NAUTISKELUA

Syksyn lapsena minulla on ollut nautintojen viikko. Ensin tietysti synttärijuhlat ystävien kera ja ylenpalttisine muistamisineen. Siinäpä sekä ruumiin että sielun ravintoa. Eilen illalla sitten lisättiin konkreettista ravitsemista. Poika ja pikkuminiä veivät meidät vanhat ihan uuteen bistroon nimeltä SINNE. Minne, sitä emme ensin tienneet, mutta kun ulkomainoksessa sanottiin, että tänne, tiesimme tulleemme oikeaan paikkaan. Ja mikä miljöö!

Kamera jäi kotiin, mutta yritän verbaalisesti selvittää. Ravintolasali on Taidetehtaan päädyssä, ulkopuolella vilistää vilkas liikenne ja sali on tupaten täynnä ihmisiä. Ollut kuulema ihan avajaisista alkaen suosiossa. Salissa pitkiä pöytiä, istuimina puiset penkit. Pöytien yllä erikoiset valaisimet, kuin leveistä lastuista tehdyt. Kokkien saareke keskellä salia, oman aterian valmistumista saattoi sivusilmällä seurata.

No mitäpä söimme?  Alkuun joimme alkoholitonta kuusenkerkkäshamppanjaa. Mietin sitä nautiskellessani, voisinko kotona sekoittamalla kuusenkerkkäsiirappia poreilevaan vichyyn saada aikaan saman? No en ehkä onnistuisi niin yksinkertaisella tempulla.
Alkuruokana syötiin Tartar. Kolme pyöreätä palleroa charolaispaistia tykötarpeineen. Aluksi raaán jauhelihapalleron syöminen arvelutti, mutta kera lisukkeiden ja lautaselle ripotetun maukkaan kastikkeen makunautinto oli oivallinen. Uusi kokemus.
Lisänä luomuleipää ja voita ja palanpainikkeena riesling-valkkaria.
Pääruokana nautimme paistettua siikaa sitruunavaahdolla. Todella maistuvaa. Jälkiruokana vuohenjuustosta, aprikoosista ja sorbettipallosta kera pähkinöiden rakennettu ihanuus. Makuelämyksiä, vaikka pähkinät olisin itse jättänyt herkusta erilleen.

Ravintola tuntui olevan todella IN, etenkin nuoriso - ja muutamia julkkiksiakin - näytti vallanneen paikan viihtyäkseen ja viettääkseen perjantaisen iltansa hyvän ruuan merkeissä. Ruokalistalla oli myös nuoremmille omat suosikkinsa, meidänkin nuoret ottivat toinen ison hampurilaisen ja toinen annoksen härkää.

Sadetihkussa sitten sulattelimme ateriaamme ja kokemustamme kotiin ajellessa. Simo jo malttamattomana odotti. 

Eikäpä tämä nautiskelu vielä tähän lopu. Huomenna nimittäin pääsen uuteen elokuvateatteriimme katsomaan Sofi Oksasen Puhdistuksesta tehdyn elokuvan. Sitä on kiitelty ja myös arvosteltu raakuudesta. Ennakko-odotukseni on kyllä positiivinen, saa sitten nähdä, miten Antti Jokinen on tarinan nähnyt ja elokuvaksi ohjannut.
Aurinko paistaa, tuntuu ihanalta monen harmaan ja sateisen päivän jälkeen. Koivujen lehdet ovat kellastuneet lehtivihreän virrattua juuristoon ensi kevään lehvistöä varten. Uimalampi on täpösen täynnä ja virtaa noroina yli äyräittensä. Keltalehtiä uiskentelee veden pinnalla. Minäkin huomisaamusta alkaen aloitan uiskentelun lammikossa tulevaa talvikautta silmällä pitäen. Nautinto sekin on.

YHTEISET 145 VUOTTA

Tiistaina juhlittiin yhteisiä synttäreitä prinssipuolison kanssa. Mittariin on kertynyt yhteensä 145 vuotta. Minä en olisi välittänyt paljon vanhenemistani juhlia, mutta puolison mielestä tämä on nyt kertakaikkiaan juhlimisen arvoinen virstanpylväs.

