääsin suhteellisen nopeasti nuoren lääkärin luokse. Onneksi mukana oli suomalainen sairaanhoitaja, joka piti minusta huolta ja pisti kipulääkettä terveeseen olkavarteen.  Lääkäri kehotti menemään röntgeniin ja sinne jonotettuamme otettiin varsin alkeellisella koneella kuva, josta näkyi, että olkavarteni luu oli poikki tai sälönä. Palattiin sitten lääkärin luokse takaisin. Mutta ovi oli lukossa ja eräs nuori mies kertoi, että parasta lähteä kotiin ja tulla aamulla seitsemältä sitten uudelleen vastaanotolle. En pystynyt lähtemään ja malawilaiset ystävät soittivat lääkärille useita kertoja ja vihdoin saivat hänet tulemaan takaisin vastaanotolleen.
Tosin hänelle piti siitä erikseen maksaa.  Lääkäri laittoi olkavarteeni u-kipsin, joka ulottui kyynärpään alapuolelle asti ja sitoi käteni kantositeeksi laittamallaan sideharsonauhalla. Paikallinen sairaanhoitaja antoi kipulääkettä mukaan ja niin palasimme majapaikkaamme.
Kömmin moskiittoverkon alle nukkumaan, mutta ei siitä oikein mitään tullut. En saanut oikein vaatteita pois päältä enkä varsinkaan niitä takaisin. Helle ulkona oli tuskastuttavaa mutta onneksi Mirja auttoi jopa housujeni nostamisessa, vasen kätenihän oli täysin pois pelistä.

Meidän piti lähteä seuraavana aamuna Malawi-järvelle toiseksi viikoksi. Käsivarteni ja  sormeni olivat niin turvoksissa, että ajoimme Plantyren kaupungissa Kuningatar Elisabethin sairaalaan.
Siellä oli jo kaikki penkit täynnä tummia malawilaisia odottamassa pääsyä hoitoon. Aikamme odoteltuamme tuli vuoromme ja tuhti malawilaisnainen kirjoitti keltaiseen vihkoon, mitä oli tapahtunut ja että kipsi poistettaisiin ja laitettaisiin uusi.  Odottelun jälkeen vihdoin tuli vuoroni päästä kipsaushuoneeseen, missä kaksi tummaa ikämiestä hääri kipsiriepujen ja -liemen kanssa.
Käsivarttani puristettiin ja laitettiin tiukka kipsi sekä sain sieltä mustan nailonisen ja hiostavan kantositeen. Kipsaushuoneeseen tuli puoli tusinaa täysin ulkopuolisia katsomaan mitä minulle siellä tehtiin. Ei siellä sairaalassa ollut ovia huoneiden välillä eikä henkilökuntaa erottanut potilaista mitenkään. Pölyiset betonilattiat ja seinät olivat jo parhaat päivänsä nähneet ja pyörätuolit olivat aivan romuja, mutta niillä kuskattiin väsyneitä potilaita ja kantoipa eräs nuori tyttö vanhaa naista selässään kuin lasta kankaalla kiedottuna.

Kiitin Luojaa, ettei minulla ollut avohaavoja, mutta luun päät muljahtelivat kipsistä huolimatta olkavarren nahan alla ja jauhoivat lihasta.  Ajoimme koko tiistaipäivän, kävimme välillä syömässä Zomben kaupungissa ylhäällä vuorenrinteessä olevassa ravintolassa. Onneksi oikea käteni toimi ja pystyin syömään. Yleensä tarjolla oli kanaa tai kalaa sekä riisiä tai maissipuuroa. Malawilaiset syövät pääosin meidän mannapuuroamme muistuttavaa puuroa ja pavuista ja pinaatista keitettyä kastiketta.