Siispä hommattiin tarjottavat, ja tilat läheiseltä nuorisoseurantalolta.

Jännitystäkin juhlajärjestelyihin onnistuttiin saamaan; pieni autokirppuni sammahti kesken roudaamisen ja jouduttiin viemään hinausauton lavalla korjaamolle. Onneksi sijaisautojärjestely toimi.

Eikä omassa autossanikaan sitten mitään vikaa ollut, näytti vaan reppana mieltään kun niin vähän sillä on ajettu.

Tiistaiksi tilasimme aurinkoista säätä. Se tilaus ei täysin onnistunut, mutta suuremmalta sateelta vältyttiin. Mitä pienestä tihkusta, onneahan se tuo.

Vähitellen alkoi talo täyttyä vieraista. Irman ammattitaidolla leipomat maukkaat voileipäkakut ja omista marjoistamme tekemät suussa sulavat täytekakut saivat kiitosta vierailtamme.

Kahvitarjoilun lisänä oli oman pihan viinirypäleterttuja. Ja tytöt keittiössä hoitivat tarjoiluhommat kiitettävästi. Nopeasti kiidättivät aina uudet kakut jo huvenneiden tilalle.

Aina elämän arkipäivinä sitä luulee olevansa yksin ja unohdettu. Tällaisen juhlapäivän jälkeen tuntuu ihanalta. Suurta iloa tuotti monet sähkösanomat, kukkakimput, kivat lahjat ja kortit. Mutta eniten itse ilahduin siitä, että vuosien takaiset, harvoin tavatut ystävät tulivat juhlimaan syntymäpäiväämme. Halausten lämpö hellä säilyy kauan sydämellä, niinkuin kiitokseemme lehteen kirjoitin.

Iloisia synttärivieraita, yllätyksellisiä lahjoja, kauniita kukkasia. Pitkäksi aikaa riittää makusteltavaa. Ja tuntuupa, ettei vanhenemisessa ole mitään valittamista. Varsinkin, kun saa yhdessä vanheta.

Mitä enää toivoisin?

Taivaaltako kuuta?

Nuoruuttani takaisin?

En sitä enkä muuta.

Mitä enää pyytäisin?

Rakkautta annoit.

Käsin hellin, lämpimin

myös puutteitani kannoit.

Mitä enää anoisin?

Sain kaiken ja se riittää.

Yhden sanan sanoisin;

nyt tahdon hiljaa kiittää.

(A-M Kaskinen)

NIMET NAAMAKIRJASSA

Joskus aikoja sitten avasin sivun Facebookissa minäkin. Varovainen kun kaikelta osin olen - iän tuomaa viisautta - niin enpähän ole paljon sivuja täytellyt. Ja entistä enemmän näyttää siltä, että tyhjäksi osaltani jäävätkin.

No haloo! Olishan se ihan kohtuuton katastrofi, jos meikäläinen lähettäisi viestiä maailmalle vaikkapa syntymäpäivistään kutsun, niinkuin se hollantilainen teinityttö vahingossa. Tosin en usko, että ryntäystä tämän mummelin synttärikutsuille olisi, kuivat pidot kuitenkin, ei viinaa, ei huveja, tylsiä voileipäkakkuja ja täytekakkuja. Juomana vain kahvia ja teetä. Ja mustaherukkamehua.
Mutta minun näköiseni pippalot kuitenkin.