Iltamyöhään pääsimme Malawi-järven rannalla olevaan Ecolodgeen ja majoittumaan. Joku hässäkkä siellä oli huoneita jaettaessa ja seuraavana päivänä huoneet jaettiin uudestaan. Minä oli yksin huoneessa, suihkuun en oikein voinut mennä kipsin vuoksi, mutta muovikassa kipsin päällä vähän kuitenkin vettä valuttelin kattosuihkusta.  Yöllä heräsin moskiittoverkon alla ja tuntui, että sängyssäni oli muitakin. Katsoin taskulampulla ja näin, miten pieniä mustia muurahaisia vaelsi tuhansittain lakanalla. Ravistelin petivaatteita toisella kädellä, mutta turhaan. Polttivat kuin meidän keltiäiset. Aamulla kerroin henkilökunnalle, että huone on täynnä muurahaisia. Myös naapurihuoneessa oli sama ongelma. Henkilökunta myrkytti sitten koko huoneen ja seuraavana yönä ei hiiviskelijöitä näkynyt.

Olimme veneretkellä läheiselle luonnonsuojelusaarelle, missä meidän venepojat laittoivat meille maittavan ruuan, punalihaista kalaa ja riisiä sekä vihanneksia. Annokset olivat aika hulppeita eikä jaksettu niitä kaikkea syödä. Eräs isä syötti sitten loput meidän lautasilta neljälle pienelle pojalleen ja hyvin näkyi maittavan.

 Malawi-järvessä on satoja erivärisiä kirjoahvenia ja osa porukastamme snorklasi niitä tarkastellen. Minä istuin veneessä katoksen alla, sillä vaikka uinti olisi kuinka houkuttanut, ei minusta siihen todellakaan olisi ollut ja sitäpaitsi järvessä oli bilhartsi-matoa, jonka vuoksi ne jotka uivat joutuivat ottamaan matokuurin kotiin saavuttuaan.



Viikko meni istuskellessa rannan tuntumassa. Pienet pojat olivat keksineet itselleen orkesterin; muovikanistereista ja alkeellisesta rummusta. He lauloivat ja tanssivat pienestä maksusta meille.
Illan hämärtyessä ilmestyi myös aikuisten orkesteri soittamaan. Haitarikin heillä oli mutta eipä sitä osanneet lainkaan soittaa, vain bassopuolelta löivät rytmiä. Olisin kokeillut soittaa vaikka Karjalan Katjuusan jos käsi olisi ollut terve! Harmitti.


Tässä malawilaista kaupankäyntiä ihan joka kylässä näitä toreja näkyi.

Tällä puulla on mittaa. Sanotaan, että norsut kaatavat näitä puita saadakseen niistä vettä.


Aurinko kypsyttää hedelmiä, nämä olivat ecopuutarhassa missä kävimme myös ruusuja kuvaamassa.

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös kipuviikko. Maanantaina palattiin Lilongween ja sieltä tiistaina aamupäivällä lento Kongon kautta Addis Abebaan ja edelleen Tukholmaan ja kotiin Helsinkiin.
Voi sitä onnen tunnetta Arlandassa, kaikki siistiä, raikasta, hiljaistakin. Kotiin en ollut ilmoittanut mitään luiden katkomisesta, joten shokki oli prinssipuolisolla minut nähtyään Porvoossa keskiviikkona.

Olin saanut ajan lääkärikeskukseen ortopedille kotiintulopäivän iltapäiväksi. Siellä ensin röntgen ja sitten passitus kirurgian polille suoraan. Piti olla vain ns. perhosmurtuma lähellä olkapäätä. Tulisi noin 10 sentin arpi leikkauksesta. Niinpä.  Kirurgit päättivät torstaina, että leikataan ja voi kestää viikon ennenkuin pääsen toimenpiteeseen. Onneksi kuitenkin sain perjantaiksi 26. pvä käskyn tulla sairaalaan. Olin eristyshuoneessa koska olin ollut ulkomailla. Hyvä niin. Uudelleen otetussa röntgenkuvassa näkyi, että luu oli poikki myös kyynärpään yläpuolelta. Leikkaava lääkäri tuli huoneeseeni ja kertoi, että kyseessä on riskileikkaus, sillä iso hermo kulkee olkavarren luun vieressä ja jos he eivät pysty sitä venyttämään, vaarana on, ettei sormeni enää ikinä toimi. Annoin luvan leikata koska enhän voinut jäädä poikkinaisten luiden vangiksi. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin ja heti nukutuksesta herättyäni tarkistin vasemman käteni sormien tuntoa ja liikkumista.
Kaksi yötä sairaalassa ja sitten kotiin. Reilut 35 tikkiä olkavarressa, viime perjantaina ne napsittiin pois ja kannan kättä kantositeessä vielä. Ja jumppaan. Sairaala on pitänyt minusta hyvää huolta ja olenkin sitä mieltä, että en ikinä marise meidän terveydenhuollosta Malawin kokemusteni jälkeen.