Mikä saa nuoremmat avautumaan facebookin sivuilla ihan kaikesta. Siis ihan kaikesta! Odotan, että kohta kirjoittavat senkin, kummalta puolelta vessassa pyyhkäisevät. Mutta enhän ymmärräkään tämän ajan mediameininkiä. Ihan alastomaksi asti voidaan ihminen mediamyllytyksessä riisua. Ja kenenkähän etu ja autuus se muka onkaan. Kun perheenjäsenet keskustelevat keskenään naamakirjassa, ihmettelen, eikö voisi soittaa ihan vaan suoraan kapulallaan eikä latoa tekstiä kaiken maailman katsottavaksi. Vaan omapahan on asiansa, mitäs minä sitä tuskailen. No, ihan ihan nuorilta nyt ei voi ymmärrystä edellyttää, viisaus (?) tarvitsee aikaa kasvaakseen. Minulla on tosin tainnut mennä liki seitsemän vuosikymmentä tiettyjen asioiden oppimiseen, hih.

No, tulipa tuokin ropina pidettyä, sanoi akka kun tuohen päälle pissi.
Sepä siitä.

Eipä silti. Taidan olla uteliasta sorttia, kun kuitenkin selaan naamakirjaa. Siis toisten sivuja, omaani en jaksa täyttää. No, toisaalta ja toisaalta. Eräs ystäväni kysyi, miksi ja kenelle postaan näitä blogijuttujani! En oikein osannut vastata, sanoin vaan, että tämä tuntuu omalta jutultani ja on kivaa. Ja että olen löytänyt paljon ihania blogiystäviä, vuoroin vieraissa. Vaikkakin "puhuminen on kultaa, vaikeneminen hopeaa" sanotaan.

Siis sopiva annos kultaa ja hopeaa! Hih...

Nyt menee jo siihen malliin, että "sanat suustani putoovat, hampahilleni hajoovat" eikä tolkkua enää missään.
On kumottava aamukahvikupillinen vielä hieman karheaan kurkkuuni ja oltava valmiina päivän haasteisiin. Tänään laitetaan huomisen synttärijuhlaa varten paikat reilaan ja toivotaan synttäriksi aurinkoista päivää. Nuorisoseurantalon piha on suurilla vesilätäköillä.
Mukavaa alkavaa syksyistä viikkoa vaan... (tällainen postaus, ei mitään asiallista sanottavaa, hm).

TAIDENÄYTTELYSSÄ

Sain tyttäreltäni liput taidenäyttelyyn Taidetehtaalle. Toki olin lukenut näyttelystä jo lehdestäkin, mutta oikeastaan innostuin vasta viime metreillä. Ja kyllä kannatti.

Leonard Cohenin poika toi isänsä töitä näytteille uusitulle Taidetehtaallemme, jonka näkeminen sinänsä  kiinnosti.

Mutta näyttely, olinpa sanaton. Miten niin vähillä viivoilla voikaan loihtia  kauniita ja puhuttelevia kasvoja tauluiksi! Ja kun näyttelyssä taustalla soi muusikkona paremmin tunnetun Cohenin laulut, nautinto oli täydellinen. Oli pakko ostaa levy kotiin kuunneltavaksi.

Tässä eräs Cohenin  monista nautittavista levytyksistä:

Sateista sunnuntaita toivottelen. Pää on kuin Haminan kaupunki, kurkussa kasvaa kaktuksen poikanen ja nokka vuotaa. Sen siitä saa kun lämpimästä palajaa tänne kosteaan syksysateeseen, eikä uskalla nyt tässä kunnossa edes pihalammikkoon. Mutta ehkäpä jo huomenna.

TAIKALIINA

Edellisen postauksen taikaliinapaketti näyttää tällaiselta. 

Salama kirkasti kuvan keskeltä, joten otetaanpa uusiksi.

Liina kuuluu Dr. Beckmannin tahranpoistotuotteisiin, olen aiemmin käyttänyt mm. tahranpoistosuolaa vaikeisiin tahroihin. Nyt mainos kertoo, että tahrat irtoavat myös tällä liinalla. 

Luulisin näitä löytyvän normaalisti kauppojen pesuainehyllyistä. Hinnasta ei ole siniharmaata aavistustakaan, koska sain nämä pari liinaa jonkun lehden välissä mainoksena.

Saispa nyt Dr. Beckmann lähettää niitä lisää, kun postauksen tein heidän tuotteistaan, hih!