En pystynyt juurikaan kuvia ottamaan toisella viikolla. Mutta ovathan ne alitajunnassani varmaan ikuisesti. Ja onneksi ei minulle käynyt pahemmin, sillä auton vieressä oli myös betonisillan romua.
Kiitollinen saan olla.




keskiviikko 15. toukokuuta 2019

KEVÄTTÄ ILMASSA

Tarkalleen vuosi on kulunut edellisestä postauksestani. Miten sitä onkaan  ollut niin aikaansaamaton, että on vaan porskutellut eteenpäin. Aiheista ei kuitenkaan olisi ollut pulaa, niin paljon tämän ikäiselle mummelille sattuu ja tapahtuu.

Ehkäpä kerron tässä viimeisistä sattumuksista.  Huhtikuun alussa lähdin muutaman ystävän kanssa kahden viikon matkalle Afrikkaan. Idea matkasta tuli joskus joulun maissa ja seikkailunhalu oli niin päällimmäisenä, että lentoliput tilaukseen.  Matkan määränpää oli Malawi, ei meitä pelottanut edes Mosanbickin myrskytulvat eikä kolerat ja muutkaan sikäläiset outoudet.
Tuntui turvalliselta lähteä, kun ystäväni ja kaimani on tehnyt toistakymmentä vuotta hyväntekeväisyystyötä Malawissa. Hän on rakennuttanut sinne kouluja ja hoitaa kummitoiminnan kautta sikäläisten lasten ja nuorten parempien elinmahdollisuuksien edistämistä.


Lensimme Tukholman kautta ensin Addis Abebaan. Etiopian Airlinesin kaksi konetta oli lyhyen ajan sisällä tippunut taivaalta, mutta rohkeasti uskoimme pysyvämme ilmassa. Iso kone vei meidät turvallisesti Etiopiaan, mistä jatkoimme edelleen Malawin pääkaupunkiin Lilongween.  Matka kesti lähes vuorokauden. Perillä Lilongwessa majoituimme entiseen Englannin siirtomaa-aikaiseen hotelliin pariksi yöksi. Iltaisin ryömimme moskiittoverkon suojaan nukkumaan.


Meillä oli jokaisella kaksi isoa matkalaukkua omien käsimatkatavaroiden lisäksi, sillä veimme sinne lapsille ja nuorille tietokoneita,  vaatteita, kenkiä ym. arkipäivässä tarpeellista. Kun kävimme ensimmäisessä kohteessamme Rice-koulussa, vastaanotto oli lämmin, äidit ja lapset lauloivat meille ja tuomamme tavarat otettiin ilolla vastaan.


 Tapasin siellä myös poikani perheen kummilapsen, nyt 13 vuotiaan Patrick--pojan.

Lilongwesta jatkoimme matkaa kohti etelää pikkubussilla, joka tosin oli  varsin kevyesti varustettu ja ahdas. Mutta maassa maan tavalla. Päätiet oli suhteellisen hyvässä kunnossa ja poliisejakin aina lähes kymmenen kilometrin välein tarkistamassa liikennettä. Matkasimme kohti Plantyren kaupunkia, missä kävimme syömässä ja ostamassa ruokatarvikkeita Bangulaan, mikä oli matkamme yksi pääkohteista. Bangulassa majoituimme opettaja-asuntolaan, lähelle kaimani Anjan taloa.
Bangulassa Omega huolehti meille ruoan keittämisen, jopa leipoi syntymäpäiväkakunkin. Kaikki keittäminen tapahtui ulkona ja yleisemmin kolmen kiven "hellassa"  tulen päällä.

Tässä valmistuu kakku!


Omega ja äitinsä puun varjossa keskipäivällä. Omegalla on pieni Bryan-poika, joka myös toimitti askareita pihapiirissä. Omegan isä Letace myös myhäili hyväntuulisena pihapiirissä, missä kanat, ankat. helmikanat, vuohet, lehmät ja koira pentuineen käyskentelivät vapaina.



Pihapiirissä oli myös Anjan talo ja valtava merikontti, millä kaikenlaista tavaraa oli tuotu Suomesta.
Ihmetellä täytyy, miten painava kontti ylipäätään on saatu perille, sillä tiet - paitsi päätie - ovat aivan olemattomia polkuja.

Kävimme luonnonsuojelualueella safarilla ja vaikka lähdimme matkaan jo aamuviideltä, emme nähneet isoja eläimiä kuten norsuja tms, mutta impala-antilooppeja, marabu-lintuja, apinoita, virtahepoja ja krokotiilejä kylläkin.

Norsut olivat käyneet juomassa rannalla ja niiden töppösten jälkiä nähtiin tiellä, vaikka itse eläimet olivatkin jo siirtyneet metsän siimekseen polttavasta auringosta.

Ensimmäisen viikon aikana kävimme myös ekopuutarhassa sekä näimme Madonnan lomakohteen Malawissa. Hän tuo aina mukanaan kokonaan oman henkilökuntansa. Hieno paikka viettää lomaa, mutta säästyykö Madonnakaan hyttysten pistoilta? Meillä ainakin syötiin iltahämärissä nilkat aivan paukamille. Malarian estolääke oli  todella tarpeeseen ja vielä matkan jälkeenkin.

Me nautimme kahvit Madonnan terassilla.

Ja sunnuntaina käytiin paikallisessa kirkossa, joka kyllä yllätti ulkoisella vaatimattomuudellaan, mutta seurakunnan pappi ja kuoro olivat innostuneita, kuoro lauloi hienosti, kirkossa ei ollut urkuja eikä muitakaan soittimia vaan nämä ihmiset. Vaikuttavaa.

Ensimmäinen viikko Malawissa antoi aihetta moneen hämmästelyyn. Ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä, vaikka heillä elämisen puitteet meidän mittapuumme mukaan olivat todella vaatimattomat. Lapsia oli paljon, nuoriä äitejä kankaalla "selkäreppuun"  kietaistuine lapsineen, päänsä päällä painaviakin tavaroita kantavia naisia ja polkupyörään lastattuja puukuormia, maissisäkkejä ja kaikkea mahdollista rakennustarvikkeista kattoruokoihin.

Jatkan toisen viikon tapahtumista seuraavassa postauksessa.


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

ILOA KEVÄÄSTÄ

Pitkästä aikaa tämä mummeli istahtaa bloginsa äärelle. Miten ihmeessä olen ollut niin saamaton, ettei ole rivin riviä syntynyt kevään aikana. Toki olen kirjoittanut tuolla konkarikirjoittajien kurssilla muutaman tarinan, mutta tuskin niistä on julkaistavaksi yleisempään jakoon. Tai katsotaan nyt.

Lämmin kevät enteilee jo hyvää kasvukautta. Alkuviikosta mökiltä palatessa auton mittari näytti jo 24 astetta lämmintä Lahden seutuvilla. Lämpö ja valo ovat saaneet koivujen hiirenkorvat jo kovasti vihreiksi, vaikka ei niistä oksista vielä saunavastaa synny.