Enpä olisi uskonut, ellen itse olisi kokeillut. Mutta toimii.

USKOMATONTA

Joskus sitä huolimattomuuttaan tai hajamielisyyttään latoo pyykkikoneeseensa vaatteita tarkistamatta niiden värinpitävyyttä. Tuloksena yleensä on kasa ukkospilven väristä pyykkiä. Siinä ei jälkikäteen harmittelutkaan auta, väri ei lähde itkemälläkään, se on koettu.
Vaan nyt on keksitty värin- ja liankerääjä. Sain aikakauslehden välissä pussukan, jossa oli kaksi ilmaista nenäliinan kokoista valkoista liinaa. Sanottiin: kokeile rohkeasti, pese valkoiset ja värilliset yhdellä pesukerralla!

Tietysti kokeilin. Matkan jälkeen latasin prinssipuolison paidat, omat puseroni ja muut pyykit koneeseen, pieni mainosliina mukaan,  pesuohjelma päälle ja da-daa! Kun avasin koneen ja nostin pyykit ulos, kaikki oli puhdasta ja värit tallella. Ja valkoiset mukana olleet valkoisia. Pieni, alunpitäen valkoinen värinkerääjäliina oli tosin muuttunut lähes mustaksi. Se todella keräsi vaatteista irronneen värin itseensä. Ja nyt minulla on vielä toinen mainosliinoista seuraavaa pesukertaa varten.

Uskomaton mainos  tämä Siemensin mainos Istanbulissa, hotellimme viereisen kerrostalon seinässä. Tässä pystysuorassa seinässä on mainoksen vihreät sävyt saatu elävillä puuntaimilla ja pensailla. Mainos ikäänkuin eli ja lainehti tuulen osuessa siihen. Näytti uskomattomalta!

Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. Olen laverrellut edellisissä postauksissa niin paljon, että nytpä - yllätys, yllätys - lopetan lyhyeen. Mukavaa perjantain iltaa!

HAGIA SOPHIA JA KAPALI CARSI

Istanbulin eräs tärkeimmistä nähtävyyksistä on eittämättä ensin kristikunnan suurin kirkko, sittemmin moskeija ja nyt museona, eli Hagia Sophia,  joka sijaitsee Sinisen moskeijan ja Topkapin palatsin välisessä puistossa. 

Se rakennettiin 500-luvulla. Ihmetellä täytyy, millä lihaksilla kirkon lattian marmorilaatatkin on sinne kuljetettu, puhumattakaan itse rakennuksen pystyttämisestä.

Kirkkosali oli valtavan suuri ja reunoilla kiersivät leveät parvekkeet, jonne noustiin vinoa, edestakaisin olevaa kivistä luiskaa pitkin. Parvekkeella olivat isot ja kuuluisat mosaiikkityöt näytteillä.

Kaikki pienenpienistä mosaiikkipaloista tehtyjä. Kirkon eräässä pylväässä oli ns. peukaloreikä, jota useimmat kokeilivat. Minulle ei selvinnyt, mikä merkitys tällä peukalon mentävällä reiällä on ollut aikojen alusta.

Tässä vielä Hagia Sophian kuvaa.

Ennen tähän museoon tutustumista olimme käyneet jo nahkatehtaan myymälässä sekä suurella basaarialueella Kapali Carsissa.

Sanotaan, että siellä on jopa 4000 pientä myymälää. Voi hyvinkin olla. Ja tavaraa oli tarjolla huiveista hajusaippuoihin, kultakoruista antiikkiesineisiin ja matoista matkamuistoihin.

Varsinkin kultaesineiden ja korujen säihkettä oli silmänkantamattomiin.

Kuin myöskin hopeaa:

Tyydyimme katselemaan, tosin pari pashmina-huivia ostimme. Tinkiminen on ehdottoman tärkeätä, ystäväni löysi ihan omanäköisensä silkkihuivin, lähtöhinta 140 liiraa (n. 70 e) ja kun aikamme tiukkana tingittiin, huivin hinnaksi jäi 30 liiraa (15 e). Tosin muutaman kerran jo astuimme käytävälle liikkeestä poispäin.