Mökillä on piipahdettu kahdesti, ensin ole järvi täysin jäässä ja saunavedetkin otettiin onkiavantopumpulla. Nyt viime viikon vaihteessa ehdimme juuri ja juuri näkemään viimeisten jäälauttojen ohiajelehtimisen. Vesi järvessä oli raikasta ja melkoisin vilpoista. Kahtena aamuna kuitenkin oli pakko painautua lähes jäiseen veteen pulahtamaan. Kyllä virkisti. Mökillä kasvukausi ei ole vielä niin rehvakkaasti lähtenyt alkuun kuin mitä täällä kotona. Mutta muutaman pensaan paikkaa muutin, varsinkin pieni onnenpensas ei ole tykännyt järveltä puhaltavasta tuulesta, joten siirsin sen ylemmäksi pihaan. Juhannusruusun poikasia raahasin uusiin paikkoihin myös. Ja pihan haravointia riitti, sillä männyt karistavat neulasiaan joka talvi haravoitavaksi. Joutsenet ja kuikat olivat elementissään heti jäiden lähdön jälkeen. Jotenkin meikäläisen sielu oikein lepää siellä niemen nokassa, vaikka se melkoinen työleiri onkin joka kevät aina uudelleen. Ja Simo nauttii myös. Ensimmäisenä iltana ei koirulin mielestä saunassa ollut riittävän lämmintä joten piti oikein houkutella häntä pois saunasta. Seuraavana iltana päätimme hänen antaa olla niin kauan kuin itse haluaa lauteilla. Otti melkoiset löylyt ennen alas hyppäämistä.




Täällä kotipihalla on ihailtu erivärisiä esikoita ja vuokkoja. Metsikkö on valkovuokkoja tulvillaan, mutta yksi ainokainen keltavuokko on kukassa. Mihin ne kymmenet muut ovat joutuneet talven alla?  Hämyvuokko ilahdutti kukallaan ja nuppuja on vielä kymmeniä. Sinivuokkojen aika alkaa olla jo ohi, samoin aniliininpunaisen lajitoverinsa. Erityisen ilahduttava on tuo pieni Virosta tuomani punainen sinivuokko, jossa on kerrottu kukinto. Luulin sen jo kadonneen mutta sieltä se vaan nousi kukkimaan. Onneksi. Kuvaan en saanut oikeaa väriä.


Kaikki seitsemän sorttia pihlajiani ovat hengissä myös. Saa nähdä, kukkivatko vielä kun ovat suhteellisen pieniä piiskataimia vielä. 


Kimalaiset pörräävät ahkerasti, mutta jonkinlaista valikointia kyllä näkyy. Pulleaan punaiseen jouluruusunkukkaan katosi iso kimalainen kokonaan.
Odotellaan vaan omenapuiden ja kirsikka- ja luumupuiden kukintaa.
Tilasin omenapuun taimia ja yksi jo ostettiinkin Gardenista kun jänikset mokomat napsivat viidestä pienestä omenapuusta kuoret parempiin suihin.
Yritettiin ne pelastaa, mutta saa nähdä, jaksavatko kasvattaa uutta kuorta.

Pesäpöntöistä on kova kisa, kun lämpö toi kirjosiepot tiaisten kiusaksi.
Kyyhkyspari ruokailee lintulaudan alla ja huhuilee illalla lähimetsikössä. Ja nyt moneen vuoteen ilmestyi pihamaalle varpusparvi. Tykkäävät majailla onnenpensaan oksistossa. Pysyisivätpä vaan pihapiirissämme.

Kevään iloja on myös pyykin ripustaminen ulos naruille. Raikkaantuoksuiset ja tuulen kuivattamat lakanat on kiva taitella liinavaatekaappiin. 
Simo piipertää perässä pihalle. Ja kas, koira äkkää nopeasti nurmikolla matelevan rantakäärmeen. Minä vähän säikähdän ja päätän kuljettaa vieraan vähän kauemmaksi pihapiiristä, mutta ennenkuin ehdin saada koiran pois ja ämpärin ja kepin käteeni, on kiemurtelija kiiruhtanut pieneen sammakkolampeen, missä se iloisesti polskuttelee. Olkoon, onhan kuitenkin ihan kiltti matelija.