Granaattiomenoista puristettua tuoremehua tarjottiin kadunkulmissa, tässä on mukana myös appelsiinimehua. Sanotaan, että granaattiomena on varsinkin miehille hyvinkin terveellistä, mutta kyllä se meille tyttösillekin maistui.

Tässä liikemies työmatkalla. Yksinkertaista ja näppärää liiketoimintaa.

Liljakasvit olivat täydessä kukassaan. 

Puhtaan valkoisina. Myös ruusut ja kukkivia puita ja pensaita, useita puistoja vanhassa kaupungissa. Uudemmassa osassa oli rakennettu todella tiiviisti.

Tünelin aukiolta alkava kävelykatu vie Taksim-aukiolle. Kävelykadun keskellä on raitiokiskot ja raitiovaunu kulkee tätä edestakaisin.

Aina vaunuun riitti matkustajia, vaikka kävelykatu sinänsä ei niin pitkä ollutkaan. Mutta vilkasta siellä oli sekä päivällä että iltaisin.

Ruotsin lähetystörakennuksen edessä oli joku tapahtuma, mellakkapoliisit täysissä varusteissa ja panssariverkkoikkunainen bussinsa valmiudessa.

Kävelykadun varrella on pieniä kahviloita, ravintoloita ja liikkeitä.

Ja tietysti myös esiintyjiä, kuten tämä mummeli soittimensa ja pienenpienen vahvistimensa kanssa. Kolikkokuppi kuuluu  asiaan.

Kävelykadun varrelta löysimme myös luterilaisen kirkon.

Ja kun ilta hämärtyy, syttyvät kävelykadun yläpuolelle valot

ja ihmisvirtaa on ihan tungokseen asti. Jäätelökauppiaat hämmensivät jäätelökimpaleita varrellisella kauhalla ja välillä nostivat koko möykyn ulos astiasta. Maistoin boisenmarjajäätelöä, hyvää olikin.

Tünelin aukion lähettyvillä kohoaa 61 m korkea Galatan torni, josta on näkymä Bosborinsalmelle, Kultaiseen sarveen ja Marmaran merelle. Torni rakennettiin 1349 ja siinä on myös hissi nykyisin.

Hotelliltamme ei ollut pitkä matka tornille, mutta sinne ei ollut ihan helppo löytää...

Matkasta jäi paljon makusteltavaa mieleen. Ja täyttyihän tuliaisreppukin tyypillisillä turkkilaisilla tuotteilla. Elämysten sulattelemiseen menee kyllä hetki aikaa. Vaan mukava oli palata kotiin, hakea Simo hoidosta ja aloittaa arki. Tosin vipinää arkeen on luvassa, sillä ensi viikolla on molempien meidän syntymäpäivämme ja siinä meidän välissä vielä esikoistyttärenkin. Kakut on tilattu, tila on varattu ja kutsut sunnuntain lehdessä. On hyvä lopettaa Istanbulin tarinat tähän, johan niitä tulikin ihan väsyttämiseen asti.

COK TESEKKÜRLER (kuvitelkaa c:n ja s:n alareunaan alasakarat), PALJON KIITOKSIA!

BOSBORINSALMELLA

Istanbulissa on nykyään asukkaita noin 16 miljoonaa. Kaupunki on jakautunut Bosborinsalmen molemmille rannoille, toinen puoli on Euroopan puolella ja toinen puoli Aasian puolella. Silta yhdistää kaupungin ja samalla Euroopan ja Aasian.

Meidän matkakohteemme ja hotellimme oli eurooppalaisella puolella, aasialaista puolta näimme risteillessämme Bosborinsalmella.

Tässä kuva lähtösatamasta, kuvasin lähinnä tuon nimen takia lapsenlapselleni...

Atatürk (suom. turkkilaisten isä) on kovasti kunnioitettu, hänen oma veneensä oli laiturissa. Kerrotaan, ettei hän ehtinyt paljon sillä purjehtia ennen kuolemaansa.

Liikenne salmessa on vilkasta, turisteja kuljettavia veneitä valtavasti. Rahtialuksia oli salmen suulla odottamassa salmen ylitystä vanhan kaupungin lahdella sadoittain, sillä rajoitukset ylittämiselle on tarkoin määritelty ja alus voi joutua odottamaan vuoroaan pitkään.

Molemmilla puolilla salmea oli valtavasti asutusta, joukossa palatseja ja moskeijoita aivan kiinni rantaviivassa.

Aasian puoleisella rannalla oli varakkaiden turkkilaisten lomakoteja ja veneitä rannassa kellumassa. Tässä myös sulttaanin "pikkuinen" metsästysmaja rantaportteineen:

Ei mikään ihan pieni metsämökki! On sinne kelvannut piipahtaa kera haaremin.

Tämä pieni punainen "rantamökki" oli kiehtova ja yhdessä ystäviemme kanssa unelmoimme jo sinne muuttavamme. Hih, seuraavasta eläkkeestä aletaan säästää...

Jos ja kun käy Istanbulissa, Bosborinsalmen risteily kannattaa tehdä, se kestää puolisentoista tuntia, mutta antaa upean käsityksen kaupungista.

Puolustusmuurin rakentaminen on entisinä aikoina vaatinut kovasti miestyövoimaa. Nykyisinkin miehet ovat valtaosin palvelutehtävissä, naisia tosin jo joitakin on myyjinä ja tarjoilijoina, mutta kovin harvassa. Siinä kulttuurissa nainen synnyttää ja hoitaa lapset ja kodin ja mies hankkii elannon. Naiset kulkevat vähintään hiukset huivilla peitettyinä ja päällä pitkä, midimittainen takki, miehet ja lapset sensijaan tavallisissa asuissa. Joillakin naisilla oli musta "kaapu", vain silmien kohdalla pienet aukot. Mahtaa olla lämmin asu, jos kaavun alla vielä on lisäkerroksia.
 Oppaan kertoman mukaan keskipalkka on varsin alhainen, palvelualalla tipit lisäävät ansiota niin, että yltää köyhyysrajan pinnalle.

Taustalla salmen ylittävä silta ja  ristelyaluksemme vana.
Risteilysatamasta on jyrkkä rinne ylös kaupunkiin, välillä kulkee rinnejuna, jonka toinen pääteasema on kävelykadun toisessa päässä. Kätevää. Junalipun hinta ei päätä huimannut, 3 liiraa eli 1.50 euroa.

Kävelykatu on varsin vilkas, etenkin iltaisin. Katukahviloita ei ole, laki ei kuulema salli tuolien siirtämistä ulos. Joskus kahvilanomistajat ovat kiertäneet tätä laittamalla säkkituolit kahvilan eteen, nehän eivät ole varsinaisia tuoleja vaan pussukoita. Lakia on kuulema tarkistettu ja näin säkkituolipussukatkin on laittomia. Virvoitusjuomia löytyi jokaisesta kahvilasta, olutta piti etsiä pitemmän kaavan kautta. Tumma olut maistui huurteisesta lasista kesälämpimässä säässä, silloin kun osuttiin kohdalle.

Ruoka Turkissa on maukasta, liha on enimmäkseen lammasta, kanaa syödään myös paljon, ja possuahan siellä ei syödä lainkaan. Tulisuutta ruokaan tuo chilipaprikat, niitä on jokaisessa ruuassa ja lisäksi tahnana antamassa lisäpotkua.

Hyvältä maistui ilman oluttakin. Leipä on tuoretta, ilmakuplaa täynnä. Ja ruoka on edullista ja maukasta.

Tässä taas yhden päivän kerta-annos Istanbulia. Sunnuntaina kävimme suuressa basaarissa ja Hagia Sofian museossa. Niistä pitää vielä postata seuraavaksi. Sulattelemista on...mutta kannatti nähdä tämä kaikki.