Monesti on rakastavaisia nimitetty kyyhkyläisiksi. Ihan aiheesta kylläkin. Juuri nyt lennähti kyyhkyspari pihan kuusenoksalle, ihan lähekkäin. Siinä ne sukivat ja puhdistavat rintahöyheniään. Söpösiä vaikkakin melkoisen kookkaita. Ja orava sai Simon ihan "someraivoon" hyppiessään ikkunan edessä männyn runkoa edestakaisin.  On todella mukavaa, että kevät tuo elämää pihapiiriin.

Ensiviikon lopulla on perinteinen matka kukkamarkkinoille ja sitten muutamaksi päiväksi Krakovaan. On mitä odotella.

Nytpä yritän läpätä tähän muutaman kuvan mukaan. Miksiköhän muuten kaikki blogisivulla on englanninkielellä? Mut ei se haittaa. Kyllä se tästä.

torstai 5. huhtikuuta 2018

SIMO SALLINPOJAN KESKIVIIKKOPÄIVÄ

Viikko sitten olin varannut eläinlääkäriltä ajan Simon hammashoitoa varten nyt keskiviikoksi.


Joku ihme sähellys eli pääsiäisen aika varmaan sekoitti ajanvarauspakkaa niin, että koira olisikin pitänyt viedä eläinlääkärin vastaanotolle jo tiistaina aamulla. Sehän ei kuitenkaan onnistunut, sillä kun lääkäristä soitettiin, koira oli jo syönyt aamupalansa ja lenkitetty. Jahkailtiin ja pähkäiltiin ja saatiin sitten kuitenkin aika keskiviikolle puolilta päivin, sillä tiistaina meillä oli laulukeikka paikalliseen palvelutaloon



Keskiviikko, aamu tuntui minusta ja tietenkin Simosta todella pitkältä, koira ihmetteli että tarjolla oli hänelle pelkästään vettä!  Reippaasti hän kuitenkin hypähti pikkuisen riisimoponi etupenkille ja matka hoitoon alkoin. Perillä Simo heti muisti, että ollaan paikassa, missä ei koskaan seuraa mitään hyvää, niinpä eläinlääkärin vihellellessä viereisessä huoneessa Simon niskakarvat nousivat jo pahaenteisesti pystyyn. Laitoin varmuudeksi koiralle kuonokopan, kun hoitaja tuli nukutusruiskunsa kanssa ja pikaisesti tökkäsi piikin Simon takalistoon. Reilut viisi minuuttia ja poika oli jo kanttuvei.
Hyvä etten itkenyt kun hoitaja nosti "VelttoVirtasen"  syliinsä ja kantoi hoitopöydälle.

Kun toimenpide heräämiseen kesti noin parin tunnin verran, minä piipahdin samassa talossa toimivaan kampaamoon, jonka olen tuntenut varsin pitkältä ajalta. Onnistuin saamaan ajan ja
hiukseni siistittiin. Hipsin takaisin eläinlääkäriasemalle odottelemaan ja lukemaan joutessani.

Alun toista tuntia odoteltuani hoitaja talutti koiruliani hoitohuoneesta. Simo hoiperteli ja nöksähteli välillä lattialle kun jalat eivät kantaneet.  Kiltisti kuitenkin odotti, että sain selvitettyä laskun ja kaappasin pojan kainalooni kantaakseni hänet autoon kotimatkalle. Niin reppanaa hän kuitenkin oli, että kieli valui kuonon ulkopuolelle ja minä muutamankin kerran kokeilin ajaessa koiran pulssia, kun tämä oli ihan vetämättömissä. Pieni reppana.

Kotipihassa kannoin hänet sylissäni sisälle omaan pehmoiseen petiinsä ja peittelin. Parin tunnin tirsot tämä otti ennenkuin silmät aukesivat ja vielä kannoin hänet rappuja alas takapihalle.  Siellä hän seisoi hiljaa paikallaan ja lopuksi pyrki takaisin sisälle. Heikoksihan se vetää kenet tahansa, jos ei ruokaa saa koko päivänä.  Vähän maisteli märkäruokaa ja raejuustoa,  nappuloita en vielä antanut, sillä koiran suu oli kipeä toimenpiteiden jälkeen ja varsinkin, kun alaleuan kaksi takimmaista hammasta molemmilta puolilta oli poistettu. Muuten Simon hampaat olivat ikäisekseen todella hyvässä kunnossa, kertoi hoitaja.

Kun koiruli vähän tokeni, annoin lisää ruokaa ja sitten illansuussa lähdin sen kanssa lenkille. Menomatka meni reippaasti kuten aina. Homma hoidettiin ja lähdettiin kotiin päin. Kymmenen metriä käveltyään Simo jäi paikoilleen, ei jaksanut houkuttelusta huolimatta ottaa askeltakaan. No, mamma otti syliin ja kantoi. Kokeilin hetken kuluttua, josko jo jaksaisi askeltaa, mutta ei. Niinpä minä kannoin koirulin ihan pihan laitaan asti. Ole melkoinen urakka tarpoa lumista polkua, mutta mitäpä sitä ei tekisi pienen koirulinsa puolesta.


Ilta meni koiran "itkiessä", alkoi ilmeisesti kipulääke jo haihtua ja uutta pilleriä sai antaa vasta seuraavana aamuna. Onneksi kuitenkin nukuttiin yö hyvin. Ja aamulla oli taas häntä kippuralla ja koira virtaa täynnä. Ihan entinen reipas terrieri, meidän perheen ilopilleri. Ruoka maittoi ja lenkki tehtiin kuin ennen yhtä reippaasti.

On se vaan kumma, miten sitä itsekin kärsii, kun pienellä perheenjäsenellä on vaikea olla.
Mutta pienen koiran hammaskalusto on vuosittain hoidettu eläinlääkärissä, sillä Simo ei kovin mielellään luita kalua eikä nuo patukat, joita kerran päivässä on annettu, pidä purukalustoa ihan timmissä kunnossa. Ja onhan Simolla ikää jo kymmenen vuotta!

Totesin prinssipuolisolle, että laskuun nyt menneillä euroilla olisin saanut puolitoista uutta pentua, mutta hänen kommenttinsa oli, ettei samanlaista, yhtä ainutlaatuista koiraa kuitenkaan. Siis ei harmiteltu hintaa sen enempää, vaikka ostetun raksusäkin ja märkäruokalavan kanssa pulitinkin kuutosella alkavan summan. Nyt on iloinen koira ja sillä hyvä hammaskalusto, kunhan vielä parina päivänä annan kipulääkepillerin. Ruoka ainakin maittaa ja häntä heiluu iloisesti. Se on tärkeintä.


Tästä tuli nyt ihan Simo-juttu, mutta koiramme on meille niin tärkeä, että siitä on yksi juttu ainakin ihan paikallaan täällä blogissakin. Muuten on ilonaiheita minulle olleet meidän lintuparveen eli vitriiniin lennähtäneet Sinilintu ja Pajusotka, aivan ihanat. Kevät on, vaikka maisema olikin toisena pääsiäispäivänä ihan jouluinen lumisine puineen. Mustarastaan huilu soi silti pihakuusen latvassa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

HATTARAPÄÄN POSTAUS PITKÄSTÄ AIKAA


Voi että aika on mennyt siitä, kun viimeisen postaukseni reissun alkumatkasta tein. Neljässä kuukaudessa ehtii unohtaa tämän ikäinen jo kaiken, hyvä jos vielä oman nimensä muistaa. No ei nyt sentään. Matka oli antoisa, käytiin saaren eteläkärjessä Callen kaupungissa ja keskiosassa kierrettiin yhden päivän verran. Nähtiin tsunamin jäljet, teeviljelmät, temppelitanssit ja jalokivihiomot ja -museot. Ja se valtaisa temppeli, jossa säilytetään Budhan pyhää hammasta. Temppeli on entinen palatsi Kandyssa, joka aikoinaan oli saaren pääkaupunki, mutta englantilaiset muuttivat pääkaupungin meren rantaan Colomboon.
Meidän majapaikkamme oli Negombossa, mistä tehtiin retkiä taitavan kuljettajamme Sunilin kyydissä. Joskus pelotti, varsinkin iltapimeällä hotelliin palatessamme, sillä liikenne oli uskomatonta, sikin sokin tuk-tukeja, mopoja, pyöräilijöitä ja jalankulkijoita henkilöautojen, kuorma-autojen ja bussien seassa.
Eipä siellä olisi itse osannut eikä uskaltanut ajaa, sillä kaiken lisäksi liikenne on vasemman puolen mallia. Maassa maan tavalla. Tulipa koettua, mutta tuskin enää jatkossa Sri Lanka houkuttaa, sen verran pitkä lento ja kerran nähty nyt.

No, muistot reissusta on tallella, teetä keittiön hyllyssä ja muutama huivi sekä puinen pieni tuk-tuk. Ei siellä juurikaan mitään muuta ostamista ollut. Tosin kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, mistä löytyi luonnonmukaista lääkettä jos johonkin vaivaan. Naamarasvoja ostelin muutaman purkin ja vaniljauutetta.
Ja prinssipuolisolle ompelutimme pellavakankaasta liivin. 

Ystävystyimme nuoren Fawasanin kanssa, hänellä oli varsin siisti pieni market-myymälä pääkadun varrella. Lähetin hänelle hänen pyynnöstään kotiin palattuani pari Suomen lippua kiinnitettäväksi t-paitaan. Ja kuljettajallemme sekä Fawsanille postitin heijastimia turvalliseen kulkemiseen.

Sitten tuli joulu. Meille varsin murheellinen. Vanhimman tyttäremme mies menehtyi juuri ennen joulua, samana päivän muutti myös miniämme äiti tuonpuoleisiin. Lisäksi entinen työkaverini myös samana päivänä ja vielä eräs
lastenlastemme sukulainen oli menehtynyt, joten samalle päivälle neljä lähtöä
tuntui lähes kohtuuttomalta. Tummille vaatteille on ollut käyttöä. 

Muuten tässä on menty ihan normaaliin tahtiin. Viikko-ohjemat pyörii tavanomaiseen tahtiin. Villasukkia olen kutonut liki viiskymmentä paria ja jakanut niitä kaikille läheisille, vienyt arpajaisvoitoiksi ja keräyksiin ym. En osaa tehdä - tai en viitsi - kokeilla kuvioita vaan pötkellän raitavarsisia seiskaveikasta, jota prinssipuoliso aina välillä tuo kaupasta tullessaan.

Pientä kippokauppaa olen harrastanut facessa, jotakin myynyt ja vastaavasti taas ostanut tilalle. Ja niin kun on pitänyt tyhjentää hyllyjä mukamas! Olen tosin vähän siivoillut ja järjestellyt hyllyjä. Luulin saavani kirjoja vähän vitriiniin, vaan sinne lennähtivät kanarasiat eikä yhtään kirjaa enää mahtunut. 

Yritän jatkossa olla vähän reippaampi näiden postausten suhteen. Olen kyllä lueskellut blogeja hissukseen, kommentoinnit on kuitenkin jääneet vähiin. Ymmärrettävästi. 

Ja voi että. Löytyi tuossa julkaisematon postaus, läväytin sen esille äsken. 
Kuten huomaatte, hattarapää olen. Yritän jatkossa tsempata. Bis dann, sanoo saksalainen.